Ilmar Taska: Pobeda 1946

Pobeda 1946 kuvaa yhden virolaisperheen sodanjälkeistä kohtaloa. Seppo Zetterbergin Viron historia kertoo vuorostaan heidän kohtalotovereittensa määrät.

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 on yllättäjä, jollaiset ovat aina kirjallisuudessa mitä tervetulleimpia. Se kertoo sotaa seuranneesta neuvostoterrorin vuodesta 1946, ja lisää vastaavanlaisia Virossa seurasi. Toinen, aiempaa suurempi, vuoden 1949 kyyditys oli vasta toteuttajien piirustuslehtiöissä.

Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon Saksan vetäydyttyä 1944. Jo tuon vuoden helmikuussa Yhdysvaltain ulkoministeriön Eurooppa-osaston päällikkö oli kirjoittanut presidentti Franklin Rooseveltille luovuttamassaan Jaltan konferenssimuistiossa Neuvostoliiton liittäneen Baltian maat itseensä eikä Yhdysvalloilla olevan keinoja muuttaa tilannetta. Uuden vallanpitäjän verkko kiristyi kaikkien arjessa ja silmukat olivat tiheät.

Presidentti Konstantin Pätsin ennen sotaa kieltämät puolueet olivat perustaneet kansallisen komitean ajamaan Viron itsenäisyyden palauttamista. Sen jäsenet joutuivat sekä natsien että kommunistien vainon kohteiksi. Moni heistä siirtyi maan alle aseistautuneiksi metsäveljiksi tai yritti paeta Ruotsiin.

Pobeda 1946:ssa kuusivuotiaan virolaispojan isä, kansallisen komitean kannattajajäsen, oli tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja piiloutunut Tallinnan kodin suljettuun makuuhuoneeseen, jo kaksi vuotta sitten. Siitä alkaen äiti ei ollut vetänyt verhoja pois ikkunoiden edestä. Perhe eli haamuina haamuelämää, josta ei saanut päästä ääniä kerrostalonaapureihin.  Pojan tuli muistaa, että isä on kadonnut.

He lähettivät oven välistä toisilleen vain sanattomia moitteita syyttäen vaiti toisiaan myös ympäröivästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Sillä toivoa ei ollut.
Heillä kummallakaan ei ollut enää vaihtoehtoja.
Mies oli periaatteellinen eikä olisi ryhtynyt myymään itseään uusille vallanpitäjille. Ei itseään, kumppaneitaan tai vakaumustaan. He olivat jääneet pois viimeisistä Ruotsin-veneistä, koska joka toinen niistä ammuttiin upoksiin, eikä nainen halunnut menettää poikaansa meren aaltoihin.
Oli parempi olla elossa huonossa yhteiskunnassa kuin kuolla matkalla parempaan. Ja oliko sitä parempaa edes enää olemassakaan?

Pobeda 1946:ssa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun organisaatio ei hellitä, ei etenkään se ystävällinen, kiva setä, joka ilmestyy pojan pihapiiriin hienolla Pobedallaan ja poika pääsee istumaan auton upottavalle istuimelle, aistimaan auton jousituksen ja istuinnahan tuoksun. Naureskeleva setä jututtaa poikaa ja kun pojan suusta lipsahtaa vahingossa liikaa, lupaa setä tulla myös huomenna ja tarjota pienen autoajelun. Kun Pobeda sitten saapuu ja poika on kivunnut etuistuimelle, auton rinnalle ajaa vihreä koppiauto, josta juoksee miehiä pojan kotirappuun. Kiva setä vie pojan sukkelasti pienelle koeajelulle. Pojan saapuessa kotiin isä on viety ja äiti itkee järkytyksestä lyhistyneenä.

Ilmar Taska (s. 1953) rajaa kouraisevan tarinansa yhteen nimettömään perheeseen − mieheen, naiseen, lapseen ja naisen laulajatarsisarpuoleen − sekä perhettä vakoilevaan ja äidin elämään tunkeutuvaan turvallisuuspalvelun mieheen, jonka usko ja uskollisuus Stalinin järjestelmään on murtumaton.  Mies kiristää äitiä haluten tämän, kansanvihollisen piilottelijan, ilmiantajaksi ja uuden vallan yhdyshenkilöksi. Lapsenuskoisesta, neuvokkaasta pojasta hän tekee tavoitteittensa pelinappulan.

Jos lukija ei suorastaan odota kaunokirjallisilta teoksilta onnellisia loppuja, ainakin hän odottaa toivoa tai mahdollisuutta sellaiseen. Entä Pobeda 1946:ssa? Lukijahan tietää, ettei virolaisten odottamaa ”valkoista laivaa” koskaan tullut ja että kauhunväristyksiä nostattanut stalinistinen järjestelmä, jonka ei Virossa uskottu pysyvän ylipäätään kauan pystyssä, kesti vielä liki puoli vuosisataa. Isä, äiti ja hänen siskonsa eivät tätä tulevaisuutta tienneet. Missä he olisivat toimineet toisin, jos olisivat vajonneet siihen tulevaisuuspessimismiin, joka todellisuudessa odotti? Olisiko raadollinen itsesuojeluvaisto päihittänyt humanistiset ihanteet vapaudesta ja ihmisoikeuksista ja tukahduttanut äidin siskon muistot itsenäisestä Virosta Eurooppaan avautuneine ikkunoineen ja kulttuuriyhteyksineen?

Kulttuuriyhteyksien katkeaminen konkretisoituu äidin sisaressa, 1930-luvulla ihaillun oopperadiivan itselleen pystyttämissä kulisseissa elävässä kultakurkku Johannassa. Ennen sotaa hänellä oli rakastettu, brittiläinen Allan. Nyt entisistä liittolaismaista on tullut rautaesiripun eristämät viholliset. Rakastavaisten kirjeenvaihto pysähtyy Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun miehiin. Ainoa heikko säie on Johannan laittoman radiovastaanottimen särisevä, pakeneva ääniaalto ja kuuluttaja Allanin satunnaiset piiloviestit.

Ilmar Taskan romaani on yhteen perheeseen tiivistetty pienoismalli Viron kohtalosta 1946. Isä katoaa jäljettömiin. Äiti tuhotaan brutaalein menettelytavoin. Poika venytetään monenlaiseksi pelinappulaksi. Repivän ristiriitaisen informaation paineessa hänelle alkaa hahmottua jakolinja ja tietoisuus siitä, mille puolelle hän itse kuuluu.

Lukija ei saa tietää, selviääkö pojalle koskaan oman isän ja äidin kohtalo ja jos isä olisikin elossa, löytääkö hän tämän joistakin niistä luvuttomista massiivisista Stalinin työleireistä, jonne myös virolaisia maamiehiä on rahdattu.  Mutta pojalla on nyt päämäärä ja toivo.

Johanna soveltaa järjestelmän omia menettelytapoja ja hankkii niiden avulla poikkeuksellisen matkustusluvan Lontooseen. Taska osoittaa taitavasti, mitkä ja ketkä kaikki soveltuvat päätöksissä vaihtovälineiksi. Mutta poikaa Johanna ei saanut mukaansa, vaikka olisi halunnut kouluttaa tästä laululinnusta muusikon.

Pobeda 1946 kuvaa kansakunnan selkärangan ja kulttuurisen identiteetin murtamista. Junat kuljettavat ihmisiä itään ja junat tuovat ylisanoilla houkuteltuja köyhiä tulokkaita Viroon. Vangittujen ja pidätettyjen kodit majoitetaan uudisasukkailla. Sellaiselta, Johannan kotiin sijoitetulta, tavoiltaan oudolta keskiaasialaiselta perheeltä poika saa tilapäisturvan.

Julma tarina, johon on kirjailija sittenkin virittänyt ohuen toivon säikeen. Jo ikääntynyt Ilmar Taska yllätti esikoisteoksellaan. Sitä lukiessani kävi tämäkin mielessä: Jos kansilehden kirjoittajana olisi lukenut Taskan asemasta Sofi Oksanen, olisin uskonut kirjan hänen Viro-trilogiansa kolmanneksi osaksi.

Ilmar Taska: Pobeda 1946. WSOY 2017, 315 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s