Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä

Elvi Sinervoa kannatti elämässä palava intohimo ja velvollisuudentunne.

Runoilija, kirjailija ja kääntäjä Elvi Sinervon elämäkerta on mitä tervetullein täydennys niissä kirjailijaelämäkerroissa, joita olemme saaneet Suomen itsenäisyyden juhlavuonna ja sen liepeillä. Historioitsija Jaana Torninoja-Latola päätti lähteä  elämäkerran kirjoittamisen reitille valmistellessaan väitöskirjaansa Sinervojen kolmesta tunnetusta sisaruksesta Elvistä, Aira Sinervosta ja Sylvi-Kyllikki Kilvestä.

Elvi Sinervon (1912−1986) kirjallinen ja poliittinen elämä liittyy kiinteästi suomalaiseen kulttuurihistoriaan ja kommunismin historiaan. Sinervo tunsi varhaisaikuisuudestaan alkaen voimakasta sympatiaa kommunismia kohtaan. Maan alta julkiseksi poliittiseksi tekijäksi nousseeseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen SKP:hen hän liittyi 1945 ja erosi siitä 1960.  Aatettaan hän ei hylännyt koskaan.

Elämäkerran lukijaa hämmästyttää hänen palava intohimonsa. Hän valjasti koko elämänsä ja energiansa aatteensa edistämiseen, minkä hän koki valoisamman tulevaisuuden rakentamiseksi ihmiskunnalle. Hän oli vapaa runoilija ja samalla valjastettu. Hän kirjoitti runsaasti poliittisia tilausrunoja ja vapaissa runoissaankin hänellä oli sisäinen vaatimus edistää suureksi kokemaansa yhteistä tavoitetta. Yksityisyyden tuli väistyä yleisen hyväksi.

Olen lukenut nuorena joitakin Elvi Sinervon runoja sekä romaanin Viljami Vaihdokas (1978) ison talon emännän ja työläisnaisten vauvojen vaihtumisesta vahingossa synnytysten jälkeen. Vaihdoksessa työläisäidille jää Viljami, raajarikko, jonka kohtaloa tarina seuraa. Sinervo on minulle menneisyyteen kadonnut kirjailija, nimenä keskeinen, tuotannoltaan kuitenkin unohduksiin painuva. Se on surullinen kohtalo kenelle tahansa kirjailijalle.

Jaana Torninoja-Latolan teoksen luin suurella mielenkiinnolla. Elämäkerrasta tavoitin neljä keskeistä juonnetta. Ensimmäinen niistä on Elvin (joksi kirjoittaja kutsuu kuvattavaansa läpi teoksen) suhde aviomieheen Mauri Ryömään, lääkäriin ja poliitikkoon.  Sinervolle Ryömä on ehdoton auktoriteetti kaikissa teoreettisissa ja opillisissa kysymyksissä. Vaimon rakkaus miestään kohtaan on aukoton, vaikka mies inhoaa tunteiden ”vatkaamista” ja on kivikasvoinen, ja vaikka molemmilla oli toisen maailmansodan jälkeen vakaviakin sivusuhteita.

Mauri Ryömä oli aluksi sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, mutta välien rikkoonnuttua SDP:n kanssa hänestä tuli sotavuosina maanpetoksesta syytetty ja pitkän vankilatuomion saanut poliittinen vanki. Raskauttavin teko oli hänen avoin kirjeensä Väinö Tannerille.  Se tuli julki Ruotsin kautta.

Sotien jälkeen Mauri Ryömästä tuli ministeri ja SKP:n politbyroon jäsen. Uransa aikana hän toimi monen kommunistisen lehden päätoimittajana. Pariskunnan lapsista ainakin Ilkka ja Liisa Ryömä jatkoivat vanhempiensa poliittista tietä.

Elvin nuoremmasta sisaresta Airasta tuli poliittinen vanki samanaikaisesti, kun Elvi Sinervo vapautui kolmen vuoden mittaisesta vankeudestaan.

Vankeusvuodet ja niiden vaikutus runoilijan myöhempään tuotantoon on toinen elämäkerran pääjuonne. Vankeusvuodet veivät Elvi Sinervon fyysisen ja psyykkisen kestämisen äärirajoille. Hän oli sairas ikävästä ja huolesta kuolemantuomiouhan alla elävää miestään kohtaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä mutta tarvitsi vankitovereiden yhteisyyttä. Vankilassa hänen suhteensa kommunismiin lujittui kivikovaksi.

”…kirjoillaan, runoillaan ja näytelmillään Elvi sukelsi syvimmälle maanalaisen kommunismin ja siihen liittyvän sodanaikaisen vastarintaliikkeen maailmaan ja poliittisen vankeuden ilmiöihin kuin yksikään muu suomalainen kirjailija, ja voi sanoa, että hän tietyllä tavalla jäi myös tematiikkansa vangiksi ja aiheen hallitsevuus marginalisoi hänet kirjailijana.  Seuraajan hän sai vasta 1970-luvulla, kun Hannu Salaman teos Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi.”

Kolmas elämäkerran pääjuonne on tuotanto. 1930-luvulla Elvi Sinervo oli varsinaisesti vasta julkaissut novelleja ja runoja Kiilan ja Tulenkantajien albumeissa. Esikoisteos oli vuonna 1937 ilmestynyt novellikokoelma Runo Söörnäisistä.  Vankilassa Sinervo kirjoitti runovihkosen Pilvet kiertämään vankien kädestä käteen. Sotien jälkeen hän suostui rahapulassa Tammen ehdotukseen kokoelman julkaisemiseen. Hän nolosteli hengentuotteitaan, mutta sai yllätyksekseen varsin positiivisen kritiikin. Sinervon pitkäaikaisen tukijan ja lehtikriitikon Maija Savutien mukaan Pilvet-runoissa Elvi Sinervo löysi itsensä kirjailijana.

Elvi Sinervolta ilmestyi yhdessä Arvo Turtiaisen kanssa runokokoelma Oi lintu mustasiipi/ Kellopoijut (1050), novellikokoelma Vuorelle nousu (1948) ja Novellit (1978),  romaani Palavankylän seppä/ Toveri älä petä (1979) sekä näytelmistä tunnetuin,  Maailma on vasta nuori (1980).  Kaikki tekstit eivät olleet tuoreita, vaan Sinervo joutui etsimään niitä vanhoista lehdistä, joissa kertomuksia ja runoja oli julkaistu.

Neljänneksi pääjuonteeksi nostan elämäkerrasta Elvi Sinervon laajan julkisen toiminnan. Hän kuului Tulenkantajien ja Kiilan keskeisiin vaikuttajiin ja toimi Kiilan puheenjohtajana sen kaikkein aktiivisimmat vuodet.

Sinervo kutsui itseään ironisesti kommunismin mannekiiniksi. SKP:n jäsenyys velvoitti osallistumaan julkiseen toimintaan ja työntämään omat yksilölliset toiveet ja haaveet sivulle.  Sinervo oli älykäs, sivistynyt, kielitaitoinen ja kaunis. Hänet oli helppo lähettää puolueen edustajaksi mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin puhumaan, luennoimaan ja edustamaan. Sotien jälkeisistä vuosista tuli hänen ruuhkavuotensa, sillä jatkuvien poliittisten velvollisuuksien lisäksi hän synnytti kaksi lasta ja yritti selviytyä kolmen lapsensa hyvänä äitinä. Lisäksi Sinervo kirjoitti lehtiin koko ajan, laati kirjelmiä, puolustuksia ja solidaarisuudenosoituksia, väitteli ja keskusteli julkisuudessa. Suuren osan julkisesta työstään hän suuntasi rauhan puolesta puhumiseen.

Vuonna 1956 Elvi Sinervon ja monen muun suomalaisen kommunistin maailma romahti, kun tieto Nikita Hrutševin Stalinin hirmuteot tuomitsevasta puheesta kantautuivat Suomeen.  Puhetta seurasi Unkarin kansannousun tukahduttaminen.

Suomessa kirjallisen kentän oli ottanut haltuunsa modernismi. Se jäi runoilija Sinervolle vieraaksi. Vuoden 1956 runokokoelmaa Neidon kaivo pidettiin jo taakse päin katsovana. Aika oli ajanut Elvi Sinervon ohi.

Kun Mauri Ryömä kuoli traagisessa liikenneonnettomuudessa 1958, Elvi Sinervo menetti läheiskriitikkonsa ja hänen luova kynänsä kuivui. Hän keskittyi kääntämään vieraskielistä kirjallisuutta ansaitakseen elantonsa. Elvi Sinervon loppukauden käännöstahti oli kiivas.  Hän on käytännössä koko Bertolt Brechtin tuotannon suomentaja, monien muiden kirjailijoiden ohessa.  Sinervo käänsi yli sata teosta.

Elvi Sinervo kuoli 1986 keuhkosyöpään. Hänen tunnetuin runonsa lienee vankilassa kirjoitettu Natalia, jonka Kaj Chydenius sävelsi 1960-luvulla. Mitään ukrainalaista desanttia ei ollut, vaan Sinervon esikuvana on suomalainen kommunistivanki Natalia Koskinen.  Kaunis, koskettava runo jäi elämään pysyvästi tässä laulussa, yhdessä Chydeniuksen tunnetuimmista ja rakastetuimmista.

Jaana Torninoja-Latolalle kiitokset tyylikkäästä ja kulttuurihistoriallisesti täyteläisestä runoilijaelämäkerrasta!

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017, liitteineen, hakemistoineen ja lähteineen 488 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s