Anne Swärdin romaani Vera toi mieleeni liki kymmenen vuoden takaa norjalaisen Per Pettersonin romaanin Hevosvarkaat. Silti tarinat ovat kovin erilaiset.
Maaginen kansikuva. Alaikäiseltä vaikuttavalla pisamanaamaisella tytöllä on vakavat kasvot ja hänen suuret orvokkisilmänsä ovat ällistyttävän syvänsiniset. Niihin ei voi välttyä katsomasta, tavan takaa.
Kansi kuuluu ruotsalaisen kirjailijan Anne Swärdin kolmanteen romaaniin, Vera. Esikoisellaan, teoksella Kesällä kerran, kirjailija pääsi August-palkintokandidaatiksi. Romaanista Viimeiseen hengenvetoon tuli läpimurto. Kirjojen nimet viestivät armoitetusta lahjakkuudesta, tarinoillaan lumoavasta kertojasta. Itselleni Vera oli ensimmäinen kosketus kirjailijaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Heti alkusivulta lukija astuu tarinaan, joka verhoaa mieluummin kuin paljastaa eikä suo helppoja selityksiä mieleen vyöryville kysymyksille. Asetelma on outo, perin omalaatuinen.
Nuorta tyttöä, ulkoisesti kuin nukkea, valmistetaan kovakouraisesti hänen kohta alkaviin häihinsä. Hän alistuu tietäen, että hänen kehonsa on kestettävä edessä oleva koettelemus pyörtymättä pakotetussa mehiläisvyötärössä hirvittävine, hengityksen salpaavine kureliiveineen. Sitominen tehdään tulevan anopin, Cederin suvun matriarkan Frederikan, käskystä. On keskitalvi ja sulhanen, Ivan, on halunnut häänsä jonnekin Tukholman ulkosaaristoon, jonne hääseurue viedään turkiksiin kääriytyneenä avattua meriuomaa pitkin jäälauttojen kolistellessa veneiden laitoja ja jäänmurtajan murtaessa edellä uomaa auki. Vihkitila on yhtä jäinen kuin ulkoilma. Vieraat eivät riisu turkkejaan ja karvahattujaan.
Morsian, Sandrina, on viskautunut itselleen ultravieraaseen sosiaaliseen maailmaan. Hän on kotoisin ranskalaisesta satamakaupungista vähävaraisesta perheestä, mutta vuosia nuoruudestaan hän on elänyt Puolassa Tatra-vuorilla primitiivisen niukoissa oloissa äitinsä ja sisartensa kanssa toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa. Sodan vuosina äiti toimi vastarintaliikkeessä, natsihallinnon ympäröimänä. Osansa vastarintatehtävistä oli myös alaikäisillä sisaruksilla.
Sodan jo käännyttyä kohti ratkaisua vuorelle ilmestyi saksalaisupseeri sotilaineen. He ampuivat äidin tämän kieltäydyttyä polvistumasta heidän eteensä. Tapahtumasta tuli Sandrinen elämässä taitekohta.
Mutta miten nyt tähän absurdiin ruotsalaiseen hääasetelmaan on jouduttu? Se kuten muukin omalaatuisuus upporikkaassa yläluokkaisessa ja aristokraattisessa Cederin perheessä avautuu tarinan edetessä. Itse häät päätyvät häävalssin aikana morsiamen ennenaikaisen synnytyksen käynnistymiseen, talvimyrskyn keskellä autiossa ulkosaaristossa.
Miksi nuori äiti hyljeksiin vauvaansa ensihetkestä lähtien? Hän ei imetä, mutta noissa piireissä sitä ei liioin häneltä odoteta. Sitä varten on perheen uskollinen palvelija Vanna. Tyttövauva kastetaan Sandrinalta kysymättä Veraksi. Se on Sandrinalle samantekevää – hän ei kajoa vauvaan, ei edes silmillään. Miksi Ivan, lääkäri, panee nuoren vaimonsa juomaan joka ilta hänet liki ympärivuorokautiseen uneen turruttavia lääkkeitä? Miksi Sandrina, aivan ilmeisesti ulkoilmaihmiseksi kasvanut, elää vuodesta toiseen sisätiloissa, useimmiten paksut verhot suurten ikkunoiden eteen vedettyinä suuressa sukutalossa, mikä kattaa korttelin Strandvägenin ja Narvavägenin kulmauksessa? Miksi aviomies ei kajoa vaimoonsa? Avioliitto ei toteudu, vaikka Sandrina on aika päivää toipunut synnytyksestään ja häistä on kulunut kuukausia, lopulta jo vuosia?
Onko Ivanilla suhde veljensä Mauritzin kauniin vaimon Irenen kanssa? Miksi häntä itseään toistuvasti varoitetaan Mauritzista? Miksi Ivanin työhuone ja makuuhuone ovat tiloja, joihin Sandrinen ei ole lupa mennä? Mutta hän hiipii sinne yöllä, kun turruttavia unilääkkeitä ei enää käytetä ja Ivan on töissä klinikallaan.
Vera on täynnä salaisuuksia. Cederin perhe ei tiedä mitään Sandrinasta ja Sandrinalle avautuu vain vaivoin kätkettyjä tietoja suvusta. Lukija saa asteittain tietää, miksi Sandrina pelkää taustansa ja henkilöhistoriansa paljastuvan perheelle ja kuka on Veran isä. Sandrina suostuu lopulta kaupantekoon juonittelevan Mauritzin kanssa. Hän raottaa menneisyyttään maksuksi siitä, että Mauritz ottaisi selvää hänen nuoruudenystävänsä, juutalaispoika Levin kohtalosta.
Mauritz osoittautuu huijariksi: hän ottaa maksun, mutta valehtelee jäljitystyön tuloksettomaksi. Kun petos paljastuu palvelija Vannalle, hän vuotaa tiedon Sandrinalle. Mutta teko on raskauttava hänelle itselleen. Niin toteutuu omalaatuinen suunnitelma, jonka lopputuloksena molemmat naiset pakenevat sukutalosta, taksilla kohti Tukholman päärautatieasemaa. Mukana on kuusivuotias Vera. Mutta mitä tapahtuu, kun naisten tiet asemalla erkaantuvat? Sandrina jää ennalta aavistamatta kahdestaan itselleen ventovieraan lapsensa kanssa. Kumpikin hylkivät ja pelkäävät toisiaan.
Miten elämä jatkuu ja voiko tarinalla olla onnellista loppua? Lopultakaan lukija ei saa sitä tietää, mutta lukijan tien erkaannuttua Sandrinasta valta on siirtynyt mielikuvitukselle, toiveille mutta myös raadolliselle realismille.
”Me saimme eloonjäämisvaiston jo äidinmaidossa, vaikka kävikin sitten niin, että ainoastaan minulla oli sille ajan oloon käyttöä”, ajatteli Sandrina hiipiessään öisin tutkimusretkillään miehensä työhuoneessa.
Vera on hienosyinen, maagisesti kerrottu tarina vastavirtaan uimisesta aikakautena ja yhteiskunnissa, joille olivat ominaista jyrkät taloudelliset, moraaliset ja ideologiset vastakohdat. Romaanin avainsanoiksi sopivat natsismi, vastarintaliike, juutalaisuus, luokkaerot ja homoseksualismi.
Anne Swärd: Vera. Otava 2018, 373 sivua. Suomennos Jaana Nikula. Kansi Sara R. Acedo.
Annelin kirjoissa 