”Mikään ei ole egoa fiktiivisempää.” Yksi mainio oivallus Helena Sinervon sukuromaanissa Armonranta.
”Hän laski salkkus omenapuu juurel ja ojens kätes puuvajan räystäl, mihi hän juur ja juur ylettys. Ei hän mikkän pitkä mies ollut, pikemminki semne keskimittane ja tanakka. Niin mää sitten annoin hänen nostaa itten alas… Mutta siihen tiivistyi kaikki se mitä mnää olin ain kaivan, kaikki ne kymmenen vuotta ko mnää olin auringon alla tallan, että olis joku joka nostais alas tai nostais ylös, kumminpäin vaan. Ja puhuttelis lempeällä äänellä eikä kivahtelis äkäsesti niinku äit.”
86-vuotias Ralf Sinervo, Raffe, on äänittänyt omaa elämäntarinaansa c-kaseteille ja antanut kasetit nuorimmalle lapselleen Helenalle, silmäterälleen. Kasettien lisäksi isän luovuttamassa kuluneessa salkussa on ruskeaan kirjekuoreen tallennettuna 1940-luvun lopulla isän käymän perintöoikeudenkäynnin asiakirjat sekä Raffen isän Kalle Iivari Nousian päiväkirjat ensimmäisen maailmansodan vuosilta 1915–1916.
Neljä vuotta myöhemmin Helena saa ilmoituksen, ettei syövän vuoksi Pikonlinnassa hoidettava Raffe-isä eläisi enää kauan. Ajokeli on huono ja lumipyry on ilmoitettu alkavaksi. Helena Sinervo lähtee Helsingistä kohti Kangasalaa yhdessä elämänkumppaninsa ja rakastettunsa Hetan kanssa. Mukaan otetaan pariskunnan koira sekä isän vanha salkku. Yöpymispaikan Helena ja Heta ovat varanneet Näsijärven tuntumasta vaatimattomasta majoituspaikasta Armonranta.
Tähän kahden päivän talviseen matkaan Helena Sinervo rakentaa kolmannessa romaanissaan Armonranta oman sukunsa tarinan. Kaunokirjallisuuden lajityyppinä luokittelen Armonrannan faktioksi. Rajanvetoja toden ja kuvitellun välille lukijan on mahdoton ja turhakin tehdä. Tuskin rajat ovat kaikilta osin selvät edes kirjailijalle. Lukijan ulottuvilla on toden, kuvitellun, keksityn ja tulkintojen kudelma, mutta kirjoittajalle ilmeisen henkilökohtaisista aineksista kudottu.
Keskeiseksi kirjassa nousee sukupolvinen jatkumo, elämän ja kuoleman sykli, sekä kunkin henkilön paikka ja merkitys tässä sukupolvien jatkumossa. Oli Rauman faari, kolmimastoisella Louise-kuunarilla maailman meriä perämiehenä seilannut Martin Sydén ja hänen mustia körttejä kantanut, anonyymiksi jäävä vaimonsa, jonka luonteen leimaavin ominaisuus oli armoton ja tarkoitukseton väkivalta pientä tytärtä Maria Stiinaa kohtaan.
Oli opettajaksi valmistunut Maria Stiina Sydén, ”Rauman mummo”, joka aikuisiässä muutti sukunimensä Sinervoksi ja sai ei-toivotun aviottoman lapsen, Raffen vuonna 1912. Lapsesta tuli hylätty heittopussi. Väkivalta siirtyi sukupolvesta toiseen. Myöhemmin Raffe olisi oleva kovakourainen omille pojilleen ja joutuisi maksamaan rikkoutuneina lähisuhteina siitä kovaa hintaa. Helenan veljestä Tarmosta on tullut vanhan isän omaishoitaja, mutta isän ja pojan välit ovat tulehtuneet:
”Niin vaan häijysti mulkas ja sano: Pysy sää vaan äijä siellä alhaalla!
Sus siunakko minkälaisen pojan mnää ole saan! Tomne punatukka härkä. Emnää sunkka mikkän matadori ol. Seuraavan kerran ko se avaa suus ja rupisammakkko sielt mun kattona al loikkaa, mnää sano sil, että mennään DNA-testiin. Oleks snää lainkka mun poikan ko tomne olet?”
C-kaseteilla Raffe-isä puhuu rauman murretta. Yllättäen sitä ei kuitenkaan ole vaikeaa lukea, vaan se elävöittää kerrontaa aidolla ja elävällä isän äänellä. Näitä kasettiosuuksia romaanissa on puolisen tusinaa.
Helena Sinervo rakentaa sukuromaaninsa neljästä materiaalista. Runkona on naisten kahden päivän matka tapaamaan Helenan kuolevaa isää. Matkasta tulee myös naisten keskinäinen rakkaus- ja välien selvittelymatka. Naiset ovat halunneet vauvan, mutta epäonnistuneet yrityksissään. Nyt Helena on muuttanut mielensä, mutta Heta jatkaa keinohedelmöityshoitoja rakastetultaan sen salaten. Asia paljastuu Helenalle sattumalta matkan aikana ja tuo naisten välille säröä.
Muuna kirjassa vuorottelevana materiaalina ovat isän tarinat c-kaseteilla, Raffen isän Kalle Iivari Nousian päiväkirjat sekä Helenan keskustelut nykypäivässä tyttärensä (siis Hetan myöhemmin saaman tyttären) kanssa Berliinissä. Pariskunnan suhde on loppunut, mutta se on jo Armonranta-tarinan ulkopuolella.
Kirjassa elää vankkana rakkauden ja hellyyden nälkä sekä yksinäisyyden kokemus. Se on jo vuosien ajan noussut pintaan vanhenevassa, herkistyneessä Raffessa. Sen painoi kätköön itsensä kovettanut Maria Stiina, yritteliäs liikenainen, joka poikansa aikuistuttua kohdisti mustan vihansa miniäänsä, Helenan Aino-äitiin. Anoppiaan avoimesti mustamaalanneelle ja panetelleelle Ainolle Maria Stiina oli riivinrauta. Rintamamies Raffen ja lotta-Ainon säröinen liitto oli vuorostaan tyypillinen sotavuosien tuotos, riitainen ja ylenkatseinen.
Anteeksianto ruumiillistuu Helenassa. Vaikka Helena näkee omaistensa raadollisuuden, suhtautuminen Rauman-mummuun sekä isään ja äitiin on ymmärtävä ja lämmin ja hänen kauttaan rakastava suhde siirtyy Helenasta seuraavalle sukupolvelle. Helenaa on kaikki kohdelleet lempeästi ja niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan.
Eettisenä ulottuvuutena Armonrannassa nousee lapsen oikeus isään. Raffen siittänyt naistenmies ja ikuinen vastuuton seikkailija Kalle Iivari kylvi jälkeensä orpoutta. Eikö siis Hetan ja Helenan keinosiitetyllä lapsella tulisi olla oikeus isään? Sitä Helena pohtii.
Armonrannan mitä mielenkiintoisinta tarinaa ovat ne kolmisenkymmentä sivua, jotka kuvaavat hyvin raadollisesti Suomen jääkäriliikkeen vaiheita Saksassa sekä Saksan härskiä ja itsekästä suomalaisnuorten hyväksikäyttöä. Tarkoitusperistään huolimatta jääkäriliikkeestä karsiutuu hohdokkuus. Erityisen vastuuttomaksi ja itsekkääksi osoittautuu Helenalle tuntemattomaksi jäänyt ukki, Kalle Iivari Nousia, jääkäriliikkeen ja sisällissodan jälkeen Aunuksen heimosodintaan, Lapuan liikkeeseen ja IKL:ään hakeutunut alkoholisoitunut levoton sielu, joka romaanin mukaan koki nolon loppunsa hukkumalla humalassa.
Arvailujen varaan jää, miten tosissaan Kalle Iivari aikoi tunnustaa virallisesti Raffen pojakseen, kun hän asettautui lyhyeksi ajaksi kymmenen vuoden seikkailujen jälkeen Maria Stinan luokse Raumalle. Tekemättä tunnustaminen jäi ja aikuisena Raffe kävi sitkeästi oikeutta asemastaan orvoksi jääneiden sisarpuoltensa holhoojaa vastaan. Hänellä oli ollut isä kolmen kesäkuukauden ajan. Isän lyhyen jääneen oleskelun motiivit osoittautuvat lopulta taka-ajatuksiltaan kataliksi. Maria Stiinasta on tullut tässä välissä vakavarainen liikenainen, kun taas Kalle Iivari on sukutaustoistaan huolimatta tyhjätasku.
Romaanin nimivalinta on hieno, sillä Raffe pääsee kuolemassa lopulta omaan armonrantaansa. Armo itseä ja muita kohtaan on Helenan omaksuma elämänviisaus:
”Miksi siis sanoin isälle, että hän on ollut riittävän hyvä isä? Säälistäkö? Tilanteen liikuttamana? Vai siksikö, että kaikesta huolimatta rakastin häntä ja halusin hänelle hyvää? Että itsekin tein virheitä ja olin epätäydellinen. Että meitä kaikkia yhdistää juuri se: virheet, vajavaisuudet, keskeneräisyys.”
Helena Sinervo: Armonranta. WSOY 2016, 400 sivua.
Annelin kirjoissa 