Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

 

Mitä tapahtuu todella? -kokoelma tuli luetuksi lukuisia kertoja, uudelleen ja uudelleen, sillä oli ilo ja kunnia päästä osallistumaan YLEn Kirjojen Suomi -blogiprojektiin.

Vuosi 1962.  Idän ja lännen välinen kylmä sota eskaloituu Kuuban kriisiksi ja maailma ajautuu ydinsodan partaalle. Koko pohjoinen pallonpuolisko on jakautunut kahtia. Jokaisen kuului valita puolensa.

Myös Suomi jakautui. Urho Kekkosen uudelleenvalinnan estämiseksi oli perustettu Honka-liitto, ei niinkään Olavi Hongan puolesta vaan Kekkosta vastaan. Nuori runoilija Pentti Saarikoski liittyi Kekkosen kannattajiin ja pysyi sellaisena kuolemaansa saakka. Kekkosesta tuli oman isänsä kieltäjälle isähahmo.

Berliinin muuri oli noussut edellisenä syksynä 40 000 itäsaksalaisen sotilaan työkomennuksena. ”Muureja on vahvistettava, jotta ne sortuisivat”, kirjoittaa marxilaisen kääntymyksen kokenut Pentti Saarikoski viidennessä runokokoelmassaan Mitä tapahtuu todella? (1962). Muuri muistuttaa olemassaolostaan myös yhdessä kokoelman ajankohtaisrunoista.

”eduskunta oli hajotettu/ aamulehdissä oli kuvia/ joissa huoli kuvastuu presidentti/ Kekkosen kasvoista/ ja Suomi näkyy kartalla/ tummempana kohtana/ niin kuin rikkimennyt silmä//
minä kuuntelin radiota ja ajattelin/ yhtä aamua kesällä/ minä kävelin jonkun puiston läpi/ oli hyvin aikaista/ minä olin matkalla kotiin/ valvonut koko yön/ katsoin pensaita ja aurinko nousi/ minä tein runoa/ pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa/ kaduilla ei ollut vielä ihmisiä/ Berliinin tilanteesta/ oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit/ heidän juoksuhaudoissaan on vettä//
mitä tapahtuu todella?/ ilma oli sinä aamuna lämmin/ niin kuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos”

Seuraavassa kokoelmassaan Kuljen missä kuljen (1964) Saarikoski myöntää: ”En tiedä mitä tapahtuu todella.”

Marxilaiseksi luonnehditun kokoelman Mitä tapahtuu todella? sanottiin antavan vauhtia lyriikan kauan odotetulle uudistumiselle. Saarikoski oli haastanut modernismin. 42 runoa sisältänyt runoteos sai lähes kaikilta kriitikoilta loistavat arviot. Kokoelmaa kiitettiin runoilijan siihenastisista parhaaksi ja se myös meni liukkaasti kaupaksi.

Runoilija sai kokoelmastaan myös valtionpalkinnon. Hän oli tuolloin 26-vuotias.

Missä kirjat ovat nyt? Uusia painoksia ei oteta eikä kukaan muista runoja ulkoa?  Yksi selitys on collage-tekniikassa, jota Saarikoski on kuvannut osaltaan näin:
”Jokainen päivä tuotti jonkin lauseen, se oli bussissa tai kahvilassa kuulemani repliikki, sitaatti sanomalehdestä tai jostain kirjasta, mieleen muistuma tai havainto. Kirjoitin paperille muutaman sanan, jotka irrotettuina alkuperäisestä yhteydestään muuttuivat minun sanoikseni, minä olin ottanut ne kiinni, pannut paperille.”

Lauseiden takana tuntuu myös siis lymyilevän kasvoton kollektiivi, ja arkisista asioista muodostuva kokonaisuus vaikuttaa syntyneen osin intuition ja rytmin, kenties myös sattuman ja runoilijan oikun luomuksena.  Ajatussirpaleiden kautta syntyy kuitenkin mosaiikkimainen kuva siitä, mitä todella tapahtui. Mutta siinä ajankuvassa on enemmän aukkoja kuin mosaiikinpaloja.

Rytmissä ja rivien jaossa Saarikoskea luotsasi vielä tässä kokoelmassa Otavan vaativa Tuomas Anhava.

Saarikoski siis lainasi milloin mistäkin. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden lainaa (”laki mua ennen ollut…”) löytyy runosta, joka kertoo SS-upseeri Adolf Eichmania vastaan käydystä oikeudenkäynnistä − ja kertoo se paljon muustakin. Eichmann hirtettiin kokoelman ilmestymisvuonna.

”joka puolella käsiään levitteleviä eichmanneja/ luodinkestävissä lasikopeissa/ kansalaissodan rakentajia/ työn antajia/ maan viljelijöitä/ yksityisyrittäjiä/ ja niitä jotka kyllä yrittävät parhaansa/ rotareja leijonia sammakoita ja saukkosia//
Roomaa ei rakennettu yhdessä yössä/ laki mua ennen ollut myös jälkeheni jää//
minä kävelen vieraassa kaupungissa/ kengännauhat ja housunnapit auki/ satamassa on laivoja/ kapakassa kaikkien aikojen meteli//
talvipäivä ja kitara”

Saarikosken ”porvarien viimeiseksi keksinnöksi” luonnehtimien sosiaalidemokraattien Väinöt, Tanner ja Leskinen, ovat runokokoelman ilmestymisaikana Saarikosken irvailun kohteina, sen sijaan Nikita Hrushtshev kelpaa tuossa vaiheessa vielä marxilaiseksi ideologiksi Saarikosken uudeksi raamatukseen omaksuman Otto Ville Kuusisen oppikirjan Marxismen-leninismens grunder vakuuttamana.

hyvä yhteiskunta on sellainen/ jossa ihmisille ei tule mieleenkään/ esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan/ on mahdotonta täyttää//
ikkunalauta menee kaarelle  patterin päältä/ kirjat kerää pölyä/ jääkaapissa on pommi/ männynoksat liikkuu//
minun alkaa käydä sääliksi/ Tanner ja Leskinen/ Tanner on jo vanha mies/ ja Leskinen vielä niin nuori//
laillisen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen/ on laiton teko/ vaikka koko maailma muuttuisi/ Suomi säilyttää perinteellisen/ banaaninkuoret mustuu nurkkaan/ kuka keksisi Hrushtsheville paremmat ikkunat//
kun linnun sisällä on valo se lentää/ metsän päällä/ haikara satua/ lattialla on vääntynyt metallikirjain.

Minulle valoisa lintu tarkoittaa satelliittia. ”Vaikka maailma muuttuisi”-lauseella Saarikoski viittaa Kekkosen kuuluisaan tokaisuun Hrushtsheville. Sen mukaan vaikka koko muu maailma muuttuisi kommunistiseksi, Suomi ei muutu, jos kansan ei sitä tahdo.

Tunnustan, että suurin osa kokoelman runoista jäi minulta lukuistenkin lukemisten jälkeen avautumatta tai uskoin ymmärtäväni runoista vain osia. En liioin osannut lukea niitä marxilaisiksi, en löytänyt niiden dialektiikkaa enkä uskoa maailman materialistiseen perustaan.

Yhteiskunnallisia ja poliittisia sisältöjä niistä kyllä löytyy, kuten kokoelman omaelämänkerrallisessa aloitusrunossa, jonka Saarikoski alkaa omalla syntymällään 1937 Karjalan kannaksella: ”tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotaa/ kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon/”. Runossa hän, kommunisti, julistautuu uuden ajan airueksi: ”minä elän tulevia aikoja/ luen huomisen sanomalehtiä/ tuen Hrushtshevia kannan pöllöä huoneesta toiseen/ etsin oikeaa paikkaa tälle, Tämä alkoi”.

Yksi ani harvoista rakkaus-luonto -runoista loppuu metkasti tulkittuun poliittiseen kannanottoon. Siihen runoilija myös päättää kokoelmansa:

”ilma on kaunis/ naisella kultaiset silmät/ ja tuuli joka ennustaa ihmiskunnaalle kevättä//
luomien alla on viileä paikka/ tuuli puhaltaa kultaisen/ verkkokalvon läpi//
omenat kasvavat suuriksi/ lapset heittelevät omenoita puun läpi/ syyskuun jälkeen tulee toukokuu toisen kerran tänä vuonna”

Viimeisen rivin on katsottu viittaavan Neuvostoliiton lokakuun vallankumousjuhlaan tai elämän kevääseen kommunistisessa tulevaisuudessa.  Saarikosken runo ilmestyi pari kertaa myöhemmin, jolloin kommunismin kuorrutus oli karissut runoilijan yltä. Kokoelmassa Tanssilattia vuorella (1977) ”syyskuun jälkeen tulee lokakuu” ja postuumissa kokoelmassa Tähänastiset runot (1984) ”toukokuun jälkeen tulee syyskuu”.

Runokokoelman lisäksi luin Pekka Tarkan Saarikoski-elämänkerrat, yhteensä 1300 sivua. Ja tein löytöjä!

Mitä tapahtuu todella? runoteoksen aikoihin ja sen myötä Pentti Saarikoski nousi SKP:n Tähdeksi ja nuorison innostajaksi. Hänen jyrkkä uskonsa pian koittavaan kommunismin maailmanlaajuiseen voittoon, Neuvostoliiton erehtymättömyyteen (Saarikosken mielestä Neuvostoliitosta ei edes yksityisesti saanut ajatella muuta kuin mitä se halusi), taiteessa sosialistiseen realismiin ja jopa juoppoudesta kapitalismin vaikeasti poisjuurrutettavana jäänteenä alkoi kuitenkin pian väljähtyä.

Kommunististen 1950-luvun kulttuuriaristokraattien mielestä Saarikoskea saattoi poliittisesti pitää lähinnä vain kokemattomana lapsena. Elämänkerran kirjoittajan Pekka Tarkan mukaan heidän oli mahdotonta hyväksyä sitä flirttiä, jota Saarikoski, yhtä aikaa innokas käännynnäinen ja ovela opportunisti, harrasti kommunistien kanssa. Sitä kuvaa myös muuan kulttuuritarina runokokoelman ilmestymisvuodelta:

Yhdessä kosteassa illanvietossa kommunisti Mauri Ryömän ja kirjailija Elvi Sinervon pojan Ilkka Ryömän kodissa Saarikoski sammui, nukahti peittonaan kolarissa kuolleen Mauri Ryömän verinen takki ja yrjösi siihen. Läsnä ollut Jarno Pennanen huomautti kuivasti toisen antaneen työväenliikkeelle verensä, toinen oksennuksensa.

Lopetan runojen siteerauksen Mitä tapahtuu todella? –kokoelman tunnetuimpaan ja kauneimpaan runoon, joka poikkeaa selvästi kirjan muusta sisällöstä. Saarikoski omisti sen yhdelle lukuisten rakastumistensa kohteista, Mirja Heickellille.

minä rakastan sinua/ niin kuin vierasta maata/ kalliota ja siltaa/ niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta/ minä kävelen sinua kohti maailmassa/ ilmakehän alla/ kahden valon välistä/ minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Mainokset
Kategoria(t): Runoteos Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s