Heikki Hilamaa & Seppo Varjus: Kumouksen äänet

Kumouksen äänet kertoo, miten Yhdysvaltain lähihistoria heijastuu musiikissa ja miten musiikki on jättänyt jälkensä yhteiskuntaan.

Kumouksen äänet kertoo, miten Yhdysvaltain lähihistoria heijastuu musiikissa ja miten musiikki on jättänyt jälkensä yhteiskuntaan.

Yhdysvaltain modernin ajan ensimmäinen merkittävä protestilaulaja oli ruotsalaissyntyinen Joe Hill, Industrial Workers of the World (IWW) -aktivisti ja matkasaarnaaja, joka teloitettiin ryöstömurhasta tuomittuna vuonna 1915 Salt Late Cityssä. Joe Hill, jonka kohtalon folklaulajatar Joan Baez (s. 1941) ikuisti lauluillaan, kiisti loppuun asti syyllisyytensä.

Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus kertovat kirjassaan Kumouksen äänet, Yhdysvaltain murros ja musiikki 1960−1984 niistä viime vuosisadan amerikkalaisista laulujentekijöistä ja laulajista, jotka ammensivat musiikkinsa oman aikansa yhteiskunnallisista aiheista. Vaikka monen laulut olivat poliittisia ja radikaaleja, kirjoittajat muistuttavat, että kirjan tarkoitus on kertoa musiikista, ei politiikasta.  Poliittinen historia antaa tarkastelulle kuitenkin kehikon.

Teoksen mukaan IWW kukistui sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta jätti jälkeensä musiikillisen perinnön, hillbilly- eli countrymusiikin. Se oli huippusuosittua aikansa, mutta rockin synnyttyä country vetäytyi saluunoihin.

Soul, folk, country, honky-donky country, rock, r`n`b, ragtime, progressiivinen rock, rockabilly, poprock, taiderock, pop, punkrock, garagerock eli punk, hard core -punk, grunge, hip hop eli rap – populaarimusiikin eri alalajien hallinta vaatisi pitkäaikaista ammattilaisuutta Yleisradion levystön äänitteiden parissa, kuten Heikki Hilamaalla on. Tunnustan ulkopuolisuuteni.

Woody Cuthrie ei tehty koskaan kaupallista läpimurtoa, vaikka hänen laulunsa menestyivät muiden esittäminä.

Woody Guthrie ei tehty koskaan kaupallista läpimurtoa, vaikka hänen laulunsa menestyivät muiden esittäminä.

Kirjoittajat kertovat eri kausista ja genreistä 19 pääluvun mitassa. Lauluntekijöitä ja bändejä mahtuu joukkoon kumpiakin vähintäänkin saman verran. Silti muutamat nimet nousevat ylitse muiden. Ensimmäinen heistä on yli tuhannen folk- ja protestilaulun tekijä Woody Guthrie (s. 1912), jota pidetään Bob Dylanin (s. 1941) edeltäjänä ja tien silottajana. Guthrie lauloi köyhyydestä ja sorrosta ja oli sodanvastainen, mutta lipesi linjassaan pahasti vuonna 1939 puolustaessaan Stalinin Puolan miehitystä ja kirjoittaessaan lopulta sotalauluja Neuvostoliiton puolesta Saksaa vastaan.

Guthrien aikalainen oli vuonna 1914 syntynyt musta blueslaulaja Josh White, jonka yksi tunnetuimmista lauluista on Billie Holidayn ohjelmistoonsa ottama ”Strange Fruit”, rankka kuvaus etelän lynkkauksista. Kumoukset äänet -kirja on täynnä kiinnostavia taustatarinoita ja yksi niistä koskee Josh Whitea, köyhän saarnamiehen poikaa. Poliisit pahoinpitelivät isän niin, että hän joutui loppuiäkseen laitokseen. Äiti alkoi vuokrata nuorta Joshia sokeiden blueslaulajien oppaaksi.
”Heitä riitti, sillä laulaminen oli ainoita tapoja, joilla sokea saattoi hankkia elantonsa”, kirja kertoo.

Kun Whiten avoimen rasisminvastainen levy Southern Exposure/ Album of Jim Crow Blues nostatti suurta raivoa, presidentti Franklin Roosevelt osoitti tukensa kutsumalla Joshin esiintymään Valkoiseen taloon orjuuden päättymisen 75-vuotisjuhlaan. Elettiin siis vuotta 1940. Whitesta tuli kuitenkin vuosien ajaksi hylkiö vasemmistolaisten ystäviensä parissa, sillä hän joutui todistamaan kommunistivainojen aikaisissa kuulusteluissa häntä urallaan auttanutta laulaja Paul Robesonia (s. 1898) vastaan. Kirjoittajien mukaan White oli Yhdysvaltain tärkein poliittisten laulujen esittäjä, joka unohdettiin tarkoituksella, vaikka presidentit John F. Kennedy ja hänen seuraajansa Lyndon B. Johnson nostivat hänet näkyvästi 1960-luvulla esiin, edellinen rasisminvastaisessa tv-ohjelmassa ja jälkimmäinen virkaanastujaisissaan.

”Whiten ja Robesonin kohtalot osoittavat, kuinka riskialtista liittoutuminen valkoisten edistyksellisten kanssa saattoi mustille taiteilijoille olla. Aluksi he saivat vasemmistolaisilta kulttuurivaikuttajilta tukea, mutta kun nämä joutuivat ahtaalle, myös mustista laulajista tuli uhreja. Mustien aseman parantamista ajoivat kuitenkin myös vahvat heidän omassa keskuudessaan syntyneet liikkeet”, Hilamaa ja Varjus kirjoittavat.

Kommunistivainojen kauteen ajoittuvat myös protestilaulaja ja banjonsoittaja Pete Seegerin (s. 1919) uran alkuvaiheet. Ilmeisen vasemmistolainen Seeger joutui monien muiden tavoin oikeuteen. Myös Seegerillä oli korkea-arvoinen tukija: 1940-luvulla uran alkuvaiheessa presidentinrouva Eleanor Roosevelt.  Seegerin tunnetuin laulu on ”Where Have all the Flowers Gone”, jonka maineikkain levyttäjä oli Marlene Dietrich. Poliittinen laulaja Pete Seeger löysi varhaisessa vaiheessa ympäristöaatteen. Kirjoittajat pitävät Seegeriä Woody Guthrien ohessa Yhdysvaltain protestimusiikin mullistajana 1940-luvulla ja Bob Dylania oppipoikana, joka ammensi molemmilta paljon vaikutteita.

Mustien kansalaisoikeusliike nosti soullaulajan Sam Cooken, joka ammuttiin rähjäisessä hotellissa samana vuonna, kun väkivallattoman vastarinnan kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King sai Nobelin rauhanpalkinnon 1964. Hauskannäköinen Cooke oli sortunut väärään naiseen ja kohtasi loppunsa perin häpeällisellä tavalla. Martin Luther Kingin kansalaisoikeustaistelu sitä tukevine muusikoineen on kirjassa näkyvässä asemassa. Mustien oikeustaistelua myötäelävät musiikin virrat olivat jazz ja soul. Yksi ajan tulkki oli musta laulaja James Brown, jota käytettiin Martin Luther Kingin murhan jälkeen mellakoijien rauhoittamiseen.

”Kingin murhan jälkeen optimistisen, sovittelevan kansalaisoikeusliikkeen keinot oli käytetty. Tilalle tulivat nuoret radikaalit, joiden puheet helposti lipsahtivat väkivallan ihannointiin … Yksi luoti oli tappanut unelman rotusovusta”, Hilamaa ja Varjus kirjoittavat.

Kirjassa kerrotaan samanaikaisesti nousseesta mustasta radikaalista islamista, jonka juuret olivat 1930-luvun alussa Detroitissa syntyneessä Nation of Islam -liikkeessä utopistisena päämääränä itsenäisen mustan valtion synty jossain Yhdysvaltain alueella. Liikkeestä irtosi uudenlaista tasa-arvoa saarnaavan Malcolm X:n militantimpi liike, joka päättyi Malcolm X:n murhaan 1965. Seuraavana vuonna syntyi niin ikään lyhytikäiseksi jäänyt liike, Mustat Pantterit, joka yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden pyrkimyksessään irrottautui uskonnollisista juurista.

Bob Dylan sai kuulla buuausta ja Juudas-herjauksia vaihdettuaan sähkökitaraan ja luovuttua yhteiskunnallisista teemoista.

Bob Dylan sai kuulla buuausta ja Juudas-herjauksia vaihdettuaan sähkökitaraan ja luovuttua yhteiskunnallisista teemoista.

1960-luvun amerikkalaisesta musiikista ei voi puhua puhumatta Bob Dylanista, folk-, rock- ja protestilaulajasta ja laulujen tekijästä. Hän oli niin merkittävä aikansa idoli, että hänen luovuttua laulujensa protestisisällöstä ja vaihdettua akustisen kitaran sähkökitaraan pettynyt ihailijakunta koki hänen kääntyneen kaupalliseksi pelleksi. Dylan osallistui kuitenkin vielä 1970-luvun alussa Phil Ochsin järjestämään konserttiin, jossa protestoitiin Yhdysvaltain järjestämää Chilen vallankaappausta vastaan. Dylanin kenties tunnetuin laulu on ”Blowing in the wind”.
”Hän ei koskaan kirjoittanut yhtään suoraa Vietnamin sotaa kritisoivaa laulua, vaikka aikaa olisi ollut. Dylanin tunnetuimmat sodanvastaiset laulut ovat ajalta ennen tuota sotaa”, kirjoittajat huomauttavat. Heidän mukaansa on mahdollista, että Dylan pelasti uransa juuri siirtymällä pois yhteiskunnallista aiheista ja valitsemalla sähköisen ilmaisun.

Phil Ochsia kirjoittajat luonnehtivat New Yorkin poliittisen laululiikkeen kärkihahmoksi heti Bob Dylanin jälkeen. Ochs järjesti vielä konsertin Vietnamin sodan loppumisen johdosta Central parkissa vuonna 1975, mutta hirttäytyi seuraavana vuonna syvässä masennuksessa vain 36 vuoden iässä. Aasialaisista aatetovereista oli alkanut kantautua tosi rumia uutisia Kambodžasta.

Kumouksen äänet -kirjan mitä mielenkiintoisinta antia on seurata sitä, miten tunnetut laulajat ja bändit valjastettiin ja valjastivat itsensä presidentinvaalikampanjoihin. Ainakin Lyndon B. Johnsonista lähtien kaikki käyttivät hyväkseen rockmuusikoita ja rockmuusikot antoivat tukensa omalle ehdokkaalleen. Välillisesti kirjoittajat myös arvottavat Yhdysvaltain eri presidenttejä. Rooseveltin jälkeen positiivisen luonnehdinnan saa juuri Lyndon B. Johnson, joka vasten tahtoaan joutui Vietnamin sodan verkkoon, sekä ”mainettaan parempi” Jimmy Carter. Riittämättömin varoin kampanjoinut Carter sai apua rockbändiltä Allman Brothers. Kirjoittajat kertovat Carterin olleen jälkeenpäin sitä mieltä, että bändin tukikonsertti Rhode Islandilla pelasti hänen kampanjansa rahoituksen.

En voinut lukiessani välttyä siltä yleiskuvalta, että1960-luvun loppupuolelta lähtien rockyhtyeet muuttuivat entistä räväkimmiksi ja meluisammiksi samalla, kun huumeita kului entistä rankemmin. Militantein elkein nimeä luoneen MC5:n ”kommuunissa tytöt huolehtivat taloudenpidosta vähemmän tasa-arvoisassa hengessä”. Yhtyeen jäseniä luonnehditaan lainatulla ilmaisulla ”seksistisiksi kusipäiksi”. Sama soveltunee Velvet Undergroundin tähden, Lou Reedin laulujen sanomaan: huumeita ja usein myös sadomasokistista seksiä.

Rockyhtyeitä ja tähtiä syntyy kuin sieniä sateella: Velvet Underground, Mamas and Papas (vuonna 1966 Yhdysvaltain suosituin yhtye), Birds, itärannikon Simon & Garfunkel, Otis Redding, Jimi Hendrix, joka kirjan mukaan tunnettiin aluksi Euroopassa paremmin kuin kotimaassaan, Buffalo Springfield, Who, brittiyhtye Animals, Creedence Clearwater Rivival sekä seuraavan sukupolven Television, Talking Heads, Dictators… piisaahan niitä.

Sitten syntyivät hipit, oikeastaan yipit, mikä merkitsi aluksi ”Kansainvälistä nuorisopuoluetta” Youth International Partya. Love-liike haki ihannetta muiden muassa Karl Marxista, mutta kirjoittajien mukaan ”heidän ajatuksensa vallankumouksesta muistutti lähinnä jättiläismäistä rockfestivaalia”. Ja sellainenhan vuonna 1969 Woodstockin lähellä pidetystä massafestivaalista tulikin. Esiintyjäksi haluttiin saada Woodstockissa asuva Bob Dylan ja juuri hän, mutta hän ei saapunut paikalle.
Varsinaisia yhteiskunnallisia viestejä lavalta kuultiin vähän, niistä tärkeimpinä Country Joen Vietnam-pilkka… ja Joan Baezin versio vanhasta työväenlaulusta Joe Hill.”
Tärkeintä oli, että kaikilla oli hauskaa.

Bob Dylanin tavoin Jimi Hendrix kieltäytyi tuomitsemasta Vietnamin sotaa, vaikka hänen esityksensä Woodstockissa tulkittiin niin. Hendrix oli entinen laskuvarjojääkäri ja monet hänen entiset aseveljensä olivat taistelemassa.

Hilamaan ja Varjuksen kiinnostavimpia analyyseja on näkemys Yhdysvaltain poliittisen asemoitumisen kauaskantoisesta muutoksesta. Näin he kirjoittavat Richard Nixonin kauden yhteydessä:

Kun demokraatit olivat Kennedyjen ja Johnsonin johdolla lähteneet mukaan kansalaisoikeustaisteluun, he olivat ottaneet tietoisen riskin, joka kostautui. Isot osat etelävaltioista olivat olleet puolueen hallussa sisällissodasta lähtien, koska orjien vapautuspuoluetta republikaaneja oli vihattu sata vuotta. Nyt etuoikeuksiensa menettämisestä vihastuneet etelän valkoiset kääntyivät sen puoleen, kuten kuuluisa senaattori Strom Thurmond, joka vaihtoi puoluetta.”

Vuonna 1969 presidentiksi valittu Nixon edusti ”hiljaista enemmistöä”, joka ei halunnut olla enää hiljaa. Oli vastaiskun aika.

Mustien Panttereiden taistelija Eldridge Cleaver oli istunut vankilassa huumekaupasta, raiskauksesta ja tapon yrityksestä tuomittuna ja saanut vankilassa ollessaan marxilaisen herätyksen. Vuonna 1975 hänestä tuli ”uudestisyntynyt kristitty” ja oikeistosiiven republikaani. Jos vasemmistosympatioita tuntevat olivat naureskelleen näyttelijä-poliitikko Ronald Reaganille, hän noustuaan vuonna 1981 Yhdysvaltain presidentiksi näytti pian, ettei hänessä ollut mitään nauramista.
”Yhdysvallat muuttui konservatiiviseksi ja rahanahneeksi. Jupit korvasivat hipit ja militantit.”
1970-luvun puolivälissä myös mustan musiikin tekijät näyttivät kääntäneen selkänsä yhteiskunnallisille aiheille.

Bruce Springsteenillä on takanaan 40 vuoden esiintyjäura. Uusi läpilyönti tapahtui laululla "Born in the U.S.A." vuonna 1984.

Bruce Springsteenillä on takanaan 40 vuoden esiintyjäura. Uusi läpilyönti tapahtui laululla ”Born in the U.S.A.” vuonna 1984.

Mitä lähemmäksi 1980-lukua kirja etenee, sitä voimakkaammin tunnen olevani tuntemattomassa maastossa ilman kompassia. Hilamaan ja Varjuksen kirja toimii tosin jäsentyneenä karttana. On siis aika lopettaa. Melkein, muttei aivan.

Vaikka kaikkialla suuren suosion saavuttaneet discot uutena ilmiönä perustuivat tanssiin ja karttoivat kannanottoja, sen musiikkijuonnosta toastingista syntyi uusi ilmiö, hip hop eli rap, kun musta nuorukainen Kool Hercin (s. 1955) kehitteli taitojaan New Yorkin Bronxissa.
”1970-luvun hip hop oli Bronxin varhaisteinien musiikkia. Sillä ei ollut sen kummempia tavoitteita kuin hauskanpito. Rapit eivät olleet kovin vakavia, lähinnä sanaleikkejä.”
Mutta siitä se lähti! ”Tiskijukka”-suunsoitosta kehittyi loppusoinnullinen, rytmillinen puhelaulu.

Kumouksen äänet -kirjan viimeiseksi esitelty muusikko on Bruce Springsteen (s. 1949), 1980-luvulla Yhdysvaltain suosituin valkoinen rokkari, jonka ura on ollut vahvasti kytköksissä Yhdysvaltojen poliittiseen historiaan. Springsteen tunnusti poliittisuutensa ja tuki esiintymisillään ensin presidenttiehdokas John Kerryä ja vuonna 2008 Barack Obamaa.

Huomasin lukiessani kaipaavani sivunumeroilla varustettua henkilö- ja bändyhakemistoa. Sellaisesta olisi koitunut ainakin itselleni iloa. Kumoukset äänet ei ole rajatun aikakauden musiikin hakuteos, vaan se on nimensä mukaisesti kirjoitettu valitun teeman logiikalla. Sen laulajavalikko on perimiehinen. Jopa folktähti Joan Baezin on tyytyminen joihinkin ohimennen-mainintoihin.

Hilamaalta ja Varjukselta on aiemmin ilmestyneet teokset Reggie − Jamaikan pop (1997), Musta syke (2000) sekä Ennen Elvistä, Jazz, blues ja country 1900−1956 (2012).

Heikki Hilamaa & Seppo Varjus: Kumouksen äänet. Yhdysvaltojen murros ja musiikki 1960−1984. Into 2015, 220 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s