Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittaja ei ole yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi, mutta liki jokaisesta sen sadasta itsenäisyyden vuodesta hänellä on käsityksensä.

Mitä omaperäistä pystyy untuvikkona sanomaan Tuomas Kyrön mielensäpahoittajasta?  Suomen itsenäisyyden satavuotisesta historiasta aiheensa ottanut Mielensäpahoittajan Suomi oli näet itselleni ensimmäinen sarjasta lukemani. Kyrön kirjoista on kirjoitettu  palstakilometreittäin, enemmän kuin mistään muista viime vuosina.

Velmu kirja! Ei veijarilajia tämäntasoisena juuri muuta ilmesty. Veikko Huovinen meni manan maille. Kirjoittajaltaan velmu kirjallinen tuote edellyttää tarkkaa havainnointikykyä ja keskenään vieraidenkin asioiden yhdistämistaitoa, riittävää elämänkokemusta kompastuksineen kaikkineen, sosiaalista mielenlaatua vaikka yksinäisyydessä viihtyisikin, solkenaan syntyviä oivalluksia, siis mielikuvitusta, eikä oivalluksia synny ilman älykkyyttä, elämänviisautta ja laajaa yleissivistystä, siis tapahtumaketjujen, niiden syiden ja seurausten tuntemusta.

Kyrö on eritellyt sankarinsa, tänä vuonna 85-vuotiaaksi ehtivän  mielensäpahoittajan, ihmistyyppinä. Ei hän ole metsä-Suomen erikoislaji, vaan yleismaailmallinen, kirjailija muistuttaa. Silti meikäläisittäin he viihtyvät juuri metsä-Suomessa. Ihmisiä, joiden mielestä ennen asiat olivat paremmin ja jotka vastustavat vaistonvaraisesti muutoksia, on kaikkialla.

Mielensäpahoittajalle tällainen ideaalinen aika sijoittuu vuoteen 1954. Silloin kaikkea oli riittävästi, muttei liikaa, ja ihmiset osasivat olla tyytyväisempiä kuin paljoudessa elävät nykyisin. Ainakin niin Itte (vaimon nimi mielensäpahoittajasta) on muistavinaan.

”Terveydenhoito oli yksinkertaisempaa, koska ihmiset olivat yksinkertaisempia. Emme valittaneet vaivoistamme. Emme me osanneet pitää elämää vaivana. Jos sahalla jäi sormi sirkkeliin, niin turha oli pyrkiä terveyskeskuksen päivystykseen, koska sitä ei ollut.”

Mielensäpahoittajan Suomessa Itte käy läpi itsenäisyyden kaikki sata vuotta ja sanoo jokaisesta jotain oleellista, mitä mieli assosioi. Vuosista 1923 ja 1931 ei synny ajatuksia. Ja itsenäistymisvuodestakin tule muuta mieleen vain sianpää, jota ei enää saa mistään.

Mielensäpahoittaja kertoo syntyneensä vuonna 1933. Aiemmat vuodet perustuvat kuultuun, mutta mitään Suomen itsenäisyydenajan lyhyttä historiaa Tuomas Kyrö ei kirjassaan kirjoita. Eri vuosien nostattamat ajatukset eivät ole sattumanvaraisia, mutteivät myöskään arvattavissa.

Omasta elämästään mies pääasiassa kertoo. Hän oli sotakorvausvuosista lähtien sahatyöläinen ja kirvesmies, joka yhytti tulevan vaimonsa sahan ruokalasta.  Yhteiseksi asuinsijaksi hän rakensi yksinkertaisen talon, johon hyvinvointiyhteiskunnan edetessä tehtiin ratkaisevia elintasoparannuksia. Tulivat pyykkikone, tiskikone, sisävessa, telkkari ja parkettilattia, muttei mitään niistä hallitsemattomasta mielihalusta. Ja huussia Itte käyttää edelleen luomutietoisena huhtikuusta myöhäissyksyyn.

Uudistusten vauhdittajana oli yleensä vaimon päättäväinen tahto. Telkkarin tuloa nopeuttivat televisioidut urheilukisat sekä pieni naapurikilpailu Kolehmaisen kanssa kateuden poikasineen.  Vaimon vaatimuksesta käydään Grand Canarialla, mutta siitä matkasta Itte ei nauti. Matkan parodiointi on mielestäni kirjan heikoin kohta. Tunnistan Ittessä on myös uteliaisuutta. Ei sellainen eristäydy viikoksi hotellihuoneeseen hotelliaamiaisen varassa, vaikkei museoihin lähtisikään tai kärventäisi nahkaansa uima-altaan reunalla.

Lapsia on pariskunnalle syntynyt kaksi, pojat Pekka ja Heikki. Heistä etenkin esikoinen on isälle äärimmäisen tärkeä. Mutta kun itsepäinen isä ja hänen esikoisensa Pekka ovat kuin samasta puusta veistetyt, eivät he pojan aikuistumisen kriiseistä yli pääse. Pekka lähti ovet paukkuen ja yhteydet ovat olleet poikki vuosia.

”Läheisetkin välit hiipuvat, kun yhteiset asiat loppuvat. Talkoot, mäkiauton tekeminen, kolmiottelut. Yhteisille asioille palataan vasta perunkirjoituksessa, jolloin kaveruus muuttuu kinaksi siitä kumpi saa hopeat ja kumpu joutuu ottamaan ryijyn.”

Nuorimmaisen Heikin tyttöön, likkaan Ittellä on sen sijaan likeinen yhteys. Kotiaan vastaan kapinoiva likka viipyilee isoisänsä ja isoäitinsä luona jossakin syrjä-Suomessa, joka kaikesta päätellen sijaitsee Keski-Suomessa, Helsingistä kauimmillaan Pohjois-Pohjanmaan eteläisellä kaistalla.

Lukijalle alkaa kuoriuttua mielensäpahoittajasta varsin elämänviisas mies. Eivät hänen ajatuksensa jonninjoutavia ole, vaikka hän ne äreästi usein esittääkin. Hän on ollut rehellinen ihminen, hyvä ja vastuuntuntoinen työmies ja edellyttää samaa myös muilta. Siksi Neuvostoliitto ja kommunismi saavat häneltä huutia:

”Kyllä ei antanut kunnia periksi höylätä väärin ja jättää rakennustarvikkeita sateeseen, vaikka mieli teki”, hän muistelee sotakorvauspuutavaraa, joiden kylkeen Pakkas-Lauri työpäivän päätteeksi muisti kusaista. ”Asioista ei saa päästää siihen tilaan, ettei voi enää korjata. Pätee niin ihmisten kuin valtioidenkin välisiin suhteisiin, pätee hampaisiin, ulkolaudotukseen ja eturauhasvaivaan.
Pystyyn mätäneminen on kolhoosisosialismin ongelma.”

Lukija havaitsee, että suksien veistotaidollaan mainettakin saanut mielensäpahoittaja on himohiihtäjä. Normaali päiväannos on kymmenissä kilometreissä, ei kilometreissä. Ja arvatenkin ladut ovat itse hankeen puhkottuja. Mies hoitaa kuntoaan, mutta kodin ruokavalio tuntuu olevan pääosin perunaa ja kastiketta.  Tuttua ja tavallista sapuskaa ainakin maaseudulla sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, todennäköisesti myös kaupunkien työläisperheissä!

Mielensäpahoittaja osaa myös yllättää, kun hän ryhtyy vanhoilla päivillään opiskelemaan latinaa. Mielensäpahoittaja seuraa aikaansa, vaikka motkottaakin. Hän ottaa kantaa ajan ilmiöihin.

Hipaisupuhelinriippuvuutta hän ei ymmärrä – eikä tarvitsekaan, sillä tulevat sukupolvet irvailevat riippuvuudesta myöhemmin meissä.

Ei ole mies turhanaikainen, vaikka useasti omapäisyyttään hermoille käypä: ”Älä varasta, vaan käytä jokamiehenoikeutta. Tee semmoisia päätöksiä, ettei hävetä. Jos hävettää, korjaa,”  mielensäpahoittaja soveltaa kymmentä käskyä.

Hän tajuaa, että ”kyllä taitaa enemmän olla sattuman kauppoja tässä elämässä”. Niinpä. ”Mitä minä olisin elämässäni tehnyt, jos olisin saanut itse valita?”, käy mielessä miehellä, joka on aina tehnyt valintoja, mahdollisuuksiensa ja oman päättelykykynsä rajoissa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi. WSOY 2017, 275 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s