Melkein tosi tarina on liukkaasti etenevää viihdettä, selvittämättömyyttä niin rakkaudessa kuin rikoksessakin.
Ruotsalaisen äidinkielen opettajan ja psykologin Mattias Edvardssonin (s. 1977) romaani Melkein tosi tarina on sangen näppärä kirjallinen viihdetuote. Se roikkuu löysästi dekkarigenressä olematta sitä kuitenkaan. Romaani kertoo pikemminkin ihmissuhderiippuvuuksien pelottavasta voimasta sekä luovasta kirjoittamisesta. Mutta on se myös rikosromaani.
Päälle kolmekymppinen tukholmalainen toimittaja Zacharias Levin on saanut potkut – ei huonommuuttaan, vaan siksi että sanomalehdillä menee kehnosti tilauskannan painuessa alas. Toimittajia irtisanotaan laumoittain. Vuosia sitten Zachariaksesta piti tulla kirjailija. Sitä varten hänen onnistui päästä Lundin yliopiston yhteydessä pidettävälle kirjoittajakurssille.
Kurssille valittiin vain valiot, kultiksi kohonneen ja nerona pidetyn postmodernistisen runoilijan Li Karpen ohjaukseen. Li oli tyylikäs ja kaunis, opettajana raaka ja vaativa. Heitä oli monta kirjailijanurasta unelmoijaa, kuten kurssin alussa keskenään ystävystyneet ja muista erottautuneet Adrian, Betty, Fredrik ja Zacharias (Zack). Kenestäkään heistä ei tullut kirjailijaa. Vain Fredrik Niemi loi työuraa pienessä kustantamossa.
Kuinka olisikaan? Laatukirjallisuuden jumalallinen rima nostetaan korkeuksiin:
”Kirjailisuus on kykyä nähdä asioita, joita muut eivät huomaa, ja kykyä pukea ne kauniiksi sanoiksi.”
”Ja todellakin: kirjailijalla ja kirjailijalla on eroa. Meidän kulutusyhteiskunnassamme, jossa kirjasta on tullut kauppatavaraa, voi kuka tahansa esiintyä kirjailijana kirjallisesta laadusta riippumatta. Saattaa olla, että laadusta on vain haittaa menestyksekkäälle uralle.”
Vaikka kirjassa ratkotaan kauan sitten tapahtunutta murhaa tai tappoa, minulle Edvardssonin kenties omasta kirjallisuuskoulutuksesta nappaamat helmet olivat kirjan upeaa antia. Nuorten luulot itsestään ovat suuruudenhullut.
Tässä harjoitusrunon laatijana on kirjan kertoja, Zacharias:
Viljelin salamyhkäisiä vertauskuvia, sanaleikkejä joita oli mahdoton ymmärtää mutta jotka tuntuivat munaskuissa. Jokaisen sanan täytyi polttaa. Yhteensopivuus ja semiotiikka saivat väistyä syrjään. Luin itsekseni ääneen, rummutin kädellä rytmikkäästi pöytään ja hioin syntaksia pienintä piirtoa myöten. Pahimpina aikoina potkin seinää niin, että Betty ja Adrian syöksyivät luokseni siinä luulossa, että olin kypsä hullujenhuoneelle. Ja parhaimmillaan taas sain kirjoittamisesta puhtaasti seksuaalista nautintoa. Nousin keskellä yötä sohvalle seisomaan pelkissä kalsareissa ja lausuin omia sanojani mielipuolen kiihkolla. Tiedossa oli vähintään August-palkintoehdokkuus ja konjakkitarjoilu Sture allénilla. Olin siitä vuorenvarma.
Kaksitoista vuotta myöhemmin Zachariaksen asiat ovat pielessä. Rakastettu Caisa hylkäsi ja työttömänä palkan loputtua Zack ei selviä vuokrasta eikä ruokakauppalaskustaan. Hän palaa äidin hoteisiin nuoruutensa Lundiin haaveena kirjoittaa kirja ja tulla sillä kuuluisaksi ja rikkaaksi. Stieg Larsson -syndrooma siis. Se arvatenkin muhii monella ruotsalaisella dekkaristilla.
Aiheekseen Jack ottaa vuosientakaisen kirjoittajakurssin ja sen päättymisen heidän kaikkien osalta perin dramaattisesti ryhmän hajoamiseen ja Adrianin tuomitsemiseen vankilaan kuuluisan ruotsalaisen kirjailijan Leo Starkin murhasta. Mutta mitä tapahtui sinä kohtalokkaana yönä Ruotsin palvotun kirjailijakuuluisuuden Starkin hulppeassa kodissa? Starkin uskottiin kuolleen, vaikka hänen ruumiinsa katosi jäljettömiin. Zack on varma, että syytön ihminen istui vankilassa. Hän selvittäisi mysteerin ja kirjoittaisi aiheesta kirjan. Nimikin on valmiina: Syytön murhaaja.
Aivan kuin kohtalon oikusta Leo Starkin ruumis löytyy jätesäkkiin mädäntyneenä metsästä. Joku oli kaivanut ruumiin ylös helposti huomattavaksi. Tutkimukset ja kuulustelut käynnistyvät uudelleen. Zackin kirjahanke on yhtäkkiä mitä ajankohtaisin, mutta kirjoittaja kuuluu DNAn vuoksi epäiltyihin.
Edvardsson juoksuttaa läpi romaaninsa ristikkäin Zackin selvitystyötä nykyajassa ja hänen romaaninsa tekstin edistymistä. Mysteerin selvittämiseksi Zackin on löydettävä vanhat kurssikaverinsa. Vankilan jälkeen Adrian on erakoitunut, samoin ulkonäöltään romahtanut Betty. Maa tuntuu nielleen jengiin kiinteästi nivoutuneen kurssin opettajan Li Karpen. Lahjakkuus on vaihtanut nimensä ja alansa ja eristäytynyt hänkin.
Melkein tosi tarina on liukkaasti etenevää viihdettä, jota lukee sypäkästi. Ylpeästä, omanarvontuntoisesta ja kuuluisuutensa vuoksi karismaattisena koetusta Leo Starkista rakentuu omalaatuinen kuva muusaa tarvitsevasta ja perversioon kallistelevasta kirjailijasta, joka muuttuu äkkipikaistuksissa vaarallisen aggressiiviseksi. Li Karpe oli hänelle hyvin likeinen ja Li on houkutellut oppilaansa Bettyn Starkin uudeksi muusaksi. Mitä Starkin kotona Bettyn siellä ollessa tapahtui? Kirja vihjaa ja jättää mielikuvitukselle liikkumatilaa.
Loppua kohti käy yhä ilmeisemmäksi, ettei Stark kirjoittanut menestyskirjojaan itse, ainakaan täysin. Olivatko siis Li ja Betty hänen haamukirjoittajiaan ja jos, miksi?
Jokainen kirjan keskushenkilöistä rakastaa epätoivoisella kiihkolla väärää kohdetta Anton Tsehovin näytelmien henkilöiden tavoin: Betty Adriania, Adrian palvomiseen asti Litä, Zack Bettyä. Kohtalokkaan yön tapahtumista tuntuu kaikille läsnä olleille muodostuneen erilainen käsitys. Ketä Adrian suojeli, kun hän jätti valittamatta murhatuomiostaan? Miksi Li haki myöhemmin Adrianille lähestymiskieltoa, he kaksi kun olivat loppuun saakka kiimaiset rakastavaiset? Miksi Betty meni kyseenalaistamatta ja suorastaan halukkaasti Leo Starkin luo, vaikka myöhemmin vaati katkerana Liltä selitystä siihen, miksi Li painosti muusan osaan juuri hänet. Biseksuaalin Lin peitetyn rakkauden kohde paljastuu Bettyksi. Vain Fredrik on ulkopuolinen havainnoija, mutta tapahtumien hämmentäjä hänkin.
Tottahan moni asia tarinassa sotii normaalia maalaisjärkeä vastaan. Henkilöt eivät käyttäydy loogisesti, saatikka viisaasti. Mutta fiktion tehtävänä onkin olla kirjallista unta, jonka jokainen rivi on annos morfiinia, kuten kirjoittajakurssilla hoksataan. Näitä luovan kirjoittamisen makupaloja Edvardsson on sirotellut pitkin matkaa ja niitä mielihyvää tuntien maiskuttelin.
”Se tunne, kun on kirjoittanut hyvää tekstiä. Tuntuu kuin sisälläni olisi paukkunut ilotulitus. Ja äkkiä kaikki oli sen arvoista: hiki, veri ja itsemurha-ajatukset, 32-vuotiaana ei vielä yksikään huume, seksiasento tai kumppani ollut vetänyt sille vertoja”, Zack tiivistää.
Entä tarinan henkilöt, joilta kurssi tuntuu vaativan kuvattuina paljon:
”Mikä tekee henkilöstä ainutlaatuisen, niin että lukija saadaan itkemään ja kärsimään hänen kanssaan, muuttamaan moraalinsa hänen vuokseen, kaipaamaan häntä viikkoja, kuukausia, jopa vuosia sen jälkeen, kun on laskenut kirjan käsistään?” kysyy Li.
Tarinan ikoneiksi kohoavat molemmat kirjailijat, Li ja Leo Stark. Miksi? Ristiriitaisuutensa, ennakoimattomuutensa, oikullisuutensa, ehdottomuutensa, ärsyttävyytensä, saavuttamattomuutensa ja selittämättömyytensä vuoksi. Mutta olisiko siitä ohjeeksi luovaa kirjoittamista opiskeleville? Adrian mielestä henkilöt on uskallettava pelkistää.
Caisa ei tainnut sittenkään olla loputtoman hyinen Zachiaksen hylkääjä. Romaanin pieni sympaattinen yksityiskohta on se, että kirja on omistettu Kajsalle. J Siis melkein tosi tarina!
Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina. Like 2017, 413 sivua. Suomennos Tiina Ohinmaa.
Annelin kirjoissa 