”Säkenöivä romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta”
Maailman kaunein tyttö valikoitui viime syksynä ehdokkaaksi vuoden 2016 esikoiskirjaksi. Teoksen kirjoittaja Aino Kivi (s. 1985) on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamanopettaja, toimipaikkanaan Joensuun kaupunginteatteri. Hänen esikoiskirjansa on draamallinen ja siinä on vahva syke, poljento, jopa jyske.
Pidin kirjasta paljon.
Kirja kuvaa nuorten naisten, neljän eri-ikäisen sisaruksen, eriaikaista kasvua aikuisuuteen. Tie sinne on rosoinen. Tytöt hakevat minuuttaan kypsyvän naisellisuutensa sekä lukemisen ja keskustelujen kautta elämän peruskysymysten kivikoissa. He ovat kauniita mutta myös kilpailijoita.
Katsottiin kuin naista. Rintojani kasvojani ihoani sääriäni IHAILTIIN kun miehet kääntyivät katsomaan perääni, kun minäkin käännyin, kun terasseilla tokaistiin, katso tuonne, kun minä hymyilin, kun joku huusi VITTU miten kaunis nainen. Kun minä vilkutin, kun kaikkien katseet lankesivat minun olemukseeni minun kauneuteeni minuun sillä he kaikki halusivat minun kauneuttani minun nuoruuttani minun hehkuani. Ja kuinka outoa. Pidin siitä. Minä joka en ennen pitänyt ihmisten tuijotuksesta. Nyt annoin heidän laskea katseensa minuun, katseiden nuolla ihoa, tarjosin itseni heidän arvioitavakseen.
Kertoja on 13-vuotias mutta aikuisemman oloinen Anni. Uhmakkaan kapinallisen, röyhkeän, holtittoman ja häpeämättömän ystävänsä Susannen kanssa hän kilpailee kulttuuristen sovinnaisuussäännösten halveksunnassa, hakee vaaraa, etsii seksuaalista minäänsä, rikkoo, ilkkuu ja nauttii herättämästään paheksunnasta. Mutta hän on kaksikasvoinen, kotona sovinnainen ja mukautuva, kaupungilla uusia rikottavia rajoja etsivä nuori, Susannen mittareilla jo portto.
Kun Kiven kirja alkaa, Anni on vasta kahdeksanvuotias. Esikoinen, 15-vuotias Aliisa, on sen sijaan ”maailman kaunein tyttö”, kaikkien mielestä. Aliisa on paitsi käsittämättömän kaunis, myös lahjakas: koulussa ja harrastuksissaan huilistina ja balettitanssijana. Hänelle suodaan kaunottaren oikeudet. Kun perhe muuttaa asumaan kesäksi Helsingin edustan saareen, Aliisa saa hankkia tasaisen kauniin rusketuksen ja seurustella koko kesän Helsingin yliopiston filosofian opettajan kanssa, kun hieman nuorempi Ada hoitaa pikkusiskojaan sekä auttaa alati äitiään huushollin pitämisessä. Kesän jälkeen Ada on kalpea. Sisarukset ahmivat kirjoja, usein samoja. Heidän välejä leimaavat riippuvuus ja välittäminen mutta myös viha.
Kun sisarusten kasvutarina jatkuu Annin tolkuttomana mellasteluna muutamaa vuotta myöhemmin, Aliisan mieli on pahan kerran järkkynyt ja isosisko makaa useimmiten suljettuna mielisairaalassa, kauneutensa menettäneenä, lihoneena, askeleitaan laahaavana, vaaleat kutrit kuolleeksi hampuksi muuttuneena, silmät sammuneena ja mieleltään parantumattomana. Kivi ei selitä Aliisan nopean luhistumisen syitä.
Ada valitsee porvarillisen perhe-elämän, turvallisen lääkärin ammatin ja asuinpaikakseen lapsuudenkodin.
”Ada tyytyy yksinkertaisiin, materialistisiin asioihin: riittää kun kaapit notkuvat Nansoa ja Iittalaa.”
Isosisko Aliisan menneisyydestä hän ei suostu kertomaan sisaruksista nuorimmalle, Almalle, joka Aliisan hehkuvina nuoruusvuosina oli vasta vauvantaapero.
Aino Kivi seuraa Alma-kuopuksen elämäntaivalta yliopistovuosina. Filosofian luennolla hän joutuu luennoitsijan, jo vanhemman herran, huomion kohteeksi. Kyse on samasta, vuosia sitten perheen elämään monen kuukauden ajan liittyneestä miehestä. Tietämättään Alma kantaa Aliisan piirteitä. Hänellä, avioliitossaan karille ajautuneella nuorella naisella kehittyy fyysinen suhde miehen kanssa. Mies saa kuulla Aliisan kohtalosta, mutta Alman mahdollisuudet ymmärtää isosiskonsa kohtaloa eivät juuri parane. Mutta hän saa tietää, että kohtalokkaana kesänä miehellä oli ollut suhde hänen äitinsä kanssa.
Vaikka sisaruksista holtittomin, Anni, syyttää seurauksista lapsuudenperhettään, josta on juostava karkuun jotta selviäisi, perheen Aino Kivi kuvaa kuitenkin aika tavalliseksi ja hyvään pyrkiväksi perusperheeksi. Mutta aikanaan se hajoaa:
”Äiti yritti edelleen. Hän halusi pitää kiinni kulissien rippeistä kuin ne olisivat voineet pelastaa tuhoon tuomitun yhteiselämän. Isä oli jo luovuttanut.”
Kukin ”maailman kauneimman tyttö” etsii aikuisuutensa itse. Näin kaikkivoipaisuutensa kokee ystävänsä vahvistuksella Anni:
Joimme viinaa ja keskustelimme vihaisten nuorien miesten kanssa kasvissyönnistä ja vallankumouksen mahdollisuudesta, imimme tupakkaa ja olutta ja auringonsäteitä ja tolkutonta vapauden ja onnentunnetta. Jumalauta! Me olimme kauniita ja nuoria ja ihmeellisiä olentoja! Olemme sata tulevaa ihmeiden vuotta! Sata vuotta iloa ja kuolemattomuutta!
Meitä ennen tyhjyys, meidän jälkeemme vedenpaisumus, olemme ensimmäinen ja viimeinen sukupolvi, niin kuin kaikki sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme, mutta juuri nyt emme ajattele sitä, koska olemme jumalia, olemme iloisia ja olemassa vain nyt.
Luulenpa, että Aino Kiven Maailman kaunein tyttö saa vielä näytelmän muodon, piankin, ja sisarten kasvutarina jatkaa elämäänsä jossain teatterissa. Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä ilmaisuvoimainen suomen kieli on esittävää teatteria notkeampi.
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Into 2016, 327 sivua.
Annelin kirjoissa 