Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kirjoitti tärkeän ja koskettavan kirjan. Toivon Lahtarit-romaanin kokoavan lukijoita paljon kirjailijan lukijafaneja sekä Pohjanmaan suojeluskuntalaisten ja jääkäreiden jälkeläisiä laajemmasta joukosta. Sukupolvien takaisenakin aihe on näet mitä arvattavimmin monille epämukava, häiritsevä ja kiusallinen, vaikkei sotarikoksiin syyllistyneitä ole enää elossa. Armahtamalla teloituksiin syyllistyneet valtionhoitaja Per Evin Svinhufvud kun vei pohjat suomalaiselta ”totuuskomissiolta”.

Kansalaissotaa on käsitelty elokuvissa ja kirjallisuudessa, mutta ennen muuta poliittinen laululiike ammensi siitä voimaansa – onneksi, sillä muuten haavat puolin ja toisin märkisivät yhä. Kansakunnan on tehtävä menneisyydestään tiliä niin kauan kuin arvetkin ovat tallella.

Anneli Kanto on kertonut aiheeseen tarttumisensa taustan: kansalaissodasta kertovassa näyttelyssä Tampereen Verstaassa hänen katseensa osui Ilmajoen suojeluskuntalaisten ryhmäkuvassa keskirivillä seisovaan ukkiin. Olihan Kanto jotain kuullut, mutta torjunut tiedon, eikä perhepiirissä ollut tapana aiheesta puhua. Kanto halusi ottaa selvää.

Ukista ei löytynyt juuri mitään merkintöjä. Mutta aihe ei antanut rauhaa: Kanto luki sisällissotaa käsitteleviä lähdeaineistoja ja kirjoitti romaaninsa Lahtarit valkoisten näkökulmasta, keskiössä sotaan lähteneet Ilmajoen suojeluskuntalaiset.

Annan suuren arvon sille, että vasemmistolaisena tunnettu kirjailija pystyy asettautumaan kuvattaviensa ajatusmaailmaan niin puolueettomantuntuisesti, totuutta tavoitellen ja ymmärtämystä etsien kuin inhimillisesti se lienee mahdolliselta. Ukkinsa hän jätti henkilövalikosta pois, ymmärrettävästi, tai ainakin kehitti hänelle peitenimen kuten muillekin.

Kanto kuvaa kansalaissodan alusta loppuun eri mukana olleiden kertomana ja kokemana.  Näin syntyy erilaisilla arvoilla ja moraalilla varustettujen henkilöiden galleria. Tavalliset suojeluskuntalaiset, pohjalaisten talollisten monesti herännäistaustaiset pojat edustavat valkoisissa pääasiassa tappiolle jäävää eettisyyttä.

Järeä kirja alkaa kansalaissodan alkua kauempaa, jääkäriliikkeen juurilta vuodesta 1916. Vasta 16-vuotias lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee hiihtämällä ylittämään Merenkurkkua Ruotsin rannikolle tavoitteena yhtyä kaltaisiinsa ja hakeutua Saksaan sotilaskoulutukseen. Teko on laiton ja vaarallinen. Pimeän laskeuduttua nuorukainen ei ole enää varma edes suunnasta. Pahimmillaan häntä odottaisi jäälakeudella väsymys ja kuolema.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomi on saanut itsenäisyyden ja punaiset kaapanneet vallan Etelä-Suomessa. Pohjanmaan suojeluskunnat komennetaan tyhjentämään kasarmit niissä vielä viipyvistä venäläisistä. Jääkärit palaavat intoa täynnä Saksasta.

Valkoisessa armeijassa mukana olevien miesten ja naisten motiivien kirjoon mahtuu runsaasti isänmaallisuutta, aatteellisuutta, vaihtoehdottomuutta, kaverien joukkovetoa, ryssävihaa, velvollisuudentuntoa ja silkkaa seikkailunhalua.

Suhde tappamiseen vaihtelee ampumisen välttelystä tappamisriippuvuuteen. Se saa teurastuksen muodot, kun verenhimoisin on esimiesasemassa. Pahimmat löytyvät keskipäällystöstä. Kirjan antisankariksi muotoutuva jääkäri Elias Ylivalli on teloitusvimmassaan pahimpia. Hänet lukija tapaa vielä joukon viimeisenä, yksin mauserinsa kanssa Kaivopuiston rantakalliolla valkoisten voitonparaatin päivän iltana. Hänestä tarina alkaa ja häneen se loppuu.

Siinä välissä on karissut ennen muuta saksalaisen sotilaskoulutuksen mutta myös jääkäreitten glooriaa, jos lukijalla sellaista vielä oli. Ammattitappajiksi heidät koulutettiin ja sen he Kannon kerronnassa sisällissodassa osasivat.

Vaikka sisällissodasta on paljon kirjoitettu, aina tulee uutta. Minulle uutta oli se, miten katkeraa jääkäreiden on hyväksyä Mannerheimia, ryssän upseeria, valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Avoimeen kapinaan aseistetut ja koulutetut joukot eivät kuitenkaan ehtineet nousta. Jääkärit hajotetaan suomalaisten talonpoikaisvapaaehtoisten kouluttajiksi ja komentajiksi. Ratkaisu oli jääkäreille karvasta kalkkia.

Valkeakosken punaisten naisten joukkoraiskauksesta ei ole historiallisesti varmuutta, todennäköisyys ja mahdollisuus joka tapauksessa. Joukkoteloituksen uhreiksi nämä yli kaksi kymmentä nuorta naista joutuivat, Kannon kirjan mukaan siksi, etteivät uhrit silminnäkijöinä ja terrorin omakohtaisina kokijoina saaneet jäädä todistajiksi. Heidän muistomerkkinsä on viljapellon keskellä Hauholla.

Koko kansalaissodan historia on hirveän kärsimyksen ja kurjuuden historiaa. Pelko ja moraali ottavat mittaa joukkovoimasta ja armeijakurista.  Moni Pohjanmaan ”lahtari” ei sallisi tapahtuvaa tapahtuvaksi. Sudenvitunloukon pikkutilalliselta Arvo Sippolalta sekoaa järki.  Karskeimmat ja myötätunnottomat osuvat koulutetuimpiin: Ylivallin ohessa lakitieteen ylioppilas Nils Friisiin ja opettaja Frans Ketoluomaan, joka tulkitsee  aatteensa paatoksella Tampereen antautuvia punaisia naisia:

”Oli järkytys nähdä kaiken naisellisuutensa ja äidillisyyden hylänneitä katulunttuja. He olivat vastenmielisen näköisiä. Salakavalat ja tylsämieliset kasvot paljastivat, että näitä olentoja hallitsivat alkukantaiset, kaikkein alhaisimmat vietit.
…Mutta kun tuo surkea, tylsämielinen ryysyläisjoukko oli raahustanut torille ja heittänyt aseensa yhteen kasaan, jota raikaskasvoiset, suoraselkäiset pohjalaisnuorukaiset vartioivat, raskas paino heltisi rintamme päältä ja ymmärsimme: lopultakin oli punaisten valta murtunut.”

Naisten asema nousee esiin muonitusvapaaehtoisten kansanopistonaisten ja sairaanhoitajien kautta. Karjakko Martta Sinkon ja kartanon kyökkipiian Anna Myllymäen kiihko imee heidät sotilaiksi ja punikkien tappajiksi. Heistä tulee miehiksi naamioituneita, miestenkin kammoamia amatsoneja.

Naisen siveyttä jaksetaan punnita näissä teurastusorgioissa. Sen saa kokea sulhaselleen kerran tarjoutunut muonittaja Helena Malmberg, johon isketään nopeasti leviävä ja tuhojaan tekevä huoran leima.

”Lakkasi nolottamasta. Alkoi pistää vihaksi niin että silmissä säti ja korvissa soi.
Olen keittänyt hernesoppaa, kun stapnellin sirpaleet lensivät vonkuen pihalle ja halkaisivat padan. Olen ajanut keikkuvaa saksalaista soppitykkiä könkköisillä teillä lähellä rintamaa, että saisin pojille ruokaa. Hevonen säikkyi, mutta uskoi, kun talutin sitä päitsistä ja olin rauhallinen. Olen pessyt verisiä vainajia arkkuun. Olen arkuttanut sulhaseni. Olen kaivanut punikkityttöjen kanssa mädäntyneitä ruumiita Kalevankankaan joukkohaudasta. Olen ollut Hennalan helvetissä ja tuonut Arvon sieltä pois.
Siitä kaikesta minua kiitetään huoran nimellä.”

Anneli Kanto kirjoittaa pohjalaisten sotilaiden osuudet murteella ja ainakin minusta hän tuntuu olevan siinä varmoilla vesillä. Ilmajoen murre antaa kerronnalle persoonallisen ja inhimillisen leiman.

Oma sijansa kirjassa on sodan avuttomimmilla uhreilla, eläimillä. Karjaa yritetään pelastaa sodan jaloista, vaikka hangen rikkoutuva jääpeite repii arkoja utareita. Sotaan viety suomenhevonen Sälli on yksi kirjan kertojaäänistä. Hevonen näkee hyvän isäntänsä kuoleman:
”Makasi hangella, oli silmissä tuska ja koetti kättä nostaa. Huulilla hamusin korvan viertä, koetin lohtua, kun kuolema oli isännässä. Oli niin paha, kun isäntä meni pois.”

Sälli saa monta säälimättömästi kohtelevaa hevosmiestä, mutta viimeinen ennen Sällin omaa kuolemaa on jälleen hyvä. Kun Sälli kuolee, ”mies painaa naamansa kaulalleni. Itkee kovasti. Sanoo Sälliraukka, eläinparka.”

Kun valkoinen armeija on päässyt sodassa niskan päälle, vihan ja koston myrkyttämä sadismin henki tukahdutti inhimillisyyden ylimmän johdon päiväkäskyistä piittaamatta. Suureen joukkoon ihmispoloja kohdistunut nälkään näännyttäminen ja mielivaltaiset teloitukset saavat lukijan taivastelemaan sitä, miten kansakunta pystyi kokoamaan itsensä kansakunnaksi kahdessa vuosikymmenessä; kokoamaan yhteisen uhan alla, mutta tuskin vielä antamaan anteeksi.

Kaikesta julmuudesta huolimatta Lahtarit-romaanista kantautuu sittenkin myös inhimillisiä ja myötätuntoisia ääniä.  Hyvä ja paha ottavat Suuren Pahan keskellä mittaa jokaisessa yksityisessä tilinteossa. Anneli Kanto on onnistunut vaativassa ja vaikeassa aiheessa uskomattoman hyvin.

Anneli Kanto: Lahtarit. Gummerus 2017. 382 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s