Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Neuvostomaan lapset on monipuolinen ja antoisa matka Viron, Latvian ja Liettuan venäjänkielisen vähemmistön asennoitumiseen ja ajatteluun.

Neuvostomaan lapset on monipuolinen ja antoisa matka Viron, Latvian ja Liettuan venäjänkielisen vähemmistön asennoitumiseen ja ajatteluun.

Kalle Kniivilä on Venäjään erikoistunut toimittaja, jolta on lyhyessä ajassa ilmestynyt kolme perin kiinnostavaa kirjaa nyky-Venäjästä ja venäläisistä, Putinin väkeä (2014), Krim on meidän (2015) sekä uusimpana Baltian venäjänkielisten ajattelusta kertova Neuvostomaan lapset. Ote on kokeneen toimittajan.

Kniivilä antaa haastattelemilleen Viron, Latvian ja Liettuan venäjänkielisille äänen, mutta heittää tarpeen niin vaatiessa heidän väittämiensä väliin kyseenalaistavat lisäkysymyksensä. Lomaan Kniivilä kirjoittaa kiinnostavaa taustatietoa ja ajankohtaisfaktaa.

Eri-ikäisten haastateltaviensa valinnassa Kniivilä on hakenut edustavuutta ja monipuolisuutta. Hänen matkareittinsä koostuu Baltian kahdeksasta vahvasta venäläiskeskittymästä. Useampia toki on, kuten Viron Sillamäe.

Enin osa Baltian maiden venäjänkielisestä väestöstä on muualta Neuvostoliitosta tulleita tai tuotuja sekä heidän Baltian maissa syntyneitä jälkeläisiään.  Tulijat sijoittuivat ennen kaikkea energiateollisuuteen, kuten Kohtlajärvellä palavan kiven kaivantaan, Riikaan perustettuun elektroniikkateollisuuskeskittymään sekä Ignalinan ydinvoimalatyömaalle tai sen kylkeen rakennettuun Visaginan kaupunkiin Liettuassa. Uudelleen sodan jälkeen rakennettuja ja liki täysin venäjänkielisillä asutettuja kaupunkeja tai kaupunginosia ovat Narva, Klaipėda ja Tallinnan Lasnamäe.

Nouseva suurteollisuus toi nuorekkaita lapsiperheisiä muuttajia. Elämä yhden suuren työllistäjän, ydinvoimalan, kylkeen kasvaneessa kaupungissa oli vilkasta ja tulevaisuudenuskoista. Neuvostoliiton romahdettua kaikki tuo oli aikansa elänyttä. Vanhoja ydinvoimaloita alettiin purkaa ja ajaa alas. Venäläisenemmistöisissä kaupungeissa työttömyys ja sen myötä sosiaaliset ongelmat ryöpsähtivät eikä kielitaidottomilla ihmisillä ei ollut kummoista liikkumavaraa työmarkkinoilla.

Useimmat Kalle Kniivilän haastattelemat kertovat elämäntarinansa ja sukunsa historian.  Päällimmäisenä heillä ovat henkilökohtaiset huolet. Politiikka ei ole kaikille ensisijaisin.

Tiukoissa asenteissa – puolin ja toisin – pahin tuntuu olevan takana neljännesvuosisata Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen. Kaksi vuotta sitten tehdyn mielipidetiedustelun mukaan enää noin neljä prosenttia näiden kolmen maan venäjänkielisestä väestöstä tunsi yhteenkuuluvuutta ensisijaisesti Venäjään, kun kymmenen vuotta aiemmin Venäjä oli ensisijaisin 41 prosentille Viron ja 36 prosentille Latvian venäjänkielisistä.

Muutos on huima. Venäjänkielinen väestö ei ole äärikansallismielisesti ajattelevien baltien väittämä viides kolonna.

Likikään kaikki venäjänkieliset eivät suinkaan ole etnisesti venäläisiä.

Virossa

Kirjassa elämästään ja mielipiteistään kertovat venäjänkielisessä Narvassa rajavartija Aleksandr Kazmin, maanpuolustusjärjestön Kaitseliitin jäsen Oleg Svetlyšesko, lopetetun Kreenholmin kutomon entinen työntekijä 77-vuotias Olga Lisova, kulttuuriyhdistysten neuvottelukunnan puheenjohtaja Natalja Belotserkovskaja, tataariyhdistyksen puheenjohtaja Marjam Malyševa, eläkeläinen Nadežda Sinjakova ja hänen poikansa Dmitri, ukrainalainen Afganistanin sodan veteraani Aleksei Sonin, 20-vuotias opiskelijapoika Artjom Poljakin sekä Narvasta  pienoismallin rakentanut Fjodor Šantsyn.

Kohtlajärvellä Kniivilä tapaa kaupunginjohtaja Jevgeni Solovjovin,Viru Keemia Groupin projektijohtajan Jelena Buldakovan ja tämän äidin Maria Kudrinan sekä Tallinnassa fiksunsorttisen, älyllisen valokuvaaja-elokuvaaja Sergei Trofimovin, nuoren virolaispoliitikon Jevgeni Krištafovitšin ja Baltian kierroksensa lopuksi paluumatkalla Lasnamäellä televisiotoimittaja Jevgenia Volhonskaja-Saumannin.

Haastateltavina on siis 16 venäjänkielistä, joiden juuret ovat alkujaan kenellä missäkin.

Vain muutama heistä osoittautuu Putinin ihailijaksi, Venäjän ihannoijaksi ja tietonsa yksin Venäjän tv-kanavilta imeviksi. Sellainen on iäkäs Olga sekä Fjodor, jolle todellisuutta ei ole olemassakaan, koska kaikki valehtelevat. Narvassa monet juhlivat toukokuun yhdeksäntenä voiton päivää Viron itsenäisyyspäivää mieluummin ja kadulla näkee Venäjän lippujen lisäksi myös jokunen yksittäinen ”Donetskin kansantasavallan” separatistilippu.

Sen sijaan monien mielipiteet yllättävät lukijan Venäjä-kriittisyydellään ja Viro-lojaalisuudellaan, vaikka venäläisen nimen vuoksi on vaikeampaa päästä Virossa eteenpäin ja Viron kielivaatimusten vuoksi suuri osa työkykyisestä väestöstä jäi Viron itsenäistyttyä työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Muuttoliikettä kutistuneelta Kohtlajärveltä ja työttömyyden riivaamasta Narvasta on suuntautunut Euroopan Unionin maihin. Mutta Venäjälle ei halua kukaan:

Mehän olemme valinneet oman tiemme, emme me Venäjällä halua asua.” (Sergei)
”Silloin [Neuvostoliiton hajotessa] pelättiin, ajat olivat vaikeat ja monet sitä mieltä, että meidän pitäisi kuulua Venäjään. Nyt kuitenkin useimmat katsovat, että Viroon joutuminen oli hyvä asia. Samoin kuin se, ettei kukaan mennyt tekemään mitään tyhmyyksiä. Jos asiat olisivat menneet huonosti, tästä olisi voinut tulla vaikka toinen Ukraina. Ja jos kyselisi ihmisiltä, niin ei varmaan löydy monia, jotka haluaisivat takaisin Venäjälle.” (Nadežda)
Minä aion puolustaa Viroa, sillä se on minun maani.” (Aleksei)
Tällä puolen olen kotonani.” (Artjom)

Latviassa

Latvian kielipolitiikka on Baltian kolmesta maasta jyrkin. Kansalaisuuden saivat vain ne, jotka olivat ennen toista maailmansotaa syntyneet Latviassa. Vaille kansalaisuutta, passittomiksi, jäi näin automaattisesti venäjänkielisten suuri enemmistö. Riiassa venäjänkielisiä oli runsas puolet väestöstä, sillä Kreml venäläisti Riikaa tietoisesti.

Moni venäjänkielinen tunsi joutuneeksi petetyksi. Yksi heistä on Latvian kansanrintaman veteraani Aleksandr Grigorjev, joka toimitti innostuksen vallassa kansanrintaman Atmoda-lehden (”Herätys”) venäjänkielistä painosta. Kun itsenäisyys oli saavutettu eikä venäjänkielisen väestön aktiivia tukea enää tarvittu, valtio käänsi kansalaisuuslailla heille selän. Aleksandr puhuu kielinationalismista:

”Venäjänkielisten annettiin ymmärtää, että uudessa itsenäisessä Latviassa he olivat ei-toivottuja henkilöitä… Monet todella tunsivat tulleensa loukatuiksi… On ihmisiä, jotka sanovat, etteivät aio puolustaa Latviaa, jos tänne sattuisi ilmestymään vihreitä miehiä Krimin tavoin”, hän sanoo.

Niinpä peräti kolmas osa Latvian venäjänkielisistä tuki Krimin valtausta riemurinnoin.  ”Kyllä täällä jonkinlainen viides kolonna on olemassa”, Aleksandr myöntää.

Yksi kolonnan uskollinen on Aleksandrin entinen kansanrintama-työtoveri ja Kniivilän haastatt Vladimir Linderman, jolla on yhteydet Venäjän radikaaliin Kansallisbolševistiseen puolueeseen. Kniivilän analyysissä sen johtajan Eduard Limonovin politiikka on jonkinlaista stalinismin höystämää, kovaäänistä mutta sisällöltään epämääräistä kommunismia venäläiseen nationalismiin ja suurvaltasovinismiin sekoitettuna.

Venäjänkielisten tärkein poliittinen kanava on Harmoniakeskus, yhteistyötä hakeva ja venäjän kielen virallistamista ajava puolue. Vuonna 2012 venäjän kielen asemasta järjestettiin kansanäänestys: kolme neljäsosaa äänestäneistä suhtautui kieltävästi. Euroopan Unionin Narvan jälkeen toiseksi venäjänkielisin kaupunki (79 %) on Latvian kaakkoiskulmassa Daugavpils (ent. Dünaburg, ven. Dvinsk). Vielä toisen maailmansodan alla se oli Venäjän tsaarin pogromin johdosta suuri jiddišhin kielen keskittymä kymmenine synagogineen.

Kniivilän tapaama Riian yliopiston historian osaston tutkimusprojektin tutkija Maria Asseretskova matkustaa ympäri Latviaa taltioimassa venäjänkielisten kertomuksia.

”Useimmat haastateltavat eivät tunnu pitäneen Neuvostoliiton hajoamista kovin suurena katastrofina… Ihmiset puhuvat täysin epäpoliittisista aiheista, perheestä, lapsista, lapsenlapsista. Ne asiat ovat heidän mielessään päällimmäisinä”, hän kertoo.

Vaikka Marian mukaan ihmiset kokevat valtion hylkivän heitä, hänen haastattelemistaan kukaan ei ole suhtautunut Latviaan vihamielisesti. Mielipiteissä suhteessa Venäjään on kuitenkin suuria eroja. Monet tukevat Putinia ja Krimin valtausta, mutta eivät lähestulkoonkaan kaikki.

Maria pitää Latvian yhteiskuntaa varsin muukalaisvastaisena ja jopa rasistisena. Nationalismi elää vahvana.

Juurettomuudesta huolimatta Venäjälle ei lähdetä ja Latvia on saanut myös uusmuuttajia, kuten Latvian radion venäjänkielisessä toimituksessa työskentelevän Aleksei Romanovin ja hänen vaimonsa Jelenan. Aleksei on entistä vakuuttuneempi siitä, että Venäjältä lähtö oli oikea päätös.
Osa niistä jotka muuttivat täältä Venäjälle 1990-luvulla, katuvat nyt katkerasti”, hän tietää.

Monet Baltian venäläiset kuuntelevat virallisen Venäjän tarinoita, koska haluavat tuntea kuuluvansa jonnekin.
”Latvian venäjänkieliset ovat informaatiosodan uhreja
”, tiivistävät Moskovasta Riikaan muuttanut Lenka-uutissivuston toimittajat Galina Timtšenko ja Ivan Kolpakov.

Laskujeni mukaan Kalle Kniivilä haastatteli Latviassa 13 venäjänkielistä, joiden ajattelun, maailmankuvan ja asenteiden hajonta vaikuttaa paljon suuremmalta ja jyrkemmältä kuin Virossa. Haastateltavien näkemyksistä jäi tunne, että Latvia kansallismielisellä politiikallaan ei välttämättä ole toiminut kovin kaukonäköisesti. Siksi alussa kerrotun mielipidekyselyn tulos yllättää.

Liettuassa

Liettuan ratkaisu itsenäistyttäessä oli aivan päinvastainen. Kaikki maan asukkaat saivat automaattisesti kansalaisuuden.

Kniivilä viipyy matkallaan Vilnaan entisessä ydinvoimalakaupungissa, venäjänkielisessä Visaginassa tavaten ydinvoimalan tiedottajan Ina Dauksienén,  Siperiassa syntyneen Jelena Piščkienèn, jonka elämäntarina päätymisineen Liettuaan osoittautuu perin erikoislaatuiseksi, Tadžikistanissa syntyneen tietokoneteknikon Jevgeni Linjovin, huumeongelmaisten lasten parissa työskentelevän Irina Keizon sekä kaapelitelevisioaseman nuoren kesäsijaisen Anastasia Tommin.

Irina puhuu venäjänkielisten koulutusloukosta, kun kielitaito ei yllä korkeakouluopiskeluun, ja huumelapsista, joista kukaan ei pidä huolta. Visaginaa vaivaavat myös rikollisjengit. Samat ongelmat tulevat myös vastaan Klaipėdassa:

Täällä juopuneita ihmisiä näkyy jo aamusta. Vaikka siinä venäläisten ja liettualaisten välillä ei ole mitään eroa. Ja liettualaisetkin kiroilevat. Venäjäksi”, kertoo Kazakstanista miehensä kanssa Klaipėdaan muuttanut Inga Gattsuk.

Klaipėdan viime vuosisadan historia on yksi niistä mielenkiintoisista taustoituksista, joita Kalle Kniivilä on sirotellut kirjaansa.

Mutta vaikka Liettua on ollut avoin ja suvaitseva venäjänkielisilleen, henkisesti liettualaisiksi se ei ole kaikkia onnistunut muuttamaan. Vilnassa Kniivilän tapaama Oksana Bekeriené, venäjänkielisten oikeuksia ajava aktivisti, osoittautuu jyrkän Venäjä-mieliseksi. Hänen hengenheimolaisensa on matemaatikko Tatjana Ždanov. Hänen johtamansa Latvian venäläinen liitto ei kuitenkaan ole saanut paria prosenttia suurempaa kannatusta. Liettuan venäjänkieliset tukevat maltillisempaa Harmoniaa. Tatjana Ždanov oli yksi ”kansallismielisistä vaalitarkkailijoista”, jotka Venäjän kutsui Krimille legitimoimaan vaalitulostaan.

Tallinnassa Kniivilä tapaama tv-toimittaja Jevgenia Volhons-Saumann tiivistää venäjänkielisen vähemmistön aseman näin:

”Menee vielä monta sukupolvea, ennen kuin asiat ovat hyvin. Venäjänkielisten pitää ensin ymmärtää, että tässä maassa he ovat maahanmuuttajia, mutta sitä he eivät halua tajuta. He eivät halua käsittää, että tämä ei ole Neuvostoliittoa, että he asuvat nyt toisessa maassa. Tämä on Viro, ja jos he eivät halua sopeutua, on paras, että he lähtevät täältä.
… Se on meidän venäjänkielisen väestön suuri ongelma, he eivät halua olla tasa-arvoisia, he haluavat olla niskan päällä. He kärsivät yhä isovelikompleksista.”

Lasnamäellä voi elää koko elämänsä osaamatta sanaakaan viroa. Silti kukaan ei tunnista itseään ”okkupantiksi” eikä siten halua kantaa mielestään kohtuutonta miehittäjän leimaa.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Into 2016, 295 sivua.

Aiemmin Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/09/09/kalle-kniivila-putinin-vakea/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/03/29/kalle-kniivila-krim-on-meidan-imperiumin-paluu/

 

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s