Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä

Eino Leino, ”kaksoisleuan alla väikkyi aistillisen suun leveä ja rauhallinen hymy. Pieni nenännipukka ja valtavan kaartuvan otsan alla kaksi eloisaa, tavattoman viisasta silmää”, kuvaili sisällissodan aikainen asuinkaveri Felix Nylund.

Kirjamies Panu Rajala on osoittautunut omistautuvaksi ja tuotteliaaksi elämäkerturiksi myös jätettyään taakseen akateemisen työuransa. Hän on urakoinut tulkitsevalla otteella talteen Suomen 1900-luvun kirjallisuudenhistoriaa mittavina elämäkertoina. Kirjamiehen kiinnostus on kohdentunut harkiten ja valikoiden luovan kirjallisuutemme ikoneihin. Mansikoiden poimintaako? Siitä vaan: muiltakaan eivät ole kiellettyjä! Rajala on kirjoittanut elämäkerrat Juhani Ahosta,  J.H. Erkosta, F.E. Sillanpäästä, Olavi Paavolaisesta, Aila Meriluodosta, Veikko Huovisesta ja Mika Waltarista sekä romaanimuodossa Into K. Inhasta – ainakin heistä.

Ja nyt sitten valmistui elämäkerta Eino Leinosta, Virvatuli, Eino Leinon elämä. Siinä Eino Leinon (1878–1926) elämä on kuvattu liki 600 sivun mitassa ja kiteytetty kannessa yhteen leinomaiseen sanaan.

Virvatulta on jo kiitetty parhaimmaksi Eino Leinosta kuunaan kirjoitetuksi. Ensimmäinen painos myytiin nopsasti loppuun, vaikkei olla edes joulumarkkinoilla.

Onerva Lehtisestä tuli Eino Leinon elämänmittainen rakas kumppani ja ymmärtäjä.

On Leinosta kirjoitettu ja Leinoa tutkittu paljonkin. Rajala nostaa muiden yläpuolelle Leinon aikalaisen ja tälle läheisen L. Onervan sekä ”kiistatta parhaana” tohtori Aarne M. Peltosen tutkimukset 1970-luvulla. Peltonen jäljitti Rajalan mukaan ”runoilijan lähteille johtavat mutkaiset polut”, mutta sai palkakseen ”ymmärtämätöntä akateemista vähättelyä”. Virvatulessa Peltonen saa komean hyvityksen. Myös Maria-Liisa Nevala saa väitöskirjoineen huomion. Muut merkittävimmät tulkit pääsevät leipätekstin taa lähdeluetteloon.

Viimeistään päästyäni Virvatulessa vuonna 1917 ilmestyneeseen mystilliseen trilogiaan Alla kasvon Kaikkivallan – Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäköä olin vakuuttunut siitä, että kirjamies Rajala ei tyydy vain valitsemaan ja kokoamaan kirjaansa oleellisinta runsaista aiemmista Leino-tutkimuksista ja aikalaiskritiikeistä, vaan jättää teokseensa myös oman tulkitsijanjälkensä.

Nuori Eino Leino 20-vuotiaana vuonna 1898, jolloin häneltä oli ilmestynyt neljä runokirjaa. Hannu Mäkelän kirjan Eino Leino kuvitusta.

Kirjan päätösluvussa Rajala kertookin nostaneensa tietoisesti näkyville Leinon vähemmän tunnettua tuotantoa ja selvittäneensä Leinon elämänvaiheita entisiä kuvauksia yksityiskohtaisemmin. Niin ensimmäisen elämäkerran kirjoittanut L. Onerva kuin muut tutkijat olivat Rajalan mukaan ohittaneet vaivautuneenoloisesti Leinon teosofista kautta ja 1910-luvun uskonnollisuutta heijastelevan trilogian Alla kasvon Kaikkivallan. Rajala otti haasteen ja ryhtyi sen tulkiksi.

Hän kirjoittaa tästä Danten Jumalaisesta näytelmästä mallia saaneesta teoksesta ja etenkin edellisenä vuonna ilmestyneestä Helkavirsien toisesta osasta Leinon ”rujona omakuvana”. Danten suurteoksen suomennos lukeutuu puolestaan Eino Leinon elämäntyön massiivisiin saavutuksiin, olkoonkin että kielen vanhentumisen seurauksena runoilija Elina Vaara suomensi Jumalaisen näytelmän uudelleen puoli vuosisataa myöhemmin.

Elämänvaiheiden hämärään jääneitä katveita

”Leino tuli kotosalle tavallisesti aamuyöstä ja painui suoraa päätä kirjoituspöytänsä ääreen. Silloin häntä ei saanut häiritä”, kertoi muuan Freya Schoultzin vuokralainen. Hannu Mäkelän Eino Leino -kirjan kuvitusta.

Kun Panu Rajala kertoo avanneensa näkyville Leinon elämänvaiheista vähälle huomiolle jäänyttä, uskon hänen tarkoittavan sillä muiden muassa Leinon kiihkeää saksamielisyyttä ja vitivalkoista isänmaallisuutta sisällissodan traagisissa vaiheissa. Tuolloin Leino lymyili henkeään peläten Helsingissä yhdessä kuvanveistäjä Felix Nylundin kanssa. Leinolta ei hellinnyt myötätuntoa kapinaan nousseita kohtaan, ei pitkiin aikoihin senkään jälkeen, kun valkoisia kannattanut Juhani Aho oli seurannut kauhulla vankien kuljetusta Suomenlinnaan ja Sillanpään Hurskas kurjuus oli ilmestynyt 1919.

Luin melkoista ironiaa Rajalan kuvauksessa, jossa Eino Leino ilmoittaa Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden toimitussihteerille elokuussa 1921 runostaan punavankien puolesta ja vaatii sen julkaisemista saman päivän lehdessä. Lähetti pantiin noutamaan runoa, vaikkei sellaista vielä ollut. Leino sai lopulta aikaiseksi miedot neljä riviä, jotka ladottiin ylihuomisen lehteen – näyttävästi kylläkin.

Tasavaltalaisesta nuorsuomalaisesta tuli kuningasmielinen. Saksalaisen kuninkaan saamisen perusteeksi Leino sanoi kansan eheyttämisen ja yhtenäisyyden palauttamisen. Onerva on kuvannut Leinon suhdetta Helsingin miehittäneisiin saksalaisiin palvovaksi.
”Urhot uljaat, kenttäharmaat/ muille yrmyt, meille armaat”, Leino runoili saksalaisista vapauttajista.

Sisällissodan jälkeen Leinosta tuli erisortin lahtarijoukkojen [sanavalinta bloggarin] juhlarunoilija, joka kirjoitti Rajalan ilmaisuin ”huohottavaan tahtiin” valkoisten joukkojen voitonrunoja. Hurmeisimmat niistä Otava perkasi pois jopa Kootuista teoksista (1926–1930) siistien näin suuresta runoilijasta jälkipolville jäävää kuvaa.

Tarkennettuna elämäkertana pidin myös Rajalan kuvausta Leinon ja Aino Kallaksen rakkaudesta. Sattuman kujeilusta tästä rakkaustarinasta ilmestyi samanaikaisesti kaksi varsin toisiaan muistuttavaa versiota, kun Silja Vuorikurun Aino Kallaksen elämäkerta ilmestyi vain jokunen viikko Rajalan Virvatulen jälkeen. Väkisinkin lukija mietti, olisiko Rajalan kirjoittama kuvaus muuttunut, jos hänellä olisi ollut käytettävissään Vuorikurun teos. Ehkä joltain osin oli, mutta ei lähteisiin pääsyn mitassa.

Räikeää ristiriitaa on turha hakea. Tulkinnalliset erot ovat tuttavuuden suhteeksi muuttumisen ja suhteen loppumisen ajoittamisissa. Kun Vuorikuru katsoo suhteen päättyneeksi Eino Leinon yllättävään avioliittoon mieleltään järkkyneen Hanna Laitisen kanssa, Rajala päättää suhteen Ainon lähettämään jäähyväiskirjeeseen. Ajoitushan voi olla sama. Isoin tulkintaero on siinä, etenikö suhde fyysiseksi, Leinon varastamaa suudelmaa pidemmälle. Rajalan mielestä ei. Vuorikuru pitää vakavampaa kanssakäymistä mahdollisena, vaikkei toteen näytettynä. Vähämerkityksellisiä eroja siis!

Mutta keskinäinen rakkaus oli todellinen. Sen realisoitumiselle ei ollut tilaa, ehkei rohkeuttakaan. Aino Kallaksen päiväkirjamerkintä ”Tein sinusta runoilijan” heidän suhdettaan heijastelleen Juhanna herttuan ja Catarina Jagellonican lauluja  –runoelman ilmestyttyä maistuu kovin itsekeskeiseltä. Yli 40-vuotias runoilija Leino oli julkaissut jo yli kahden vuosikymmenen ajan, tehnyt mittavan elämänuran ja suuret saavutukset olivat ilmestyneet ennen tätä Aino Kallaksen persoonallaan ravitsemaa runoelmaa – Helkavirret, Simo Hurtta ja Dante-suomennos niistä komeimpina.

Tuon ajan kohuttu suhde heijastui kuitenkin moniin niin Eino Leinon kuin Aino Kallaksenkin teoksiin.

Rintamasodassa ”liehuvan liekinvarren” kanssa

Seikkaperäisen ja lukijaa viihdyttävän tapahtumainkulun Rajala kertoo myös siitä kirjallisuuspoliittisesta sodasta, jonka vastapuoliksi kehkeytyivät Eino Leino ja Maila Talvio, aikansa suomettarelainen hienostorouva ja ”ylikierroksilla käynyt valtadaami”, jota ainakin aluksi Onerva luonnehti Helsingin lupaavimmaksi kirjailijaksi: ”nuori, viehättävä, impulsiivinen, kauneutta ja kauneuden palvojia ihannoiva”.

Kirjallisuussota kertoo ajasta, jolloin hienotunteisuudella oli eri kriteerit kuin nyt. Perusrintamalinja kulki perustuslaillisten ja suomettarelaisten välissä. Ajan helsinkiläislehdistö noudatteli samaa jakoa, ja Leinon tapauksessa linjat ulottuivat henkilöityneinä kirjallisuuteen ja teatteripolitiikkaan.

Freya Schoultz, Eino Leinon ensimmäinen puoliso, oli Helsingin seurapiirikaunotar.

Maila Talvio oli aluksi sulkenut suojelukseensa nuoren ja lahjakkaan runoilijanalun, Rajalan mukaan myös eroottisin tarkoitusperin, mutta boheemisti käyttäytyvän Leinon avioduttua ruotsinkielisen Freya Schoultzin kanssa hän sai fennomaani-Mailasta, ”liehuvasta liekinvarresta”, kritisoijansa ja monien käänteiden jälkeen pysyvän verivihollisensa. Syitä oli toki monia muitakin.

Rajala kuvaa, miten vuonna 1897 perustetussa Kirjailijaliitossa juoniteltiin apurahoista ja palkinnoista omille ehdokkaille puoluekannan mukaan. Leinon ja Talvion sanasota lienee alkanut näissä yhteyksissä. Talvio erosi Kirjailijaliitosta 1909 ja kääntyi sen jälkeen avoimesti Leinoa vastaan. Apulaisikseen hän sai Kyösti Wilkunan, Eino Kaliman ja Runoja-kokoelmallaan (1906) debytoineen nuoren V.A. Koskenniemen, suomalaisen runouden nousevan toivon. Luotiin keinotekoinen vastapari Leino – Koskenniemi.

Leino vastasi kirjoittamalla myrkyllisen satiirinäytelmän Maan parhaat (1911), johon hän sijoitti tunnistettavaksi maalitaulukseen Maila Talvion ja tämän holhokin Koskenniemen. Näytelmän tie teatteriesitykseksi, sen saama lehdistökritiikki jyrkentyneine rintamalinjoineen sekä Talvion vastauksineen ovat elämäkerran herkullista, ehkä kulttuurijuorutasoista luettavaa. Mentiin henkilöön eikä hienotunteisuutta tunnettu.

Kirjallisuuden huomionosoituksista todella taisteltiin. Ne punnitsivat poliittisten ryhmien henkisen ominaispainon. Arvosteluja luettiin kuin kunnianosoituksia tai sodanjulistuksia”, Rajala kirjoittaa.
Valtionpalkinnoissa suomettarelainen falangi sai aluksi voittoja, mutta jäi pian tappiolle. Palkintoja saivat useamman kerran Eino Leino ja paheelliseksi leimattu L. Onerva.

Renessanssiruhtinas

Leino toisen vaimonsa Aino Kajanuksen kanssa Esplanadilla lähellä kantaravintolaansa Catania ja tulevaa muistomerkkiään. Hannu Mäkelän kirjan kuvitusta.

Panu Rajala on Virvatulta kootessaan tunnistanut stereotyyppisen Leino-kuvan. Siitä on mahdoton ja turhaakin päästä irti, mutta ihmiskuvaa voi avartaa ja syventää. Siinä Rajala on tukeutunut usein aikalaisiin, kuten L. Onervaan ja runoilijaan itseensä.

Vahvistuu kuva alkoholisoituneesta työnarkomaanista, jolta tuotteliaimpina vuosina syntyi ällistyttävä määrä julkaistua tuotantoa, runokirjoja, romaaneita, näytelmiä ja käännöksiä. Oma lukunsa ovat taajaan kirjoitetut lehtipakinat ja teatterikritiikki. Tuntuu myös siltä, että mitä enemmän säpäleillä Leino oli fyysisesti ja mitä pahemmin hallinnasta irrallaan hänen elämänsä, sitä enemmän hän tahkosi.

”Leinoa on puolusteltu sillä että hänen oli pakko kirjoittaa täyttä höyryä voidakseen maksaa kalliin asunnon ja pitääkseen yllä vaimolleen kelpaavaa elintasoa. Hän olisi kirjoittanut joka tapauksessa, paljon ja liikaa. Hän ei voinut pysytellä poissa mustepullon ääreltä. Jos taukoa tuli, se oli täytettävä viinillä. Kiihkeimmillään Leino joi mustetta ja kirjoitti viiniä. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut olemassa tavallista arkista oleskelua. Šakki ja kirjat olivat hänen intohimonsa, ei niinkään rakastelu. Kun vaimo ja tytär oli hankittu, ne saattoi jättää oman onnensa ohjaukseen. Siellä hän uskoi niiden hyvin säilyvän ja olevan tarvittavissa esiin otettavissa”, Rajala kirjoittaa ensimmäisestä avioliitosta Helsingin ”kauneimman naisen”, Freya Schoultzin kanssa.

Leinon tytär Eya Helka Leino muutti äitinsä kanssa Pariisiin avioeron jälkeen ja työskenteli siellä kirjeenvaihtajana ja kielenkääntäjänä. Isänsä hän näki viimeisen kerran 16-vuotiaana. Hannu Mäkelän Eino Leino -teoksen kuvitusta.

Tyttäreensä Eya Helkaan hänellä oli tuskin kosketusta. Toisesta avioliitosta Robert Kajanuksen kauniin tyttären, harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa tuli vielä lyhytikäisempi.

Rajala pitää Leinoa kirjerakastajana, kaikissa tärkeissä naissuhteissaan. Muuhun hän sittenkään ei tainnut kyetä, ei ainakaan pidemmäksi aikaa.

”…Leino ottaa kernaasti hoivaavan käden, niin vaikea holhokki kuin hän välillä onkin itsevaltaisessa vapaudentunnossaan ja piittaamattomuudessaan säännöstellyn elämän laeista”, kuului Aino-vaimon kokemus.
Ja holhoavia käsiä hän löysi aina. Yksi heistä, Leinon elämän ehtoopuolella, oli virolaisen runoilijan Gustav Suitsin vaimo Aino Thauvón-Suits. Myös Hella Wuolijoki sopii tulla mainituksi, vaikka välit poliittisista syistä kiristyivät.

”Einolla oli aina auttajia ja satumainen onni matkassa”, todetaan jo Leinon elämän alkutaipaleelta.

Mutta annetaan ääni L. Onervaa lainaavalle Panu Rajalalle:

Suurin vetovoima oli hänen ”omaperäinen, rikas persoonallisuutensa, hänen mieliä kiehtova keskustelutaitonsa, hänen inhimillinen ja hupaisa seurustelutapansa”, sanoo Onerva, vaikka ei aina ihaillut tätä Leinon anteliasta, kaikkialle suuntautuvaa, koko ystäväpiiriä syleilevää renessanssihahmoa. Jälkeenpäin, Leinon kuoltua, ja hänen elämäkertaansa kirjoittaessaan Onerva lämpeni uudelleen muistaessaan runoilijan valloittavaa olemusta, josta haihtuivat aikojen päästä luhistuvan ja rasittavan elämänleikin rappeuttavat vaikutukset.

Leino viihtyi huomion keskipisteenä. Hän oli vapauttaan vaaliva boheemi, joka tunnistettiin persoonallisesta pukeutumisestaan. Hän oli laaja-alaisesti sivistynyt mies, aikansa renessanssiruhtinas. Mutta hän oli myös aikakautensa mies. Leino tunsi tuskallisen hyvin itsensä ja oli tietoinen heikkouksistaan. Siitä kertoo myös kansallisomaisuudeksi tullut runo Lapin kesä.

Kirjaton, karjaton mies

Eino Leino kolmannen avioliittonsa aikoihin vuonna 1922. Hanna-vaimo ei usein uskaltanut syödä, koska pelkäsi ruokaansa pannun myrkkyä. Leino pystyi vain huolehtimaan itsestään. Kuva Hannu Mäkelän kirjasta Eino Leino. Elämä ja runo.

Šakki ja kirjat. Eino Leinon lukeneisuus oli valtava. Hän oli syntyisin sivistyskodista, missä arvostettiin tietoa ja kouluttautumista. Hän hallitsi useita kieliä. Virvatuli luonnehtii häntä kielineroksi. Mutta lukuisissa asuntojen vaihdoissa kirjat eivät tuntuneen seuraavan mukana. Leino oli omien sanojensakin mukaan kirjaton, karjaton mies. Omaisuus melkein mahtui yhteen vanerilaukkuun.

Hänen muistinsa ja tiedon tallennuskykynsä oli huikea. Hän ei välttämättä tarvinnut kirjastoaan ensikäytön jälkeen, sillä se kulki mukana aivoissa, valtavana arkistona.

Vaikka Leinosta pahimmissa tuoksinoissa löytyi myös strindbergiläinen piirre heittäytyä ilkeäksi ja haavoittavaksi, perustaltaan hänestä piirtyy kuva romanttisena ja hyväntahtoisena rauhanmiehenä.  Päätyö Helkavirret oikeuttaa nostamaan hänen suureksi teemakseen yli-ihmisyyden ja kunnianhimon tuhoon suistavan voiman. Mutta en tullut vakuuttuneeksi Leinon nuorsuomalaisesta aktiivikaudestaan huolimatta hänen omistautuvasta kansanvaltaisuudestaan. Aikalaistodisteiden mukaan Leino ei ainakaan ymmärtänyt kansaa eikä kyennyt keskustelemaan kansanmiesten kanssa. Itsenäisyysmielisyys taisi kytkeytyä ajan hengen mukaan venäläisvastaisuudeksi.

Arvoista ylimmäksi nousee kuitenkin vapaus.

Lukijaystävällinen jaksottelu

Panu Rajala etenee Virvatulessa elämäkerran logiikalla, mutta hän on lukijaystävällisesti palostellut asiat lyhkäisiin runsaan kymmensivuisiin lukuihin. Kokonaisuus on hyvin kasassa. Kuvitus palvelee fiksusti ripoteltuna kulloinkin aiheena olevaa asiaa. Mutta ensivaikutelmani kuvien laadusta oli niin suttuinen – uskon sen johtuvan kirjan sinänsä tukevasta mutta kovin huokoisesta paperilaadusta – että rohkenen käyttää tämän jutun yhteydessä myös Hannu Mäkelän teoksen Eino Leino, elämä ja runo kuvia, kuvauksen kohteena oleva mies ja kustantaja kun ovat samat.

Tämän toteutan vielä: Selaan Virvatulen läpi etsien sieltä kaikki kirjassa mainitut Eino Leinon asuinpaikat Helsingissä ja merkitsen ne jollekin pääkaupungin kartalle. Miltä kartta näyttäisi? Siitä saisin oivallisen kulttuurikierroksen, vaikkei seinistä mitään muistolaattoja löydykään. Viimeinen piste kartalla on tietenkin Hietaniemen Kulttuurikukkulalla, tutussa paikassa. Omistamassani brittiläisessä kirjallisuuden hakuteoksessa on merkitty kartoille lukuisten maailman nimekkäiden kirjailijoiden teosten tapahtumapaikat. Siis kartat siitä, miltä näyttää esimerkiksi Dostojevskin Pietari tai Virginia Wulffin Lontoo. Leinon tuotannosta sellaista ei synny, mutta asuinpaikoista kyllä. Siispä kulttuurikierrokselle kartan kanssa!

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017, lähteineen ja hakemistoineen 597 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s