Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Kun mies etsiin mahdolliselle lapselleen synnyttäjää, kestääkö vilpitön sydän murtumatta. Marjo Vilkon romaani kertoo onnesta, kärsimyksestä ja suuresta rakkaudesta.

Romaanin alaotsikkona on Romanssi. Romanssi yhdistyy lyhytkestoiseen, kiihkeän kuohuvaan suhteeseen. Marjo Vilkon kuvaama parisuhde on kiihkeä, mutta pitkäkestoinen, vakiintunut, raamatullisesti iänkaikkinen. Romanssi-sana kannessa maistuu silti raikkaalta.

Kohtasin kirjailijan ensikertaa kustantaja S&S:n ulko-ovella. Olimme hetken kahden. Hänen olemuksensa oli hillityllä, elegantilla ja pelkistetyllä tavalla häkellyttävän tyylikäs, royal. Aistin itseeni kohdistuvan pidättyväisyyden ja yhdentekevyyden, vailla koppavuutta.

Kustantajan tilaisuudessa Marjo Vilkko kertoi esikoisromaanistaan Vilpitön sydän: Aihe on hänen omasta elämästään. Ani harva kirjailija sanoo yhtä suoraan.

Hän kertoi elävänsä parisuhteessa itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Miehen tahdosta he yrittivät saada lasta, onnistumatta. Marjon biologisen kellon aika kului umpeen. Suhteensa turvaamiseksi Marjo Vilkon oli hyväksyttävä suhteen muuttaminen polyamoriksi, avoimeksi liitoksi. Tärkein syy oli antaa miehelle oikeus etsiä äitiä tulevalle lapselleen nykyiseen suhteeseensa sitoutuen. Asetelma osoittautui ennakoitua vaikeammaksi.  ”En jätä sinua koskaan”, toistui miehen vakuuttelu.

Siinä tarina tyngäksi kutistettuna. Suhteensa kuvaamiseen Vilkko käyttää liki 600 sivua. Teksti on rakkauden ja tunne-elämän analyysia kirjoittajana älykäs, järkevä, viisas, voimakkaasti tunteissaan reagoiva tekstintuottaja. Vaikka tunsin ajoittain (ensimmäisellä kolmanneksella) puudutusta suhteen ”vatkaamiseen” (aviomieheni ilmaisu vastaavalle), Vilkon taituruutta käyttää kieltä ja magiaa kertoa ei käynyt kieltäminen. Opin ihailemaan hänen ilmaisunsa ilmeikkyyttä. Kun romaanin luettuani kävin läpi marginaalimerkintäni, näin myös kirkkaasti romaanin harkitun rakenteen sekä sisällön runsauden ja moninaisuuden.

Kirjailija Marjo Vilkko tutustui mieheen ollessaan 33-vuotias aviovaimo ja pienen pojan äiti. Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Vilkko kertoo romaanissaan tutkivansa romantiikkaa.

Romaanissa naisen fiktiivinen nimi, Franka, vilahtaa lopussa, kerran. Mies on Alvar, alussa vasta kaksikymmenvuotias, ulkoiselta olemukseltaan erikoislaatuinen ja huomiota herättävä ”hojoppi” (kertojan aviomiehen ilmaus meikkaavasta ja käsiään huitovasta nuorukaisesta). Kun nainen näkee lastentarhan pihalla kerran tapaamansa miehen (oman ongelmalapsensa Leon tulevan yksityishoitajan) kirjakaupassa, hän kokee näkemänsä mykistyttävänä.
”Hän oli puuteroinut kasvonsa ja rajannut silmänsä dramaattisesti yönsinisiksi, kuin Theba Bara. Hiuksiin sirotellut sinisiipiset perhoset saivat niiden uuden mahonkisen värin loistamaan. Suklaanruskeaan pukuun yhdistetty yönsininen paita hillittyine röyhelökauluksineen oli yhtä aikaa arvokas ja huomiota herättävä. Hän oli lumoava.”

Lumoavana Alvar kirjassa todella näyttäytyy: vastustamattomana, hauskana seuranpitäjänä ja keskustelijana, intellektuellina ja eksentrikkona, luonnon rakastajana, romantikkona tiedemiehenä, urheilijana, hellänä kumppanina, tuleen sytyttävänä rakastajana, toisen huomioon ottajana, ikuisena optimistina.

Kun pikku-Leon vuoden hoitosuhde on ohi, Alvar lähtee ”etsimään onneaan” Englantiin. Kertojan ja hänen, Miss Lonelyheartin ja Puusydämisen Pojan, välillä alkaa sähköpostiyhteys. He kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä, joissa sanojen ja ilmaisujen sävyt ja piilomerkitykset on punnittu tarkkaan. Kirjeet on puolin ja toisin tarkoitettu luettaviksi useampaan kertaan. Niiden suunnittelu ja muotoilu ottaa aikaa. Vastaanottaja analysoi etsien viestejä rivien väleistä ja puuttuvista riveistä. Vaikka Vilkko ei julkaise kirjeenvaihtoa kirjassaan paria käännekohdan poikkeusta lukuun ottamatta, hän erittelee kirjeitä ja niiden itsessään nostattamia tuntemuksia viljalti. Ehkä juuri siihen väsähdin. Oli vaikeaa elää tunnekuohuissa riittävän eläytyen, vaikka kirjoittajan ote on älyllinen.

Neljän kirjeenvaihtovuoden jälkeen nainen myöntää itselleen rakastavansa. Tuolloin vielä Alvar elää Oxfordissa opiskellen taloustieteitä ja viettäen reipasta opiskelijaelämää. Hänellä on lukuisia eripituisia rakkaussuhteita. Myös suhteistaan Alvar on kirjoittanut vilpittömän avoimesti sähköposteissaan.

Kun nainen lopulta paljastaa tunteensa kiertoilmaisuin, tunnustus aikaansaa hämmennystä, muttei vastatunnustusta – vielä. Vasta kun naisen avioliitto päätyy avioeroon miehen löydettyä uuden kumppanin (”Me emme riidelleet, mutta olimme kadottaneet toisemme.”), Alvar paljastaa sähköpostissa omat pitkäaikaiset tunteensa. Eletään vuotta 2008. Heistä tulee rakkautensa kaikille julkituova pari.  Ympäristön suhtautuminen on kirjavaa. Nainen alkaa kyläillä ja viettää aikaansa Oxfordissa. Sinne muodostuu uusi elämänpiiri, missä naiseen suhtaudutaan kohteliaasti lyhyen kauden tuttavuutena.

Rakastavaisten omalaatuisuutta kuvaa se, ettei puhelinta yhteydenpitovälineenä ole alkuvuosina käytetty (Vaivainen minuutti puhelimessa hänen kanssaan, aiheena useimmiten niinkin käytännöllinen seikka kuin jo sähköpostissa sovitun tapaamisen vahvistaminen … ja puhelun päätyttyä olin hikoillut puseroni vaihtokuntoon enkä tiennyt, mihin suuntaan minun olisi pitänyt lähteä, edes omassa kodissani.) ja että vasta nyt, fyysisen suhteen alettua, he kutsuvat toisiaan etunimillä.  Marjo Vilkko viljelee Vilpittömässä sydämessä vertauskuvia. Tyypillinen heidän rakkautensa vertauskuva on ylitettävä meri tai tutkimusmatkailu, myöhemmin härkätaistelu tai tango mutta aina katedraali. Näin Vilkko kuvaa parin rakkauden katedraalia kirjan lopulla:

Sitten seurustelumme alkamisen en ollut tuntenut sellaista vapautta ja varmuutta:
Muistelimme nyt menneisyyttä vain ihaillaksemme katedraaliamme: sanoaksemme ääneen, että pidimme sitä suurimpana saavutuksenamme; vaeltaaksemme yhdessä sen holveissa ja portaikoissa, jotka tunsimme läpikotaisin; kiinnittääksemme toistemme huomiota sen harvinaisiin taideteoksiin ja taidokkaaseen ornamentiikkaan; kuunnellaksemme hymnejä, jotka kaikuivat sen kappeleista ja sen huikaisevan korkeista kattorakennelmista, jotka tuntuivat ulottuvan taivaisiin. Tiesimme sen ulkoseinien saamista kolhuista, siihen iskeytyneistä moukarin iskuista, kappelista johon oli haudattuna kaunis unelma… huomasimme ne kaikki mutta emme sanoneet mitään, koska olimme vaikuttuneita siitä, että katedraalin rakentajat olivat tarkoittaneet sen kaiken kestämään
– he olivat tavoitelleet ikuisuutta… ja ajattelimme heidän uskoaan hämmästyneen kunnioituksen vallassa. Meidän uskoamme. Kaiken alla virtasi surua, kuin maanalainen joki olisi juossut kivilaattojen alla rakennuksen läpi, tai kuin kaiut ja kuiskaukset, joiden lähdettä emme osanneet paikantaa… tai kuin yöllä soitettu musiikki, joka ei ollut tarkoitettu ihmiskorville.

Tuttavuuden alusta lähtien mies on ilmaissut halustaan tulla isäksi, saada perhe, vaimo ja lapsia. Hänen rakastettunsa on suhteen tässä vaiheessa 40-vuotias ja hän itse, mies, 27. Nainen tulee pian raskaaksi (päivä on heidän suhteensa onnellisin), mutta raskaus päättyy katkeraan keskenmenoon. Kun nainen tulee 44-vuotiaaksi, tilastollinen mahdollisuus vajoaa puoleentoista prosenttiin. Nainen alkaa perata miehen maailmasta vauvoihin ja raskauteen liittyviä merkkejä. Maailma tuntuu olevan täynnä ei-toivottuja sanoja: isyys, äitiys, synnytys, imetys, lapsi. Ja vauvoja on kaikkialla. Vanhat ystävät olivat perheellistyneet. Vain heillä kahdella ei ollut yhteistä lasta. Adoptio ei Alvarille kelvannut ja murrosikäistä Leoa, naisen lasta, hän, entinen pojan hoitaja vältteli.

”Ei siis ollut kyse lapsesta minun kanssani, vanhemmuuden jakamisesta minun kanssani: oli vain ja ainoastaan kyse hänen biologisesta lapsestaan. Se herätti minussa halveksuntaa, jonka vain vaivoin saatoin tunnustaa itselleni.
Biologia alkoi inhottaa minua.”

Lukuisat kerrat mies on tilannut ajan spermatutkimukseen ja joka kerta perunut sen. Ei hänen tarvitse. Hänhän sai naisen kerran raskaaksi. Naista ihmetyttää mielessään, miksi mies, joka haluaa aina kaikessa täyden varmuuden, ei vain todennäköisyyttä, pelkää varmuutta tässä itselleen äärimmäisen tärkeässä asiassa.

Palattuaan Suomeen toivonsa menettänyt mies pukee epätoivonsa sanoiksi:
”Ajatus siitä, että jäisin kahden sinun kanssasi kauhistuttaa minua.”
Tunsin hiljaisen murtumisen äänen, kuin jokin kaukainen, syvällä oleva osa katedraalista olisi saanut osuman ja alkanut sortua.

He lähtevät hakemaan ratkaisua avoimesta liitosta, polyamoriasta. Sille laaditaan säännöt. Tärkeintä on avoimuus ja rehellisyys. Miehellä on tietyin ehdoin oikeus etsiä naista, joka suostuisi synnyttämään hänelle lapsen ja jakamaan elämänsä yhdessä lapsen kanssa Alvarin nykyisessä rakkaussuhteessa. Alvar uskoo mahdollisuuksiinsa, onhan hänellä aina ollut paljon naisia. Mutta hanke osoittautuu paljon kuviteltua vaikeammaksi.

Entä nainen? Epäilyksen kyy matelee keholle:
En voinut päästä ajatuksesta, että Alvar oli tehnyt unelmadiilin. Kohtalon oikusta hän oli päässyt tilanteeseen, jossa hän sai vihdoinkin toteuttaa itseään, sitä vapaamielistä, libertiiniä itseään, huoletonta paneskelijaa…

Silti ulkopuolista suhdetta ei ollut lupa jatkaa seksin vuoksi, jos oli käynyt ilmi naisen haluttomuus synnyttää ilman Alvarin luopumista rakastetustaan.
Aloin kärsiä kroonisesta ahdistuksesta… Enää ei ollut merkitystä sillä, että luotin häneen, koska en luottanut naisiin.

Kävin läpi trauman eri vaiheita, en missään kauniissa järjestyksessä vaan kaaoksessa kuin taistelukentällä, niin kuin niitä kai aina todellisuudessakin käydään: pelko, raivo, halveksunta, kapina, syvä rauha. Hoin itselleni: ole rationaalinen, yritä ymmärtää, yritä tehdä ymmärrettäväksi, löydä oikeutus, vakuuta itsesi siitä, että tämä on oikein, vakuuta itsesi siitä, että tämä voi onnistua. Vakuuta itsesi siitä, että tiedät, mitä teet, että tämä on sinun tahtosi.
Ole rationaalinen?

Se ei ole helppoa. Kun mies aloittaa ensimmäisen suhteensa, iskee mustasukkaisuus, josta vapaaksi, ylä- ja ulkopuoliseksi nainen on luullut itsensä. Aiemman suhteen loputtua ja uuden alettua nainen kirjoittaa:

Mustasukkaisuuteni oli kroonista, se oli päivittäistä, hellittämätöntä, se täytti kaikki ajatukseni jokaisena hetkenä, nukkuessanikin…
En halunnut kuulla heistä mitään. Halusin tietää heistä kaiken.

He kutsuvat uusia naisia kandidaateiksi. Kun miehen maailmaan ilmestyy uusi toivonkipinän silmiin sytyttävä ”kandidaatti”, nainen toteaa: ”Olin ollut tässä ennenkin, matkalla mestauslavalle.”

He asuvat neljä vuotta Alvarin yliopistoaseman vuoksi Amsterdamissa. Mies jatkaa lapsensa synnyttäjän etsintää Alankomaissa ja matkustamalla välillä Suomeen. Nainen alkaa kehittää itseään tangon tanssijana.
Olin valinnut sen itsepuolustukseksi, minun vastineekseni Alvarin naisille.”
Tangosta milangoineen ja tandoineen tulee hänelle elimistön ja psyyken jatke. Sen äärimmäisestä hienoudesta ja symboliikasta sain vain kalvakan aavistuksen. Tangossa hän tutustuu itseään vanhempaan, tavoiteltuun tanssijaan Pieteriin ja he päätyvät toistuvasti sänkyyn. Se on naisen oikeus avoimessa liitossa.

Mutta ystävästä ei ole Alvarin korvaajasi. Tässä on rakastavaisten ongelman ydin: Alvarin olisi helppo löytää nainen ja perustaa perhe, mutta ilman Marjo Vilkkoa. On eri asia löytää nainen, joka jakaisi miehen toisen naisen kanssa, jota mies on kertonut rakastavansa ja jonka luona on ilmoittanut pysyvänsä aina.

Marjo Vilkko päättää tarinansa onnelliseen loppuun. Hän on läpikäynyt vaihdevuodet kuumine aaltoineen (kumpaakaan käsitettä hän ei kirjoita kirjaansa), kuukautisten loppumisineen ja seksuaalisen kiinnostuksen hiipumisineen. Suhteeseen tulee aistittavaa hellyyttä. Leneä seuraa Minerva, nuori tanssija/näyttelijä, joka on rakastunut, on vaistonnut Alvarin lapsiunelman ja ehdottaa avoimen liiton järjestelyä suoraan naiselle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ei sentään. Eeva-lehden toukokuun numerossa Marjo Vilkon haastattelussa todetaan kirjailijan tarinan päätteeksi:
”Jotain lupaavalla tavalla vakavaakin on ollut, mutta sitten kolmen aikuisen perhekuvioon valmis nainen ei halunnutkaan itse lapsia.”
Päätöksestä on kulunut jo viisi vuotta.
Kesällä Marjo täyttää 53 vuotta, ja tätä kirjoitettaessa mies etsii yhä äitiä mahdolliselle lapselleen.

Vilpitön sydän on sittenkin romaani, dramaattinen ja riipaiseva, kaunis ja julma, analyyttinen ja älykäs, rakkaudesta totutusta poikkeavalla tavalla kertova, todellisuuspohjainen fiktio.

Mutta yhtä kaikki, Marjo Vilkko uskoo rakkaussuhteensa lujuuteen. Hän palaa vielä kerran katedraalivertaukseensa:
En uskonut rakkautemme päättyvän, lakkaavan olemasta, mutta uskoin että se voisi jäädä tulvan alle, hukkuneeksi katedraaliksi meren pohjalle.

Kirjailija Marjo Vilkko on julkaissut aiemmin kirjat Suomi on ruotsalainen ja Suomi on venäläinen. Molemmat perustuivat hänen samannimisten TV-sarjojen käsikirjoituksiin kokoamastaan materiaalista. Vilkko myös käsikirjoitti talvella TV 1:ssä nähdyn ja Radio 1:ssä kuullun, Jari Tervon esittämän Urho Kekkonen -dokumenttisarjan. Eipä siis lainkaan hullumpi uusi kirjailijakohtaaminen S&S:ssa ja sen jälkeen Vilpittömän sydämen ääressä!

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi. S&S 2018, 586 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s