Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärettömän onnen ministeriö on uskomattomalla tyylitajulla maalattu, yltäkylläinen  fresko nyky-Intiasta.

Kesti tasan kaksi vuosikymmentä, ennen kuin esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things) kansainväliseen maineeseen singahtanut intialainen Arundhati Roy (s. 1959) julkaisi seuraavan kirjansa Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness).  Teos ON tarvinnut nuo kaksi vuosikymmentä.

Äärimmäisen onnen ministeriö on kesytön, villi, rankka ja raaka.  Kuvaamassaan väkivallassa se kurottautuu väkivallattomuuden manifestiksi, toteutumattomaksi utopiaksi. Onko Intialla tulevaisuutta? Samaa tuntuu pohtivan myös Roy. Hän jättää veräjän raolleen. Mietin, millainen on jättivaltion tulevaisuudeton tulevaisuus.

Kahden ”hiljaisuuden” vuosikymmenen ajan Arundhati Roy on elänyt kansalaisaktivistin elämää. Hän on vastustanut Narmadan joen padon rakentamista, puolustanut heimoyhteisöjä, joilta kansainväliset yhtiöt ovat vieneet maat omia rakennusprojektejaan varten. Roy on ollut äänekkään kriittinen kulopalona levinnyttä ja leviävää hindunationalismia vastaan, vastustanut ylikansallisten yhtiöiden ylivaltaa kansallisiin luonnonvaroihin ja puolustanut maolaisia kapinallisia.  Kaikkea tuota ja paljon muuta Äärimmäisen onnen ministeriö huokuu, kaunokirjallisen verhoon kietoutuneena ja viiltävällä ironialla höystettynä.

Teos on mitä yhteiskunnallisin. Se on valtava fresko, aiheena Intia ja erityisesti Intian kolonialismi Kashmirissa. Roy kuvaa muslimiyhteisöjen ihmisiä hinduenemmistöisessä yhteiskunnassa. Siinä missä Joutavuuksien jumala zuumasi kastirajat rikkovaan kiellettyyn rakkauteen, Äärimmäisen onnen ministerissä on yhteiskunnan laajakulma.

Tähän freskoon Arundhati Roy on mahduttanut Union Carbidan hyönteismyrkkytehtaan kaasuvuodon 1984, maailman kaikkien aikojen pahimman teollisuusonnettomuuden, jossa kuoli arviolta 8000−30 000 ihmistä. Tuhannet sokeutuivat tai invalidisoituivat karrelle palanein keuhkoin.

Freskoon mahtuu sikhien joukkomurha, kostona sikhihenkivartijoiden suorittamasta Indira Candhin murhasta 1984. Siihen mahtuu vuoden 2002 Gujaratin joukkomurha sekä Intian hallituksen alkuperäiskansanryhmiltä viemät maat, jotta petrokemianyritys voi rakentaa anastetuille maille kaivoksen ja hiilivoimalan.

Freskoon mahtuvat ympäristötuhot, yleinen välinpitämättömyys ympäristöstä ja yhä tuntuvammaksi ongelmaksi noussut muovi:
Saddamin mukana oli ystävä, joka ajoi NDMC:n eli New Delhin kunnallisen jätehuollon avopakettiautoa. Heidän oli määrä noutaa lehmän ruho, lehmä oli kuollut – haljennut – syötyään liian monta muovikassia Hauz Khasin keskuskaatopaikalta.

tai:
Virtsan- ja hienhajun silasi vanhan veren sairaanmakea haju. (Intian armeijan kidutuskeskukseksi muuttamassa elokuvateatterissa Kashmirissa, yhdessä luvuttomista)

Mutta eikö tämä pienokainen ole melkein kuin Jeesus-vauva viattomasti seimessään?
Hän ilmestyi aivan yhtäkkiä, hiukan jälkeen puolenyön. Ei enkelten kuoroa, ei tietäjien lahjoja. Mutta idästä nousi miljoona tähteä merkkinä hänen saapumisestaan. Ensin hän ei ollut siinä, ja hetkeä myöhemmin hän oli betonikiveyksellä, roskilla vuoratussa seimessä: savukeaskin tinapaperin, muovikassien ja tyhjien perunalastupussien keskellä. Hän makasi valoläikässä, neonvalossa pylväänä parveilevien sääskien alla, alasti. Hänen ihonsa oli sinisenmusta, sileä kuin hylkeenpoikasella. Hän oli täysin valveilla mutta aivan hiljaa, mikä oli niin pienelle epätavallista. Ehkä hän oli jo ensimmäisinä elinkuukausinaan oppinut, että itku ei auttanut, ei ainakaan hänen tapauksessaan.

Kirjan lopussa tuo Anjumin huostaansa ottama vauva paljastuu kuuden sotilaan raiskauksen tulokseksi.

Heitteille jätetty vauva löytyy Delhin Jantar Mantar -aukiolta. Se on tyytymättömyyden keskus, mielenosoitusten markkinat, demokratian eläintarha tai Royn sanoin ”poliittinen kirpputori”.  Aukiolla mielenosoittajat taistelevat elintilasta. Kashmirin äidit, siepattujen lastensa kohtaloa selvittelevät muslimiäidit, saavat lastensa kuviin syljentää hindunationalisteilta.

Tänä päivänä, kun hindunationalismin sahraminkeltainen aalto hyökyy maahamme niin kuin hakaristi aikoinaan toisessa maassa…

Hindunationalismilla ratsastaa korkein poliittinen valta. Arundhati Roy kuvaa ”Vanhan miehen”, vuosien 1999−2004 Intian pääministerin Atul Behari Vajpayeen taistelua korruptiota vastaan ja sortumista nykyisen pääministerin Narendra Modin tekemään (Royn ilmaisulla) palatsivallankaappaukseen.  Kirjassa Modin nimi on Gujaral la Lalla, eikä Roy säästele ironiaansa kuvatessaan hänen populismiin nojaavaa ihmisten villitsemistä.

Hindunationalismiin nojautuvassa Modin valtaannousussa Roy viittaa varsin suorasukaisesti historian uudelleen kirjoittamiseen, Putinin Venäjän tavoin:

Sopivaa hetkeä odottaneet sahraminkeltaiset papukaijat päästettiin irralleen… Papukaijojen pedagoginen toimikunta sai tehtäväkseen virallistaa prosessin, jossa historia muutettiin mytologiaksi ja mytologia historiaksi… Pian muslimivallan vuosisadoista riisuttaisiin runous, musiikki ja arkkitehtuuri, ja ne luhistuvat pelkäksi miekankalisteluksi ja vertahyytävän sotahuudon ääneksi… Jäljelle jäävä aika annettaisiin hindujen loistoajasta kertovalle tarinalle. Taas kerran historia sai toimia kurkistuksena tulevaisuuteen yhtä lailla kuin se oli menneisyyden tutkimusta.

Roy ei kaihda ironisoimasta myös joitakin ihmisoikeusilmiöitä.  Ihmisoikeuksista puhumisesta tulee muodikas trendi ja siitä voi hyötyä, kun osaa.

Intia kasvaa ja kaupungit modernisoituvat. Modernisaatioon eivät kuulu slummit:
Mihin me menemme?” ylijäämäihmiset kysyivät. ”Voitte tappaa meidät, mutta me emme muuta”, he sanoivat.
Heitä oli liikaa, ei heitä noin v ain voinut tappaa.
Sen sijaan heidän kotinsa, ovensa ja ikkunansa, huterasti kyhätyt kattonsa, pannunsa ja kattilansa, lautasensa, lusikkansa, koulutodistuksensa, säännöstelykorttinsa, vihkitodistuksensa, lasten koulut, elämänpituinen työnsä, silmiensä katse jyrättiin tasaiseksi Australiasta tuoduilla keltaisilla puskutraktoreilla. (Merkiltään Ditch Witch, ”Ovivelho”.) Ne olivat huippuunsa kehitettyjä työkaluja. Niillä pystyi jyräämään historian ja kasaamaan sen röykkiöiksi kuin minkä tahansa rakennusmateriaalin.

Tottahan tämänkin kirjan tarinoilla on keskushenkilönsä.  Ovat Anjum ja Tilo, kaksi täysin eri maailmaa edustavaa naista, joiden elämänkaaret lopulta kohtaavat.  Mutta pääosassa on sittenkin yhteiskunnan rakenteellinen väkivalta, edesvastuuseen vetämättömyyden ja rankaisemattomuuden rakenteet sekä Kashmir.

Kashmir

Kashmirin miehittäminen 1947 tuntuu synnyttäneen vain häviäjiä. Häviäjiä olivat ne kaksi sataa tuhatta hindua, jotka pakenivat kotikylistään ja asettuivat asumaan laakson pakolaisleireille.  Kashmirissa on sota seurannut toista sotaa, joka vuosikymmenellä. Ihmisiä yhdistää sana azadi, vapaus.  Sitä sanaa valtion virallinen väkivaltakoneisto pelkää.

Kun Tilo matkaa ensimmäisen kerran eläissään Kashmiriin bussissa, hän aistiin omena- ja päärynätarhojen tuoksun lisäksi bussissa matkustavissa kashmirilaisissa pelon hajun:

Pelon haju. Se katkeroitti ilman ja kivetti heidän kehonsa:
Meluisan bussin kyyditessä hiljaisia, liikkumattomia matkustajiaan yhä
syvemmälle laaksoon ilmapiirin jännittyneisyys alkoi olla yhä kouriintuntuvampi. Viidenkymmenen metrin välein kummallakin puolen tietä seisoi raskaasti aseistettu sotilas valppaana ja vaarallisen kireän näköisenä. Sotilaita oli pelloilla, hedelmätarhoissa, silloilla ja holvirummuissa, kaupoissa ja toreilla ja katoilla, ja jokainen suojasi jotakuta toista koko pitkän matkan vuorille asti ulottuvassa verkostossa. Kashmirin tarunhohtoisen laakson jokaisessa kolkassa ihmiset olivat jonkun sotilaan kiväärin tähtäimessä, mitä he sitten tekivätkin – kävelivät, rukoilivat, uivat, kertoivat vitsejä, kuorivat saksanpähkinöitä, rakastelivat tai matkustivat bussilla kotiin. Ja koska he olivat kiväärin tähtäimessä, mitä he sitten tekivätkin – kävelivät, rukoilivat, uivat, kertoivat vitsejä, kuorivat saksanpähkinöitä, rakastelivat tai matkustivat bussilla kotiin – he olivat sallittu maalitaulu.

Eivätkä sotilaat epäröi käyttää annettua valtaa, kuten tässä muutaman kashmirilaisen jouduttua pysäytetyksi:
Läheisellä jäisellä maantiellä partioivat kuuman ilmaston kylmät sotilaat höristivät korviaan ja poistivat aseistaan varmistimen. Kuka siellä? Mikä tuo ääni on? Seis tai me ammumme! He tulivat kaukaa eivätkä osanneet sanoa kashmiriksi sanoja seis tai ammumme tai kuka. Heillä oli aseet, joten ei heidän tarvinnutkaan.

Arundhati Roy kuvaa järisyttävällä taidolla, mosaiikkitekniikalla, Intian armeijan ja tiedustelukoneiston väkivallan koneistoa ja ihmishenkien merkityksettömyyttä. Valtiolle vihollisia on kahta päähaaraa. Allahin nimiin vannovia, Pakistanista soluttautuvia muslimisotilaita, joiden mielestä tulevaisuuden riidat ratkaistaan luodeilla, sekä heitä maltillisempia ”taistelijoita”, paikallista vastarintaväkeä.
”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon.”
Maininta taisi viitata 1990-luvun Kashmirin sotaan – vaikka mikä eri sotia erottaisi.

Kun sota jatkui, laakson pehmeä linja alkoi vähä vähältä koventua ja kova linja koveni entisestään. Kummastakin linjasta sikisi toisia linjoja ja alalinjoja. Ehdottomista siinneet olivat entistä ehdottomampia. Tavalliset ihmiset onnistuivat ihmeellistä kyllä sietämään niitä kaikkia, kannattamaan niitä kaikkia, horjuttamaan niitä kaikkia ja jatkamaan omia vanhoja muka sekoittuneita tapojaan.

Ja Intian turvallisuuspalvelu ja armeija kiduttivat ja surmasivat valikoimatta heitä kaikkia. Arundhati Roylle on kypsynyt selkeä kanta: Miksi Intia miehittää sitkeästi tätä maa-aluetta, jossa kukaan ei halua kuulua Intiaan?

Anjum

Syntyipä eräälle hyväosaiselle intialaispariskunnalle kaivattu poika. Nimeksi pantiin Aftab. Kun onnellinen äiti tutki vastasyntynyttä vauvaansa, hän havaitsi kauhukseen, että pojan pippelin alla olivat kehittymättömät, mutta selvät tytön sukuelimet. Vauvan murha oli äidin ensimmäinen ajatus. Äiti salasi havaintonsa myös mieheltään ja poika ehti kasvaa ympärileikkausikään ennen kuin äiti rohkeni kertoa asiasta. Apua haettiin kirurgilta, kehnoin tuloksin.

Lapsella oli lumoava lauluääni ja hän oppi kotoaan puhtaan urdin kielen. Mutta kun nuori poika näki kerran kaltaisensa, viehkeäksi naiseksi pukeutuneen nuorukaisen, hänellä ei ollut paluuta. Hänestä tuli yksi luvuttomista hijroista, naisista miehen ruumiissa. Hän asui koko varhaisaikuisuutensa hijrojen puoliraunioituneessa Haaveiden talossa, Kwahgah-yhteisössä.

He kuuluvat koskemattomiin, ovat siis kastittomia. Elantonsa yhteisö hankkii eri suljettujen tilaisuuksien viihdyttäjinä.  He ovat koruineen ja meikkeineen rattopoikia lumoavissa naisten asusteissaan, mieleltään ja sielultaan kuitenkin naisia.

Kaukana Yhdysvalloissa vuonna 2001 tapahtunut katastrofi muutti maailman.  New Yorkin kaksoistornit tuhosi kaksi torneja kohti ohjattua matkustajakonetta. Intiassa tapahtuma käynnisti muslimivainot. Anjum sattui siihen täpötäyteen junaan matkalla Ahmedabadiin, joka sytytettiin tuleen ja jonka muslimimatkustajista suurin osa teurastettiin. Kun Anjum paljon myöhemmin palasi Haaveiden taloon, hän oli muuttunut. Yhteisöelämä ei enää onnistunut. Mitä hänelle oli tapahtunut, sitä kukaan ei saanut tietää.

Anjum hävittää roviolla koko loisteliaan elämänsä. Hän on ollut vuosia ahneen median ykkössuosikki.  Hän muuttaa hylätylle muslimihautausmaalle ja alkaa nukkua hautojen välissä. Hänestä tulee hylkiö. Lähellä ruumishuoneen kulmilla majailevat narkomaanit ja toisella sivustalla kodittomat kerjäläiset. Hän menettää ulkonäkönsä. Hänen ihonsa on rokoarpinen ja valkoisen torahampaan lisäksi hänen suussaan on enää betelmällin punaisiksi värjäämiä mätiä hampaantynkiä.

Nostan käteni ylös: En tunne intialaista yhteiskuntaa. Siksi mysteeriksi minulle jäi, kuinka säännöllisten tukijainkaan avulla Anjum saattoi rakentaa hautausmaalle kodin, ei enää koppia, vaan useamman huoneen asunnon verantoineen, ja kaivauttaa jopa uima-altaan (tosin ilman vettä). Sähkön hän varastaa ruumishuoneelta, missä vainajia joudutaan pitämään kylmässä.

Anjumin kodista tulee avoin palvelulaitos. Hänelle rakentuu tehokas suhdetoimintaverkosto. Tieto kulkee nopeasti ja verkoston väki lukeutuu yhteiskunnan laitapuolen kansalaisista.  Tämä köyhien ihmisten verkosto on yksi Royn kirjan mainioista yksityiskohdista. Anjum rakastaa lapsia. Hänen suurin unelmansa on ollut tulla äidiksi. Äitiyteen kelpaa orpo lapsi.

Tilo

Tilo on nuori naisarkkitehti, jonka persoonassa yhdistyy kolme kovin erilaisessa asemassa olevaa miestä. He kaikki neljä olivat yliopistovaiheessa ystävykset. Miehet, Musa, Naga ja Biplad rakastivat ja yhäkin rakastavat Tiloa.

Tilo on Arundhati Roylle keino kuvata miesten kautta Kashmirin kriisin monimutkaista kuviota. Musa on vastarintaliikkeessä merkittävässä asemassa, moneksi persoonaksi naamioituneena. Naga on delhiläinen sanomalehden tähtitoimittaja, mutta todellisuudessa vahvasti väkivaltakoneistoon korruptoitunut. Biplad kuuluu valtarakenteeseen, mutta kertojana piirtyy kunnialliseksi mieheksi, ainakin kun hän rinnastuu Kashmirin teurastajaan, Amrik Singheen, Bibladille ”pilaantuneeseen” tai oikeammin ”mätään omenaan”.

Musan, Nagan, Tilon ja Bipladin tarinoiden kautta Äärimmäisen onnen ministeriöstä tulee pelottava selviytymistarina.

Äärimmäisen onnen ministeriö oli minulle lohduton kirja, vaikka teoksesta sykkivät pahuuden lisäksi myös elämän kauneus, välittäminen ja rakkaus.

En malta olla istuttamatta Kashmirin rankaisemattoman raakuuden kehyksiin Royn kirjoittamaa rakastelukohtausta. Se tapahtuu Tilon ja Musan kesken:
Se mitä sinä yönä tapahtui AL. Shahaanilla oli pikemminkin suremista kuin rakastelua. Heidän haavansa olivat liian vanhoja ja liian uusia, liian erilaisia ja ehkä liian syviäkin parantuakseen. Mutta yhden ohikiitävän hetken he kykenivät jakamaan ne keskenään kuin kertyneet pelivelat ja tunnistamaan saman verran kipua mainitsematta vammojaan tai kyselemättä mikä oli kenenkin. Yhden ohikiitävän hetken he kykenivät hylkäämään maailman jossa elivät ja kutsumaan esiin toisen, yhtä todellisen.

Miten tärkeää olisi tuoreeltaan lukea tämä täyteläinen, pursuava ja tiivis teos uudelleen! Kertalukemalla en saanut siitä likikään kaikkea irti.
En taida pystyä.

Arundhati Royn tyylitaju on läpi teoksen huippua. Kun islamistit vievät mennessään rahaa, tavaraa ja naisia, Roy tiivistää:
Tietenkin naisia.
Naisia tietenkin.
Hieman myöhemmin hän toistaa ilmaisun:
Naisten tietenkin.
Tietenkin naisten.
Ilmaisu toimii yhteyksissään sähköiskun tavoin, toisen vahvistaessa ensimmäistä. Mutta jos hän olisi käyttänyt keinoa kolmannen kerran, ilmaisulta olisi valunut voima ja lopputuloksena olisi ollut vesitys. Roy tiesi, mitä teki.

Teoksen on suomentanut Hanna Tarkka, kuten Joutilaisuuden jumalankin.  Kirjassa on jonkin verran malayalaminkielisiä sanoja, joita Roy ei ole avannut englanniksi kirjoittamaansa käsikirjoitukseen eikä sitä liioin voi edellyttää suomen kielelle kääntäjältäkään. Hyvin tarkalla luennalla useimmat avautuivat.  Kirjan Kashmir-sanaston aakkoset herättivät suurta ihailuani taitavaa kääntäjää kohtaan. Aakkosten alla olevat sisällöt eivät suinkaan vastaa alkuperäistä, joten suurta luovuutta on kääntäjältä työ tältäkin osin edellyttänyt.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava 2017, 474 sivua. Käännös englannin kielestä Hanna Tarkka.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s