Harkitsemattomien tekojen seuraukset voivat olla suuria, kuin surmaisi satakielen.
Mustaihoinen 25-vuotias Freddie Gray kuoli poliisin huostassa Baltimoressa huhtikuussa 2015 viikko pidätyksensä jälkeen. Hänen selkärankansa oli murrettu poliisin pidätystilanteessa tekemässä väkivallassa. Nuorukaisen kuolema nostatti katumellakoita niin Baltimoressa kuin laajemminkin Yhdysvalloissa. Kuutta poliisia vastaan nostettiin syyte Grayn kuolemasta. Vuotta myöhemmin baltimorelainen tuomari vapautti Edward Neron, pääsyytetyn poliisin, kaikista syytteistä.
Poliisien afroamerikkalaisiin kohdistamasta ylimitoitetusta väkivallasta on tullut Yhdysvalloissa arkipäivää ja sen seurauksena rotumellakat ja mielenosoitukset ovat palanneet osaksi amerikkalaisuutta. Presidentti Barak Obama käytti Freddie Grayn tapauksen yhteydessä käsitettä a slow-rolling crisis.
Olisin toivonut lukevani Harper Leen kirjan Kuin surmaisi satakielen (1961) historiallisena romaanina. Sijoittuvathan sen tapahtumat 1930-luvun puoliväliin, siis liki 85 vuoden taa. Ikävä kyllä koin ottaneeni käsiini teemaltaan kovin ajankohtaisen teoksen.
Kuin surmaisi satakielen sijoittuu syvään etelään, Alabamaan, siis yhteen niistä lukuisista osavaltioista, joista kumpusi Donald Trumpin kannatus.
Kirja on valtaosaltaan kahden vilkkaan sisaruksen, Jeromyn (Jemin) ja Scoutin, kasvutarina. He ovat lakimiehen Atticus Finchin lapsia. Jem ja Scout ovat puoliorpoja, mutta jonkinlaista äidin kasvatusvirkaa hoitaa perheen musta palvelija Calpurnia.
Atticus on seutukunnassa poikkeustapaus, persoona, joka käyttäytymisellään herättää ihmisten kunnioitusta. Silti ihmiset niin massana kuin yksilöinäkin kantavat syvään syöpynyttä rotuasennettaan. Ei ole niin viheliäistä ja halveksittavaa valkoihoista renttua, ettei ”neekeri” olisi aina hänen alapuolellaan, kunnollisuudestaan huolimatta.
Martin Luther Kingin johtama oikeustaistelu ajoittuu 1960-luvulle. Harper Leen romaani ehti vaikuttaa amerikkalaisten mielissä muutamaa vuotta aiemmin. Mutta miksi tasa-arvotaistelun jäljet jäivät niin lyhyiksi ja tulokset ohuiksi? Yhdysvaltain vankiloihin on sullottu nykyään enemmän afroamerikkalaisia vankeja, kuin ennen sisällissotaa Yhdysvalloissa oli mustia orjia.
Harper Leen romaanin ankarin osuus sijoittuu loppupuolelle. Atticus Finch on määrätty mustan nuorukaisen Tom Robinsonin puolustusasianajajaksi oikeudenkäynnissä, missä nuorukaista syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Syylliseksi julistaminen merkitsee hirttotuomiota. Jokainen Maycombin asukas pitää itsestään selvänä, että kun vastassa on valkoisen miehen sana mustan sanaa vastaan, valkoinen voittaa aina, tiedettiin hänet miksi valehtelijaksi ja roistoksi tahansa. Syytteen nostajana on tytön isä Bob Ewell. Kaatopaikan kyljessä lapsiensa kanssa elävä väkivaltainen, juoppo Ewell kuuluu ympäristön mielestä roskaväkeen.
Oikeusistuntoa seuraa koko kaupunki. Ja vaikka taitava ja kokenut Atticus pystyy osoittamaan syytteen kestämättömyyden ja tapahtumien todellisen kulun, valamiehistö edustaa maallikkoja ja maallikot käyttäytyvät kuin massa. Tom Robinsson julistetaan syylliseksi.
Pikimustasta asenneilmastosta huolimatta Harper Lee valaa myös toivoa oikeudenmukaisemmasta Amerikasta. Päätöksestä voi valittaa ja oikeuden tuomari Heck Tate osoittaa kirjan myöhemmässä, Finchin lapsiin suunnatussa väkivallanteossa nopeaa ja luovaa ajattelukykyä.
Kuin surmaisi satakielen on viehättävimmillään, kun ennen muuta terhakas ja rasavilli Scout tekee teräviä havaintoja kotikadun aikuisista asukkaista, kuten neiti Maudie Atkinsonista, salaperäisyydessään kiihottavista Radleystä, ilkeästä rouva Dubosesta, Cunninghameistä tai sosiaaliavun ja salametsästyksen varassa elävistä Ewelleistä.
Scout on epäsovinnainen eikä siedä kaavamaisen joustamatonta käytöstä. Sellaista edustaa pahimmillaan Scoutin nuori opettaja, oppimisteoreetikko John Deweyn uuden desimaalisysteemin metodikseen omaksunut Caroline-neiti. Kokemus koulusta on Scoutille raskas pettymys.
Fincheillä on ”taustaa” ja taustalla on Alabaman Maycolmissa merkitystä. Mitä tausta tarkoittaa, jää Scoutille hieman epäselväksi. Pitkään hän, isän tyttö, on siinä käsityksessä, ettei hänen isänsä tee mitään, vaikka lähteekin aamiaisen jälkeen säntillisesti ja tulee illalla takaisin syödäkseen, avatakseen sanomalehtensä ja ottaakseen Scoutin syliinsä.
Meidän isämme ei tehnyt mitään. Hän työskenteli konttorissa, ei rohdosmyymälässä. Hän ei ajanut kaupungin puhtaanapitolaitoksen autoa, hän ei ollut šeriffi, hän ei viljellyt maata, ei ollut työskennellyt autohallissa eikä tehnyt mitään, mikä mahdollisesti olisi herättänyt jonkun ihailua.
Kaiken lisäksi hänellä oli silmälasit.
Romaanin keskeisin henkilö on pieni Scout, josta ankara, konservatiivinen Aleksandra-täti yrittää kasvattaa hienon neidin. Mutta lopultakin kirjan tärkeimmäksi henkilöksi kohoaa isä Atticus, viisas, sivistynyt, hieno oikeusoppinut. Hän osaa arvostaa kaikenlaisia ihmisiä ja kun hän avaa suunsa, sieltä tulee aina viisasta ja punnittua puhetta. Hänessä ruumiillistuvat ne arvot, joista amerikkalaiset ovat ylpeitä omassa perustuslaissaan, vaikkeivät piittaa vaatia niiden realisoitumista käytännössä.
Kuin surmaisi satakielen oli vuosikymmenet ainoa Harper Leeltä (1926−2016) julkaistu romaani. Se sai vuonna 1961 Pulitzer-palkinnon. Hieman ennen Harper Leen kuolemaa ilmestyi hänen toinen romaaninsa, pitkään kadoksissa ollut Kaikki taivaan linnut. Harper Lee tiesi, mistä kirjoitti: hän syntyi ja kuoli Alabamassa.
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 1961, 408 sivua. Käännös Maija Westerlund.
Annelin kirjoissa 