Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Simo Hiltunen on vahvan, velmun ja ilmaisuvoimaisen kielen taitaja.

Simo Hiltunen on vahvan, velmun ja ilmaisuvoimaisen kielen taitaja.

”Oliko pahuus tekoja? Vai riittikö se, ettei tehnyt mitään? Lauri ei osannut vastata. Sen hän tiesi, että se oli itsehillinnän puutetta ja piittaamattomuutta, kykenemättömyyttä ja tunnottomuutta. Lapsuuden Laurille pahuus oli nyrkin, pullon ja lauantai-illan epäpyhä kolminaisuus. Äijä oli saanut lapsena turpaansa ja oli liian tukossa oppiakseen isänsä virheistä. Julma paskiainenhan se oli, mutta tuskin se osastaan juurikaan nautti. Se ei vain osannut muuta.”

Simo Hiltusen esikoisromaani Lampaan vaatteissa käsittelee pahuutta, sen juuria ja ravinteita. Laurilla ja hänen 16-vuotiaana kadonneella isolla veljellä Tuomaksella ei ollut lapsuutta. Sen paikalla oli isän ja äidin keskinäistä räkytystä, eskaloituvaa tappelua, pohjattomat määrät vanhemmilta toisilleen ja isältä lapsille sinkoilevia kylmiä sanoja, loukkauksia ja mitätöintiä, äidin umpeen muurautunutta silmää ja katkennutta hammasta, lasten piileskelyä ullakolla ja ulkona, tuhoutuneita jouluaattoja. Pahuus perheessä virtasi äidinmaitona ja isän viinana ja sylkenä.

”Laurin lapsuuden jouluista oli turva kaukana. Hänenkään ei tosin tarvinnut pelätä tuntemattomia, ainoastaan isäänsä. Ainoa mummolavierailujoulu oli satumainen. Oli ruokaa, lämpöä, muutamia lahjoja ja rauhaa. Oli kuusivuotiaalle taivas, kun ei tarvinnut pelätä kipua, solvauksia tai perheenjäsenten hengen puolesta. Äijä oli anoppilassaan rauhassa, ei edes olueen koskenut. Sen verran oli hillintää, että ymmärsi olla houkuttamatta himoaan maistipaloilla. Kotimatkalla äijä julisti joulun olleen viimeisen anoppilassa. Ja niin se olikin.”

Simo Hiltusen romaani sijoittuu pääosin lapsuuden kotikuntaan Outokumpuun. Mitähän outokumpulaiset mahtoivat kirjan luomasta kuvasta tuumia! Oman kotiseudun käsittely on arka asia, jos käsittely ei mairittele. Hiltunen kuvaa paikkakunnan elämää yleistettävästi itäsuomalaiseksi tumppukyläksi, missä opettajan, lääkärin ja naapureiden teeskentely ja peittely toimivat pahuuden uskollisina liittolaisina. Ulospäin ei saa näkyä, jäljet maskeerataan ja toisten asioihin ei sovi puuttua. Vaikka selityksiin ei uskota, teeskennellään uskottavan.

Kirjan keskushenkilö, Lauri Kivi, on helsinkiläisen sanomalehden kadehdittu ja pelätty rikostoimittaja, joka on tahdonvoimallaan survonut kuriin hiilloksina kytevän valkoisen raivonsa. Syvällä, taltutettuna, se on pysynytkin. Hän pelkää olevansa potentiaalinen väkivaltaholisti. Nyt Lauri tutkii työkseen väkivaltaa ja kirjoittaa siitä, muttei piehtaroi aiheillaan.

Simo Hiltusen tärkein sanottava on opittu väkivallan jatkumo sukupolvesta toiseen. Lauria pahoinpidellyt isä osoittautuu kirjan loppupuolella oman isänsä, Aulis-ukin rikkiraiskaamaksi äidin teeskenneltyä vuosia sokeaa ja kuuroa. Totuus valkenee Laurille, kun hän vuosien jälkeen menee entisen kotipaikkakuntansa sairaalaan tapaamaan muistisairasta, pian kuolevaa isäänsä saadakseen jotain vihiä kauan sitten kadonneesta veljestään. Isä kuitenkin luulee poikaansa omaksi isäkseen ja alkaa kauhuissaan ulista ja ruikuttaa sekavia.

Perheen sisäinen pahuus on painava aihe. Uhrien ja syyllisen roolit sekoittuvat rikkinäisessä perheessä, kuten Laurin lapsuudessa:

”Tuomaksen mukaan äiti oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen tai Tuomaksen.”

Toimittaja Lauri Kiven tuoreimpana kiinnostuksen kohteena on perhemurha, selittämätön tragedia, joissa tunnolliseksi ja kunnolliseksi mieheksi tunnistettu poliisi on surmannut ensin lapsensa ja vaimonsa ja lopulta itsensä. Tuoreimman tapauksen jälkeen Lauri haluaa laatia taustoitukseksi suuren kokooma-artikkelin, johon hän hankkisi uutta aineistoa vanhoista perhemurhista. Juuri niissä aikeissa hän palaa Itä-Suomeen ja kohtaa menneisyytensä.

Pidin Hiltusen romaanista hyvin paljon – hieman yli puoliväliin saakka. Tapahtuneet perhetragediat sijoittuvat menneisyyteen, eikä niillä piehtaroida reaaliajassa. Ajallinen etäännyttäminen antaisi tilaa perheen sisäisen paineiden ja valtasuhteiden pohdintaan: mitkä kaikki seikat kuormittavat ja turhauttavat niin, että ”kamelilta katkeaa selkä”.

Mutta romaanin puolivälin jälkeen kirja muuttaa asetelmansa ja sen myötä genrensä. Mitään isien tekemiä perhemurhia ei ole, vaan kaikki osoittautuvat ulkopuolisen tekemiksi. Liikkeellä on sarjamurhaaja ja hän toimii kiihtyvässä tahdissa. Jouduin äimistelemään, miksi Simo Hiltunen kehitteli kirjansa perin kaluttuihin rikosromaanien ja dekkareiden nopeakäänteisiin uomiin. Perhemurhat ovat murheellista todellisuutta, sarjamurhaajan riehuminen sen sijaan ei. Kirjan rajaamassa tarinassa tuntematon sarjamurhaaja on ehtinyt ja ehtii teurastaa kaksikymmentä ihmistä, lisäksi muutamia tuntemattomia varhaisempina vuosinaan kuin harjoittelukohteina. Minun silmissäni kirjalta putosi pohja, uskottavuus.

Olisin siis toivonut kirjan kehittyvän toisin. Dekkareissa on tungosta. Silti  Hiltusen valitsema juonenkuljetus on uskollinen kirjan perussanomalle, opittujen väkivaltamallien siirtymiselle sukupolvelta toiselle. Sarjamurhaaja osoittautuu tällaisen jatkumon häiriintyneeksi ruumiillistumaksi. Kunnollinen perheenisä, jolla jostain ylikuormittumisesta ”naksahtaa”, on tavallaan toinen juttu, toisen tarinan väärti. Mutta silti: tämä lapsuuden kustu kaivo ei tyydyttänyt minua enää, kun sarjamurhaajaa todellisemmat ilmiöt, perheen sisäiset murhat ”mitätöityivät” ulkopuolisen, perheille ventovieraan riehujan aikaansaannoksiksi ja tulevat lisäksi epäuskottavan lähelle Laurin omaa elämänkehää.

Päätän juttuni positiivisesti: Simo Hiltunen on verrattoman lahjakas sanankäyttäjä ja tottahan mielikuvitusta piisaa. Kieli on muikeaa, vivahteikasta ja velmua. (Piirre ei kenties tule parhaiten ilmi poimimistani näytteistä.) Oman keskustelun ansaitsisi dialogissa negatiivisen kautta koukkaava nokkeluus. Tölviminen on toisen kohtaamisen perussääntö. Tylyä kielenkäyttöä ei kai pitäisi yleistää kansalliseksi tavaksi, mutta tämä tuli väkisin mieleeni: voi se olla osalle meitä suomalaisia käytöspiirre, yritys osoittaa omaa verbaalista nokkeluutta ja noloilla ystävällisen kielen käyttöä. Eikä tölvivä, tyly ja loukkaava kieli tässä asetu useinkaan huumorin alalajiksi, vaikka sitä sellaisena kaupataan.

Kielelläkin voi pahoinpidellä ja sen voi itsessään taltuttaa, kuten kirjassa potentiaalisen fyysisen pahuuden.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa. WSOY, 417 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s