Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.): Naisten aika

Naisten ajan kannessa taidemaalari Olga Gummerus-Ehrströmin Oma kuva.

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntynyt Rosina Heikel (1842−1929) oli Suomen ainoa naislääkäri lähes kahden vuosikymmen ajan. Kun hän 16-vuotiaana kertoi aikomuksestaan ryhtyä lääkäriksi opiskelevia veljiään esikuvanaan pitäen, aie oli mitä radikaalein: maailmassa oli 1800-luvun puolivälin tietämillä vain muutama naislääkäri, eikä Pohjolassa ainuttakaan. Lisäksi akateeminen koulutus oli naisilta suljettu.

VTL, tietokirjailija Riitta Mäkisen ja tutkija, FT Marja Engmanin teos Naisten aika, Valkoinen varis ja muita oppineita naisia kertoo niistä varhaisista naisista, jotka raivasivat tiensä korkeaan oppineisuuteen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Monista heistä tuli myös näkyviä naisasianaisia, jotka toimivat naisten äänioikeuden puolesta ja jotkut heistä edistivät näkyvästi naimisissa olevien naisten oikeutta saada hallita omia tulojaan ja omaisuuttaan. Edellinen ratkesi vuonna 1906 yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja jälkimmäinen saavutettiin viivytysten jälkeen vuonna 1930.

Nainen pystyi opiskelemaan yliopistossa1800-luvulla vain erikoisluvalla, joka anottiin Pietarista ja lupa oli henkilökohtainen. Siksi nainen oli toissavuosisadalla yliopistomaailmassa harvinaisuus, mutta niin myös lyseotason koulutuksessa, jonka päätteeksi hankittu ylioppilastutkinto merkitsi tien avautumista yliopistoon.

”Yläluokan tyttärien oli varallisuudesta huolimatta vaikeampaa päästä kouluun ja yliopistoon kuin porvaristyttöjen, sillä nouseva keskiluokka oli aktiivisempaa kuin yläluokka”, kirjan toimittajat kirjoittavat.

Poikkeusluvan Aleksanterin yliopistoon onnistui saamaan Ahvenanmaalta varattomista oloista ponnistanut Emma Irene Åström (1847−1934), josta tuli vuonna 1882 Suomen ensimmäinen naismaisteri juhlavassa promootiossa onnittelijain joukossa myös Sakari Topelius. Alkujaan ummikkoruotsalaisen Emman tie kulki suomenkielisen Jyväskylän seminaarin kautta. Askeettisesti eläneen ja loputtoman tiedonjanoisen latinistin tarina on suorastaan myyttinen. Suojelijansa Uno Cygnaeuksen vetoomuksista välittämättä Emma Åströmille ei kelvannut opettajantoimi, vaikka käytännön kansanvalistajan työhön häntä olisi mitä kipeimmin kaivattu. Valmistuttuaan filosofian maisteriksi hän otti vastaan Tammisaaren seminaarin lehtorin viran ja toimi tehtävässä kaksikymmentä kuusi vuotta.

Lääketiede avattiin naisopiskelijoille ensimmäisenä, mutta perin rajatusti. Vuonna 1871 annetun keisarillisen määräyksen mukaan ”naiset, jotka tahtovat omistautua lääkärinkutsumukselle, ovat oikeutetut tässä tarkoituksessa käyttämään hyväkseen Yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opetusta”. Syynä oli naisten tarpeita hoitavien lääkäreiden tarve. Määräys tulkittiin oikeudeksi seurata opetusta ja suorittaa tentit saamatta kuitenkaan samaa muodollista pätevyyttä kuin miehet vastaavilla opinnoilla. Naiset eivät saaneet käyttää yliopiston sosiaalitiloja, mikä merkitsi wc:n käyttökieltoa. Naisten oli siis rajattava opinnot rakkonsa kestokyvyn mukaan.

Rosina Heikel jätettiin ja jäi yliopistomaailmassa yksin. Kun miehet lukivat tentteihin yhdessä tai pareittain ongelmiin ratkaisuja etsien ja rakensivat jo varhain ammatillisen verkoston, josta oli suuri hyöty keskinäisapuna koko työuran ajan, Vaasaan asettunut Heikel työskenteli vailla kollegiaalista mielipiteenvaihtoa koko monikymmenvuotisen lääkärinammattinsa ajan.

Kirurgisen sairaalan perustaja Karolina Eskelin oli ensimmäisiä autoilevia naisia. Kuva vuodelta 1913. Kirjan kuvitusta.

Heikeliltä puuttui ylioppilastutkinto, joka oli este muodollisen pätevyyden saamiselle. Lyseoita, joissa tutkinnon olisi voinut suorittaa, oli ani harvassa. Ylioppilastutkintoon valmistautumista piti opintiensä hankalimpana vaiheena myös kirurgi, myöhemmin Kirurgisen sairaalan perustaja, Karolina Eskelin (1867−1936), jonka yksityisopiskelun Helsingin normaalilyseon kautta mahdollisti yllättäen ilmaantunut mesenaatti.

Karolinan varhaislapsuus oli viheliäinen: juopon isän kuoltua yksinhuoltajaäidin perhe luisui köyhyyteen. Karolina joutui lopettamaan koulunsa ja elättämään itsensä 13-vuotiaasta lähtien. Lukion kursiminen kasaan yksityisesti oli työlästä ja kallista ja poikakoulussa tenttivä tyttö oli silmätikku. Ylioppilastutkinnon suorittamiseen tarvittiin keisarillinen lupa. Entä jos tutkinto jäisi kaikesta huolimatta ulottumattomiin? Karolina vertaisi itseään ravihevoseen, johon pannaan suuria toiveita: ”Mutta voi minua, elleivät toiveet täytykään.”

Myös lääkärinvirat rajattiin naisilta pois. Monen naisen ratkaisu oli perustaa praktiikalleen oma sairaala.

Useimmat opintielle lähteneet naiset hakeutuivat helpommalle tielle, seminaariin, johon saattoi päästä kansakoulupohjalla. Väylä opettajan toimeen oli 1800-luvun loppupuolen opiskeleville naisille yleisin ja luonnollisin. Mutta kun opintien moninaisuus avautui vihdoin naisille, avautui myös lukuisten erilaisten ammattien kirjo.

Terveydelle vaarallista

1890-luvulla käytiin vilkasta keskustelua naisten opiskelun mielekkyydestä. Vastustajien mielestä naisten henkiset kyvyt eivät riitä korkeampiin opintoihin, vaan ponnistus vaarantaa heidän henkisen ja fyysisen terveytensä ja sitä kautta tulevien sukupolvien hyvinvoinnin.

Yksi vastustajista oli viime vuosisadan puolella kirjailija Maila Talvio (1871−1951), joka romaanissa Kultainen Lyyra toi esiin ne argumentit, joita vastustajat esittivät: terveyssyiden lisäksi naisten opiskelu on tuhlausta, naisten kannustimena on vain saada ylioppilaslakki ja oppineista naisista tulee huonoja äitejä. Naisen aika -teoksen mukaan keskustelu naisten sopivuudesta akateemisiin opintoihin jatkui aina 1930-luvulle saakka ja vastaan olivat myös monet naiset.

Taistelu naisten äänioikeudesta

Mutta niin säröili rintama myös naisten äänioikeuskysymyksessä. Vuonna 1884 perustetun Suomen naisyhdistyksen voimahahmo, vapaaherratar Aleksandra Gripenberg (1857−1913), vastusti yleistä naisten äänioikeutta loppuun saakka, mutta oli valmis asettumaan itse suomalaisen puolueen ehdokkaaksi heti tilaisuuden avauduttua. Arvokonservatiivisen Gripenbergin linjan mukaan äänioikeus tulisi antaa ensin vain valikoidulle naispiirille ja laajennettava sitten vähitellen, sillä naiset eivät ole vielä ”kypsiä”. Käytännössä se tarkoitti varallisuuteen sidottua äänioikeutta, jollainen oli tuolloin miesten äänioikeus.

Gripenbergin johtamistyylin suututtamana kymmeniä kärkikaartin naisia erosi yhdistyksestä ja perusti vuonna 1892 Unioni naisasialiiton. Sen näkyväksi toimijaksi nousi Tekla Hultin (1864−1943), vapaamielisen Leo Mechelinin sukulainen Jaakkimasta. Naisten äänioikeuskokouksessa 7. marraskuuta 1905 Tekla Hultin vaati naisille äänioikeutta samoilla ehdoilla kuin miehille. Hänen kannastaan tuli Unionin kanta. Mutta tarkoittiko se yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, jota Työläisnaisliiton Miina Sillanpää (1866−1972) vaati, siis äänioikeutta sukupuoleen tai varallisuuteen katsomatta? Joka tapauksessa säätyvaltiopäivät kokoontuivat käsittelemään uutta valtiopäiväjärjestystä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta ja keisarin luona käydessään perustuslaillisen hallituksen päämies Leo Mechelin esitti vetoomuksen äänioikeuden ulottamiseksi myös naisiin.

Venla Sainion artikkelin perusteella naisjärjestöt eivät kyenneet yhteistyöhön. Unioni perusti marraskuussa 1905 Naisten äänioikeuden keskuskomitean ja varasi kolme sen yhdeksästä paikasta Työläisnaisliitolle, joka hylkäsi tarjouksen.

Naisten oikeus hallita tulojaan ja omaisuuttaan

Naimisissa olevien naisten oikeus hallita omia tulojaan ja varallisuuttaan oli pitkään puhuttanut kysymys sekin. Naisten aika -teoksessa edelläkävijänä tässä oli aristokraattitaustainen kirjailija ja poleemikko, terävä, emansipoitunut naisasianainen Adelaїde Ehrnrooth (1826−1905). Hän väitteli tässä ja muissakin kysymyksissä vanhoillisen valtiopäivämiehen Agothon Meurmanin kanssa, joka oli sitkeästi sitä mieltä, että naimisissa olevan naisen oikeus omiin työtuloihinsa horjuttaisi avioliittoa.

Lucina Hagman sai elämäntyöstään ensimmäisenä naisena Suomessa professorin arvonimen, Kirjan kuvitusta.

Kun yksikamarinen eduskunta vuonna 1906 kokoontui, naisten ensimmäinen aloite koski tätä kysymystä. Aloitteen lainsäädännön muuttamisesta teki nuorsuomalainen Lucina Hagman kumppaneineen. Ruotsin uuteen avioliittolakiin nojaava 116 pykälän avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1929 ja se astui voimaan seuraavan vuoden alussa.

Naiskansanedustajan osa ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa lienee ollut tienraivausta sekin. Ainakin Aleksandra Gripenbergin kerrotaan kokeneen mielipahaa:
”Suomenkieliset laskivat ruotsinkielisten suomen kielen taidosta leikkiä, sosialistit saattoivat olla `sanoin kuvaamattomia`, niin kuin hän väliin puuskahti, miehet vähättelivät naisia, pilapiirtäjät pilkkasivat henkilökohtaisuuksiin mennen ja toimintakulttuuri oli kovin patriarkaalista. Kaiken summana hän tunsi olevansa, omien sanojensa mukaan, `niin kuin yksi pelikaani erämaassa`.”
[Suomen kansallisbiografia]

Naisia ja heidän arvojaan

Naisten aika -teos on toimitettu artikkelikirja, joka esittelee 15 varhaisen oppineen naisen elämää ja elämäntyötä. Vaikka naisten taustat ja arvomaailmat eroavat keskenään, toimintatapa ennen muuta sortokauden puristuksessa oli keskinäinen verkottuminen.

Leo Mechelinin tyttärestä Celystä tuli huono-osaisten puolustaja ja nuorsuomalainen kansanedustaja. Kirjan kuvitusta.

Löysin kirjasta monia upeita naisia. Leo Mechelinin vapaamielisen tyttären Cely Mechelinin (1866−1950) elämäntyön näkyvin osa on hänen luomansa sokeiden kirjasto. Cely näki, kuten Haapaveden ruustinna Nora Pöyhönen (1849−1938), että kotien hyvinvointi rakentuu paljolti naisten osaamisen varaan. Celystä tuli perustetun Martta-liiton keskeinen vaikuttaja. Nora perusti Haapaveden kasvitarha- ja keittokoulun määrätietoisella kansanvalistusstrategiallaan. Koulu laajeni hänen johdollaan mitä monipuolisimmaksi kokeilu- ja uusien innovaatioiden levityskanavaksi karpalon kasvatusyrityksistä uusien lajikkeiden pakkaskokeiluihin. Koulun perustana oli puutarhakasvien viljely ja hyödyntäminen perusravintona. Puutarhaviljely laajeni uusien lajikkeiden omaksumiseen, mehiläishoitoon, kasvisruokien ja säilykkeiden valmistukseen, koristekasveihin, puutarhanhoitoon ja moneen muuhun. Nykyisin Nora Pöyhösen koulu tunnetaan Haapaveden ammattiopistona. Papin tytär ja papin rouva Nora Pöyhönen erosi vanhoilla päivillään kirkosta ja liittyi helluntailaisiin. Hänestä tuli sisar Pöyhönen.

Urjalan Honkolan kartanon ”pröökynän”, äänioikeustaistelija ja ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajan Annie Furuhjelmin (1859−1937) elämä ja elämäntyö olivat minulle yksi kirjan kiinnostavimmista. Kartanon tarina ohjaa väkisin ajatukset Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, sillä Linna kävi Honkolan kartanon maille perustetussa kansakoulussa alkeiskoulunsa. Kartanon patruuna oli herravallan jäänne, jonka edessä alustalaiset notkistivat polvensa vastaan osuttaessa. Linnan teoksessa kartanon herran murha tulee myös Annie Furuhjelmin elämäntarinaa liki: Tampereen taisteluista etelään pyrkivät punaiset hakivat Honkolasta kaksi Annien veljeä, Otto ja Elis Furuhjelmin, ja surmasivat heidät Toijalassa.

Kansanedustajana ollessaan Annie Furuhjelm oli aktiivinen lukuisissa kysymyksissä, kuten kansakoululasten ravinnossa, kätilöiden palkkauksessa, kieltolaissa, sairausvakuutuksessa, painovapaudessa, Ahvenanmaan kysymyksessä, siveellisyyskysymyksissä ja Suomen hallitusmuodossa. Siinä hän tunnustautui monarkistiksi.

Kiinnostava tuttavuus itselleni oli Suomen ensimmäinen naisprofessori, Åbo Akademissa uransa tehnyt historiantutkija Alma Söderhjelm (1870−1949). Kun Söderhjelm anoi vuonna 1911 sukupuolensa vuoksi erivapautta hakea professuuria, sitä ei hänelle myönnetty. Tie virkaan avautui vasta vuonna 1928. Söderhjelm omisti koko elämänsä ranskalaisen kulttuurin ja ennen muuta Ranskan vallankumouksen tutkimukselle. Marja Engmanin artikkelin mukaan hänen tutkimustyönsä tulokset ovat saaneet Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa arvostusta. Vuoden 1918 sisällissota järkytti monen oppineen naisen tavoin myös Alma Söderhjelmiä. Engman nostaa paradoksin: Vallankumouksen tutkija ei ymmärtänyt vallankumousta, kun se tuli lähelle, vaan vaati sodan hävinneille lehtikirjoituksessaan kostoa.

Kerrassaan uusi tuttavuus itselleni oli tohtori Liisa Karttunen (1880−1957), jonka tutkimusaluetta oli katolisen kirkon vastavallankumoustoimet Ruotsissa uudella ajalla. Kiteen kappalaisen tytär osoitti aikanaan suurta siviilirohkeutta lähtemällä Roomaan tutkija Henry Biaudetin assistentiksi ja elämänkumppaniksi. Karttunen maksoi valinnastaan kovan hinnan joutuen nöyryytetyksi oman väitöskirjansa jarruttamisessa ja lopulta hyväksynnässä. Karttunen jäi Biaudetin kuoltua pysyvästi Roomaan työpaikkanaan Suomen Rooman suurlähetystö.

Jälkipolvet muistavat elämänkertojen kautta

Nuori ruotsinkielinen säätyläisnainen Hedvig Silén meni naimisiin metsänhoitajan poikana syntyneen ja Kajaanissa kasvaneen Hannes Gebhardin kanssa vuonna 1891. Kirjan kuvitusta.

Naisten aika; Valkoinen varis ja muita oppineita naisia on oppineiden porvarisnaisten historiaa. Työväenliikkeen pioneerinaisilla tai talonpoikaisnaisilla ei tehdyssä rajauksessa ole sijaa. Osuustoimintaliikkeen isän Hannes Gebhardin vaimo Hedvig Gebhard (1867−1961), miehensä työpari, itsenäinen toimija ja kansanedustaja, edusti ruotsinkielisiä säätyläispiirejä hänkin. Hänen henkilöstään ja elämäntyöstään ilmestyi vuonna 2006 Riitta Mäkisen ja Anna-Liisa Sysiharjun seikkaperäinen teos.

Kun Suomen poliittinen kartta meni 1900-luvun alkupuolella uusiksi, alkuaan nuorsuomalaisissa tai suomalaisessa puolueessa vaikuttaneista naisista löysi kodikseen kokoomuksen ainakin svinhufvudilaiseen leiriin vuonna 1914 liukunut Tekla Hultin, suomalaisen puolueen Hedvig Gebhard, Maila Talvio sekä kirjassa viimeisenä esitelty Tyyni Tuulio (1892−1991). (Tässä katsannossa teoksen voi olettaa kuuluneen kokoomusnaisten mielijoululahjoihin!)

Historiamme edelläkävijät jäävät jälkipolvien muistiin elämänkertojen ja kirjallisen muistin kautta. Siinä katsannossa on huomionarvoista, miten Naisten aika -teoksessa esitelty taidemaalari Helena Westermarck (1857−1938) nosti ruotsin- ja englanninkielisissä julkaisuissa ja taidearvosteluissaan esille aikalaisia naiskollegoitaan, kuten Fanny Churbergin, Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Ellen Thesleffin, Amélie Lunddahlin, Ada Thilénin, Hanna Rönnbergin ja Anna von Bonsdorffin. Eivät nämä nostamiset ole jääneet merkityksettömiksi! Helena Westermarck kirjoitti myös monista ”tienraivaajanaisista”, Fredrika Runeberg heidän joukossaan.

”Kirjallinen sekatyöläinen” Tyyni Tuulio oli historian muistin virkistäjänä kaikkein uutterin. Häneltä ilmestyi Suomalaisia vaikuttajanaisia (1977), ohjelmasarja Oppineita naisia (1972), kuuden merkkinaisen elämänkerta, naisia kirjailijoina esitellyt Fredrikan Suomi (1979) ja paljon muuta.

Naisten aika esittelee ensimmäisen tohtoriksi väitelleen suomalaisen naisen (kemisti Lydia Sesemann vuonna 1874 Zürichissä), Pohjoismaiden ensimmäisen naislääkärin (Rosina Heikel), Suomen ensimmäisen naismaisterin (Emma Irene Åström) ja monia varhaisia tiedenaisiamme. Yksi heistä on elämänsä Palestiinan tutkimukselle omistanut Hilma Granqvist (1890−1972), joka ensimmäisenä suomalaisena naisena väitteli tohtoriksi käytännön filosofian alalta. Sittemmin hänestä tuli kylätutkija ja muslimien arkielämän dokumentoija. Hilma Granqvist saa tyytyä kirjassa kahteen sivuun ja yhteen valokuvaan. Mutta hyvä että edes näin! Ehkä joku tutkija tarttuu hänen elämäntyöhönsä ollakseen kirjoittamaan hänestä artikkelin jossakin tulevaisuuden kokoomateoksessa.

Uteliaisuuttani vertasin Naisten ajan naisia Suomen kansallisbiografiaan paneutumatta kuitenkaan kummoisemmin siinä julkaistuihin esittelyihin. Biografiassa ovat mukana kaikki Lydia Sesemannia lukuun ottamatta. Laskettiinko biografian valintakriteereissä Viipurin saksalaisesta kauppiassuvusta juurensa löytävä Sesemann sittenkin saksalaiseksi? Naisten ajan kirjoittajista SKS:n kustantamassa kansallisbiografiassa on hyödynnetty kirjoittajana runsaimmin Venla Sainiota. Hän esittelee biografiasarjassa peräti kuusi Naisten ajan pioneerinaisista.

Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.): Naisten aika. Valkoinen varis ja muita oppineita naisia. Gaudeamus 2015, liitteineen ja henkilöhakemistoineen 334 sivua.