Tuuli Salminen: Surulintu

Totuus voi tehdä kipeää, mutta lopulta olla myös parantava voima, luin esikoiskirjailija Tuuli Salmisen sanoman.

Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen esikoisromaani, yksi liki sadasta tänäkin vuonna Suomessa ilmestyvistä esikoisfiktioista.  Tuotteena kirjalle ennustetaan kehnoa tulevaisuutta, mutta yhä useampien luovien kirjoittajien unelmana on tulla kirjailijaksi, päästä ensi kerran koskettamaan oman painotuoreen esikoisen kantta sormillaan. Tittelissä on hohdetta, ja Salminen on ylittänyt ensikynnyksen.

Ei Surulinnun julkaisematta jättämiselle olisi löytynyt kunnon syytä, paitsi tuntemattomien kirjojen huonot myyntiluvut. Jos tuore kirjailijanalku on käynyt Kriittisen korkeakoulun tai Oriveden Opiston kirjoittajalinjan, arvattavasti hän on kuulunut opiskelijajoukon priimuksiin, heihin joiden tekstiä analysoinut kouluttaja voi myhäillä myöhemmin: ME autoimme häntä pääsemään kirjailijaksi.

Salmisen teksti on harkittua, mutta kieleltään ja kerrontatavaltaan sittenkin kovin tavallista.  Rakenteen opetellut lainalaisuudet kuultavat läpi. Kertomisen sammumattoman janon on nujertanut vielä väkevämpi voima, halu tulla kirjailijaksi.  Sen jotenkin tunnistaa tietyntyyppisistä kirjoista. Juoni on OK, kieli OK, rakenne OK, mutta Se Jokin puuttuu. Kirjallisuutemme ei Surulinnusta rikastu, jos ei sen puuttuessa olisi köyhtynytkään.

Silti kauan eläköön luova kirjoittaminen, eteenpäin ja parempaan pyrkimys! Jokaisen julkaistun kirjan takana on kosolti kaikkea tätä, myös Surulinnun.

Surulintu kertoo keuhkosyöpään kuolevasta menestyskirjailijasta, 55-vuotiaasta Jaakob Karasta, hänen läheisistään ja läheisten rosoisista keskinäissuhteista. Läheisiä ovat 65-vuotias vaimo Ellen Kara, tunnetun kirjakustantamo Werlanderin omistajan tytär, isänsä jälkiä myös firman kustannustoimittaja.  Läheisiin kuuluu Jaakobin sisar Rhea ja hänen aikuistuva tyttärensä Miriam. Kaiketi heihin kuuluu Jaakobin kirjojen todellinen kustannustoimittaja, aina henkilökohtaisista syistä poissaoleva Anjuska.

Yritin luoda lukiessani Jaakobista henkilökuvaa. En oikein onnistunut. Kirjailijana hän on ollut suosittu, kirjoja on luettu, häntä haastateltu ja julkisuudessa seurattu.  Häntä mainitaan ihmisenä hienoksi. Lähipiirilleen hän on kovin rakas. Hän oli sovinnollinen ja mukautuva. Sitä ominaisuutta tarvittiin jo avioliitossa kustantajan tyttären kanssa.  Se on avioitumista myös kustantajan kanssa. Herra Eerikki Werlander vaati vanhan järjestyksen jatkumista myös nuoren parin elämässä Ellenin lapsuudenkodissa, eikä Ellen pannut koskaan isälleen vastaan.

”Surulle pyhitettyinä päivinä tämä ei tunnu kodilta eikä Ellen tunnu vaimoltani enkä pidä tässä huoneistossa mistään. En uskalla hengittää, en käydä WC:ssä isolla enkä pienellä asialla, en yskiä, en keittää kahvia, en avata radiota tai tietokonettani, en hyräillä, en katsoa häneen enkä varsinkaan hänestä poispäin, en koskettaa, en puhua jostain niin arkisesta kuin sää tai matto tai sinappi tai bensatankki.
Muistanko, mitä Eerikki Werlander sanoi, kun Ellen ja minä olimme ostaneet kihlasormukset? Ei minulla ole mahdollisuutta unohtaa, ei minkäänlaista.”

Ellen on kuulunut seurapiireihin, Rhea on sen sijaan vanhempien kulttuuriharrastaneisuudesta  huolimatta duunari, vuorotyöläinen metrojunan kuskina. Naiset eivät tule keskenään toimeen. Heillä on kummallakin tarve puuttua myös muiden kuin vain omiin asioihinsa. He dominoivat. Ellenillä on pakottava vimma päästä Jaakobin kirjojen toiseksi kirjoittajaksi, tai varsinaiseksi. Hän pyrkii panemaan punakynänsä joka kohtaan ja kirjoittaa tilalle oman mallilauseensa. Juonesta hän riitelee miehensä kanssa tavan takaa.

Surulinnun villakoiran ydin on Ellenille Jaakobin kuoleman jälkeen paljastunut salasuhde, sillä Jaakobissa on elänyt myös pieni vapaudenjanoinen kapinallinen. Jaakobilla on ollut toinen nainen, Silja, miltei alaikäinen tyttö, ja suhdetta on pidetty yllä kirjailijan työhuoneessa, jonne Ellenillä ei ollut pääsyä. Toinen nainen, S, asui siis siellä.

Nyt Jaakob on määrännyt testamentissaan työhuoneensa Miriamille. Ellenin ja Rhean määräilyhalu kulminoituu naisten vimmaisessa tarpeessa päästä sisustamaan Miriamin ensiasunto tämän kipakasta torjunnasta huolimatta. Työhuoneen komeroista löytyvien enon muistikirjojen kautta Miriamin omakuva räjähtää pirstaksi ja uusi alkaa hiljalleen rakentua.  Kuka hän oikeasti on?

Jaakobin syrjähyppy on sittenkin se tavallinen tarina, tavallisen tarinan seuraamukset sen sijaan eivät.  Mutta kiinnostavinta tässä kirjassa tulisi sittenkin olla henkilöt, kaikki neljä. Miksi en kuitenkaan saanut heihin otetta? En huolitellusti pukeutuneeseen ja itsestään huolehtivaan yläluokkaiseen Elleniin, jolla on vara olla tyly toimittajille ja käyttää ihmissuhteissa saksia; joka on usein kulmikas ja kireä; joka ei koskaan halunnut lapsia ja joka ”osaa valita oikeat kupit, lasit, haarukat, veitset, verhot, matot, taulut, vaatteet, mutta ei sanoja”.

En saanut kunnon otetta käytännölliseen ja arkirealistiseen Rheaan, en identiteettiään rakentavaan ja enoaan kaipaavaan Miriamiin enkä kirjailijaan, jolla on ollut vaimonsa edessä vain yksi salaisuus. Mutta se on pakahduttavan musertava, eikä hän saa sitä kerrotuksi. Miehensä elämänkerran kirjoittamisen itselleen uskonut Ellen-vaimo hakee jäämistöstä vihjeitä toisesta naisesta, yli kahden vuosikymmenen takaa.

”Itku tulee vasta kolmannen kerroksen kohdalla. Tutut nimet postiluukuissa, kakkoskerroksessa itämainen tuoksu. Niin surullista, että eno asui tässä talossa melkein kolmekymmentä vuotta, mutta naapureihin hän ei tutustunut, vaikka oli ujoudestaan huolimatta varsinainen ihmismagneetti. Ellenin mielestä kaikissa heidän naapureissaan on aina ollut jotain epäilyttävää.”

Romaanin nimi Surulintu viittaa Jaakob Karan toiseen romaaniin, missä hän kuvaa vaimonsa lapsuutta. Muitakin hentoja viittauksia löytyy kerronnasta.  Jaakob rakasti lintuja ja lintuparvi myös saattelee hänet hautaan. Kirjassa on viitteitä menneisyyden traagisiin menetyksiin. Mutta nämä usein kuoleman tuottaneet onnettomuudet jäävät lopultakin irrallisiksi siitä huolimatta, että ainakin veljen kuolema on jättänyt varjon Ellenin luonteeseen ja käytökseen.

Tätä lukemaltani jäin kaipaamaan: Helpommin esiin kaivettavaa ja terävämpää henkilökuvausta. Henkilöt ja heidän lähtökohtansa Salminen on toki kirjaansa kehitellyt.

Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017, 264 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Tuuli Salminen: Surulintu

  1. Paluuviite: Tuuli Salminen: Surulintu | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s