Itke, rakastettu maa. Kun Tšernobylin reaktori räjähti, poliittinen koneisto vaikeni, mutta sotilaat komennettiin sammutustöihin. He tekivät velvollisuuttaan, vaikka veri vuosi nenästä ja suusta.
Tšernobylistä nousee rukous kertoo tšernobylilaisista ihmisistä ja heidän kokemastaan, ei Tšernobylista ja sen nelosreaktorin räjähtämisestä huhtikuun lopulla 1986, ei katastrofin jälkihistoriasta, ei edes seurausten mittaamattomuudesta. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille.
Lukija lukee ja tärisee.
Teos on sisällöltään järkäle: kamala, mutta myös kaunis, sillä se kertoo myös suuresta rakkaudesta. Se on pyrkimys ymmärtää ihmisten tarinoiden kautta hornaa, joka ei ollut kenenkään hallinnassa. Valtio reagoi viikkokausia vaikenemalla ja vallan sai viidakkorumpu. Kaikki julistettiin joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu. Ei saanut syntyä paniikkia.
Eikä saanut jäädä historiaa. Kaikkinaiset yritykset valokuvata estettiin. TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Tšernobylin onnettomuudesta ja sen seuraumuksista saastuneissa kylissä ei jäänyt jälkipolville kuvadokumentteja, ei niin minkäänlaisia.
Lukijalle ei juurikaan synny kokonaiskuvaa, vaikka kirjailija kertoo alkajaisiksi saastuneilla alueilla asuvan yli kaksi miljoonaa ihmistä ja saastuneen maan käsittävä liki neljäsosan nykyisen Valko-Venäjän pinta-alasta. Tšernobylin voimala sijaitsee Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa, ja pääosa saastelaskeumasta satoi Valko-Venäjän alueelle.
Lukijalle syntyy kuva ennen kokemattoman suuresta noitakattilasta. Tarinoissa lyövät toisiaan kasvoihin irrationaalisuus ja rationaalisuus, asiantuntevuus ja maallikkojärki, vastuu ja vastuunpakoilu, tunteet ja niiden eliminointi, itsekkyys ja uhrautuvuus, fanaattisuus ja petturuus, auttamishalu, luulot, taikausko, valehtelut, uhkailut, vähättelyt ja oma-apuisen selviytymisen eetos.
Valtio määräsi sammutustöihin kymmeniä tuhansia sotilaita ja palomiehiä. Pisimpään altistuneita odotti pian tuskallinen kuolema. Kysely komentokohteesta, saati kieltäytyminen tiesi sotaoikeutta. Kieltäytyä ei voinut, eikä miesten itsetunto sitä sallinut. Varustetaso oli sattumanvaraista tai puuttui täysin. Onnettomuutta vastaan taisteltiin pääasiassa lapioilla ja paljain käsin. Pelkästään Valko-Venäjän luetteloissa on 115 493 raivaajan nimi. Heidän, maan kuorijoiden, ensisijainen työväline oli lapio.
Perussuojautumisena säteilyä vastaan oli Stolišnaja-vodka. Jostakin saatiin myös tämä kokeiltu resepti: lusikallinen hanhenlantaa pullolliseen vodkaa. Viinan muututtua liian kalliiksi kylillä siirryttiin ikkunanpesunesteeseen, pontikkaan, partaveteen, lakkoihin ja aerosoleihin.
Yksinäinen ihmisääni
Svetlana Aleksijevitš aloittaa ja lopettaa kirjansa Yksinäiseen ihmisääneen. Molemmissa kertojana on nuori rakastava nainen, joka on joutunut luovuttamaan rakastettunsa kuolemalle. Nuorukaiset kuuluvat ensimmäisiin uhriryhmiin, joissa eloon ei jäänyt ainoakaan. 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon mies tuhoutuu palomiehenä tultuaan komennetuksi reaktorin sammutustehtäviin. Hänet ja hänenlaisensa kuljetettiin Moskovaan radiologiseen erityissairaalaan ja kuoleman jälkeen haudattiin tiiviissä sinkkiarkuissa betonilaattojen alle. Ljudmilalta oli ankarasti kielletty pääsy kuolevan miehensä luo, jonka limakalvot olivat irronneet, musta keho oli rakkuloiden peitossa ja ulostetta tuli 20−30 kertaa päivässä. Mies oli muuttunut säteileväksi reaktoriksi. Mutta nainen oli naarastiikeri, joka oli valmis kiipeämään kerrokseen vaikka palotikkaita.
Ljudmilan ja Vasjan esikoinen syntyi kuolleena, syynä maksakirroosi.
Yhtä raastava on Valentina Ananasevitšin, raivaajan nuoren vaimon kertomus kuolevan miehensä hoidosta. Syöpä ei levinnyt kehon sisäosiin, vaan eteni pitkin ihoa. Rakastettu muuttui kasvoiltaan hirviöksi. Molempien naisten tarinoiden kannatin on ääretön rakkaus.
”En vieläkään siedä kuulla elikkojen ulvontaa”
Rakkaus nousee kirjassa myös eläinten kohtalosta. Kaikkinensa se oli kamala. Ihmisiä alettiin jossain vaiheessa evakuoida. Eläimiä ei saanut ottaa. Sotilaita lähettiin kyliin lahtaamaan niitä. Se oli kova tehtävä, karaistuneimmillekin.
”Parempi ampua kauempaa, ettei tarvitse katsoa eläimiä silmiin.” ”Eläinten avuttomat huudot… Ne huusivat kukin omalla kielellään…” ”Hevoset… Niitä vietiin teurastettaviksi… Ne itkivät…” ”Se villakoira oli jonkun lemmikki… Hellitty… Muistiin on takertunut… Se pikkuinen villakoira… Sääli, ettei kenelläkään silloin ollut ainoatakaan patruunaa, ei mitään millä olisi voinut lopettaa sen… Sen pikkuisen puudelin. Kaksikymmentä miestä… Eikä päivän päätteeksi ainoatakaan patruunaa…”
Kertoja, sotilas, ei saa vapautusta muistosta.
Ennätyssato piti tuhota
Joko kesä 1986 oli todella sadoltaan oivallinen, mutta ainakin tuhoalueiden ihmiset muistavat sadot määriltään ja laadultaan ennätyksellisiksi. Ne kaikki piti tuhota, samalla kun tuotantotavoitteet tuli täyttää!
”Mummo tuo korillisen munia – ne on takavarikoitava ja kaivettava maahan. Lypsi lehmän, tuo sangollisen maitoa. Hänen mukanaan on sotilas. Maito on haudattava. Kaivoivat salaa pottunsa maasta – ne on riistettävä heiltä. Niin punajuuret, sipulit kuin kurpitsatkin. Haudattava maahan… Määräysten mukaan… Vaikka kaikesta on tullut mainio sato. On niin kaunista. Syksyn ruska. Kaikilla on aivan mielipuoliset ilmeet. Niin heillä kuin meilläkin.”
Harvat ihmiset halusivat jättää kaiken taakseen ja lähteä tyhjän päälle. He ryhtyivät palaamaan salaa saastuneisiin kyliin, metsien kautta. Heitä tarvittiin perunannostoon ja ennätyssadon korjaamiseen!
Vaikka ruokaa tuhottiin massiiviset määrät, tottahan ihmiset söivät. Ja säteilymittarit rätisivät:
”Ruokala sai läheisestä kolhoosista lihan, maidon ja smetanan, ja me söimme. Lääkäri ei koskenut mihinkään. Lehtihaastattelussa hän sanoi, että ruoka täyttää normit, mutta ei koskaan maistanut lusikallistakaan. Panimme merkille. Niin olivat asiat. Olimme epätoivoisia.”
Saastunutta, säteilevää ruokaa käytettiin muualla elintarviketeollisuudessa, jauhettiin makkara- ja pasteijamassaan. Tai syötettiin eläimillä.
”Ette osaa kuvitella, millaiset määrät vyöhykkeeltä kuljetettiin pois siitä materiaalisesta avusta, jota sen asukkaille oli tarkoitus jakaa. Kahvia, lihasäilykkeitä, kinkkua, appelsiineja varastettiin laatikoittain ja kuorma-autolasteittain. Sellaisia elintarvikkeita ei siihen aikaan saanut mistään. Paikalliset kauppiaat, jokainen tarkastusviranomainen, kaikki pikkuvirkamiehet ja vähän isommatkin elivät herroiksi. Ihminen osoittautui pahemmaksi kuin olin luullut.”
Säteilevistä hirsistä saatiin huviloita
Tuhoalueelta tuhottiin paljon rakennuksia, haudattiin suuriin kaivettuihin monttuihin ja maakerroksia päälle. Mutta hyvin paljon ihmisten jättämiä koteja katosi muualle huvilamateriaaleiksi. Jotkut osasivat muuttaa ne rahaksi.
Niin kävi myös jätehaudoille, jonne haudattiin säteilevät kuorma-autot, traktorit ja työvälineet. Hautojen kokonaismääräksi saastuneella alueella Aleksejevitš sanoo 800. Kirjailija etsi yhtä niistä.
”Pyörimme aikamme edestakaisin, kunnes minulle selvisi, ettei hautaa ollut, ettei sitä enää ollut olemassakaan, että se oli vain paperilla. Kaikki mitä sinne oli haudattu, oli ajat sitten viety toreille, myyty varaosiksi kolhooseille ja maatiloille. Kaikki oli varastettu ja viety pois.”
Asiantuntijat pidettiin sivussa
Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin senaikaisen, nykyisin silloisen johtajan Vasili Nesterenko tarina on yksi kirjan hätkähdyttävimmistä. Ydinfyysikkona hän tunnisti katastrofin heti ja yritti ottaa yhteyttä päättäjiin. Hän kuvaa yritystään soittaa vaikutusvaltaisimmalle kommunistijohtajalle, Valko-Venäjän keskuskomitean ensimmäiselle sihteerille Sljulkoville. Puhelua ei yhdistetty. Ei niitäkään, joita hän yritti Moskovan kautta.
Hän taisteli tuulimyllyjä vastaan ja oppi tajuamaan, ettei poliittisessa päätöskoneistossa kukaan kuunnellut tutkijoita ja lääkäreitä. Tiede palveli politiikkaa, ja Tšernobylin katastrofin seuraukset häiritsivät sitä. Siksi se kiellettiin. Nesterenko alkoi saada uhkauksia, sulkemisesta mielisairaalaan tai sopivasti kohdalle osuvasta liikenneonnettomuudesta.
Hän otti selvää, teki säteilymittauksia ja laskelmia, kokosi tiedot mappeihin lukittuun työhuoneeseensa, jonne murtauduttiin ja mapit varastettiin. Instituutin kaikki säteilymittauslaitteet takavarikoitiin. Nesterenkon kertomus on varsinainen trilleri.
Näin hän kuvaa onnettomuuden jälkeistä tilannetta:
”Halusin saada selvyyden asiasta. Ottaa mukaan laitteita, mitata taustasäteilyn. Braginissa se oli 30 000 mikroröntgeniä tunnissa, Narovijassa 28 000… Väki kynti ja kylvi… Valmistautui viettämään pääsiäistä… Maalasi munia ja paistoi kulitsoja… Säteilyäkö? Mitä se on? Kukaan ei ollut antanut määräyksiä. Päinvastoin, viranomaiset halusivat tietää, miten kylvöt etenevät, millaista vauhtia. Minua tuijotettiin kuin mielipuolta.”
”Keinoja olisi ollut ilman virallisia tiedonantoja ja paniikkiakin… Me ehdotimme… Jodia olisi esimerkiksi voitu lisätä juomaveteen tai maitoon… Kaupungilla oli seitsemänsadan kilon valmisvarastot jodia… Sinne ne jäivät varastoihin… Ihmiset pelkäsivät päättäjien vihaa enemmän kuin atomia… Kaikki odottivat puhelinsoittoa tai käskyä, kukaan ei itse ryhtynyt mihinkään.”
”Ydinvoimalan johdossa ei ollut ainoatakaan ydinfyysikkoa”, Nesterenko kuittaa jälkiviisaasti. ”Oli energiatuotannon ammattilaisia, turbiininkäyttäjiä, poliittisen työn tekijöitä, mutta ei ainoatakaan asiantuntijaa. Ei ainoatakaan fyysikkoa.”
Poliittinen järjestelmä puolustautui. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Länsi lietsoi turhaa hysteriaa.
Massiivisesti asioita
Svetlana Aleksijevitš sai ihmiset avautumaan, naiset ja miehet, sotilaat ja siviilit. ”Tyttökulta, kuunteles tätä”, hänelle saatettiin sanoa uuden aiheen noustua kertojan mieleen.
Tarinat kertovat Tšernobylin tulipalon sinisestä savusta ja mustiksi muuttuneista miehistä, altistuneiden päätymisestä itse reaktoreiksi, miesten potenssin katoamisesta, KGB:n roikkumisesta puhelinlangoilla, kuumista koskaan katoamattomista hiukkasista, jotka polttivat keuhkot reikiä täyteen, noitakeinoista taikoa säteilyä pois ja eristäytynyttä elämää luontaistaloudessa elävistä paluumuuttajista, joista tuli lainsuojattomia:
”Nimenikö? Minulla ei ole passia. Miliisi otti sen… Hakkasi ja tivasi: Mitä sinä täällä hortoilet? Hakkasi vielä kovemmin. Löi päähän… Kirjoittakaa vain: Jumalan palvelija Nikolai… Nykyään vapaa ihminen…”
Svetlana Aleksijevitš viittaa usein tulevaisuuteen. Kirjan alaotsikkona on Tulevaisuuden kronikka. Sellaiseksi en kuitenkaan kokenut Lasten kuoroa, mihin kirjailija on koottu haastattelemiensa 9−16-vuotiaiden lasten karuja kertomuksia. Mutta ainakin Tšernobylin onnettomuus merkitsi yhden aikakauden ja yhden suurvallan loppua.
”Historiassa ne nimittäin kuuluvat yhteen: sosialismin romahtaminen ja Tšernobylin onnettomuus. Ne osuivat yhteen. Tšernobyl joudutti Neuvostoliiton hajoamista. Räjäytti imperiumin rikki. Ja minusta se teki poliitikon”, toteaa kirjassa valkovenäläinen parlamentaarikko Gennady Gruševoi, Tšernobylin lasten puolesta -säätiön perustaja ja puheenjohtaja.
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Tammi 2015, 390 sivua. Suomennos Marja-Leena Jaakkola.
Annelin kirjoissa 