Ulkoilmamuseon alueella sijaitsee nykyisin myös Dovlatov-museo.
Venäjän kirjallisuudenhistoriassa Sergei Dovlatov (1941−1990) luetaan maanpakolaiskirjailijoiden kolmanteen aaltoon. Viranomaisten järjestettyä toisinajattelijoiden vastaisen kampanjan hän sai lähtöpassit Neuvostoliitosta 1978. Romaanin Ulkomuseo (1983), kuten pääasiassa muutkin tuotantonsa hän kirjoitti New Yorkissa. Useat hänen 12 kirjastaan käsittelevät tai ainakin sivuavat emigraatiota, näin ainakin aiempi tuttavuuteni, rehevä ja herkullinen Haarakonttori sekä kertomuskokoelma Matkalaukku.
Ulkomuseo kertoo viinaanmenevästä, pers`aukisesta Boris Alibanovista, joka on Dovlatovin itsensä tavoin epäonnistunut pääsemään Neuvostoliitossa kirjailijaksi, mutta päätyy/ pääsee kirjallisuutta ja erityisesti Aleksandr Puškinin runoutta riittävän hyvin tuntevana Pihkovaan Mihailovskojen Puškin -museon, Puškinskije Gorin oppaaksi. Siellä oppaana oli aikanaan myös Dovlatov, joten omista kokemuksistaan hän ammentaa näissäkin ihmiskuvauksissaan.
Dovlatov on venäläisen satiirin ja naurun mestari, joka ei kuvauksissaan säästele myöskään minä-kertojaansa, osin siis itseään. Parhaimmillaan hän on piirtäessään lyhyin, mutta tarkoin ja paljastavin vedoin kuvan uudesta ihmistyypistä pukeutumisen, käytöksen ja puhetyylin mukaan.
Ulkomuseoon päästyään Boris törmää ensimmäiseen tuttuunsa, Lenja Guljanoviin, ”vanhaan ilmiantajaan yliopistoajoilta”.
− Boris, voi mursun kulli, hän karjaisi.
Tyyppejä museossa on joka lähtöön, mutta kaikki he palvovat Puškinia. Museonhoitaja Viktorija Albertovna tuo olemuksellaan mieleen katoavan maalaisaateliston. Boris saa tietää Moskovasta tulleelta lomatyöläiseltä Natellalta, että museon oppaat ja kouluttajat ovat täysiä kahjoja, turistit sikoja ja moukkia.
Kaikki jumaloivat Puškinia ja omaa jumalointiaan. He rakastivat omaa rakkauttaan. Ainoa täysipäinen oli Markov…
− Kuka on Markov?
− Valokuvaaja. Rapajuoppo. Hän opetti minut juomaan agdamilaista portviiniä. Se on fantastista. Hän voi kyllä opettaa teidätkin…
− Olen kovin kiitollinen. Mutta pahoin pelkään, että sillä alalla olen professori itsekin.
Pysyvässä viinamarinaadissa on erityisesti Mihail Ivanovitš, renttu kyläläinen, jonka uskomattoman törkeästä asumuksesta Boris saa nurkan asumuksekseen. Sosialismille valetaan toivoa:
Toinen huone oli vielä huonommassa kunnossa. Katto riippui uhkaavasti keskilattian yllä. Kaksi metallisänkyä oli peitetty ryysyin ja löyhkäävin lampaannahoin. Joka paikassa lojui tupakantumppeja ja munankuoria.
Rehellisesti sanottuna järkytyin hieman. Olisi pitänyt kieltäytyä jämerästi, mutta ilmeisesti olen liian intelligentti henkilö tekemään niin. Sanoin jotain lyyristä, kuten:
− Antaakohan ikkuna etelään?
− Eteläänpä etelään, suoraan etelään, myönteli Tonja.
Ikkunasta näkyi puoliksi romahtanut banja.
− Pääasia, että minulla on oma sisäänkäynti.
− Omapa hyvinkin, sanoi Mihail Ivanovitš. – Vaikkakin naulattu kiinni.
− Jaha, sanoin. – Harmi.
− Ein moment, sanoi isänsä, otti vauhtia ja potkaisi oven saranoiltaan.
Runous ja Puškinin muisto elävät, muu virtaa iloisesti viinavuossa ja asiat on totuttu sanomaan suoriksi vapaina diplomatian sumuverhoista.
− Kuulitko puolueen uusimman määräyksen? Juopot on hirtettävä teräsvaijerilla.
− Mitä?! huudahti Mihail Ivanovitš ja purskahti nauruun. – Siihen ei kuule teräs riitä. Tulisi kanttuvei koko neuvostoteollisuudelle…
Ja sitten hän lisäsi:
− Senkin lehmä. Joskus vielä tarvitset polttopuita…
Tarinan loppupuolella Boris saa kutsun KGB:n toimistoon kuultavaksi, sillä Neuvostoliitto on mahdollistanut juutalaisille muuton maasta ja Borisin vaimo lapsineen on päättänyt muuttaa Israelin kautta Yhdysvaltoihin ja hän käy houkuttelemassa myös miestään maastamuuttoon.
Omalaatuisessa kuulustelussa Boris saa kuunnella avomieliseksi heittäytyvän KGB-upseeri Beljajevin monologia Neuvostoliiton tulevaisuudesta:
− Haluatteko tietää, mihin neuvostovalta lopulta kaatuu? Minäpä kerron. Vodkaan. Tällä hetkellä noin kuusikymmentä prosenttia työläisistä vetää joka ilta kännit. Ja lukema on kasvamassa. Tulee päivä, jolloin kaikki ryyppäävät. Tavallisesta sotamiehestä aina marsalkka Gretškoon. Tehdastyöläisestä raskaan teollisuuden ministeriin. Kaikki paitsi pari-kolme naista, lapset ja ehkä juutalaiset. Eikä se tule mitenkään riittämään kommunismin rakentamiseen… Silloin koko karuselli pysähtyy. Tehtaat ja tuotantolaitokset, konepajat ja traktoritallit… Ja sitten mongolit tulevat taas. Mutta tällä kertaa lännestä. Heitä johtaa toveri Kissinger.
Filosofiksi heittäytynyt Beljajev pohtii mahdollisuutta purkaa kolhoosijärjestelmä ja maan palauttamista yksityisomistukseen. Ei onnistuisi!
”Mitä helvettiä talonpojat maalla tekisivät? Ehkä joku Timoha-pappa vielä muistaa, miten hevonen valjastetaan. Mutta kukaan ei enää muista, milloin mitäkin pitää kylvää… Kuka tahansa tämän perän maajussi vaihtaisi heti maapalstansa puolen litran vodkapulloon.”
Vaimo, jota Boris rakastaa ja jonka kanssa rakastelee, lähtee. Leningradiin kiirehtinyt Boris jää, yhteiseen entiseen kotiin viinaan itseään hukuttaen, sillä venäläinen on ekspertti sijoittaja silloin, kun taskun pohjalla on rahaa enää muutama rupla, nekin lainattuina. Boris on kieltäytynyt lähtemästä siksi, että kirjailijalle kielen menettäminen merkitsee kuolemaa ja hän yhä aikoo ja uskoo tulevansa kirjailijaksi.
Sergei Dovlatov emigroitui, kirjoitti New Yorkin tuotantonsa venäjäksi ja menestyi. Kirjoja on käännetty 25 kielelle. Dovlatov opettaa nauramaan itselle ja kaikelle venäläiseksi tunnistettavalle, mutta samalla myös rakastamaan kipunoivan ilkamointinsa kohteita.
Sergei Dovlatov: Ulkomuseo. Idiootti 2016, suomentajan huomautuksineen 171 sivua. Suomennos Pauli Tapio.
Annelin kirjoissa 