Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxén: Suomen somalit

Suomen somalit on mitä ajankohtaisin. Kiitos, että se on tehty!

Suomen somalit on mitä ajankohtaisin. Kiitos, että se on tehty! Kun lopulta kirjaan tartuin, luin sen suurella mielenkiinnolla.

Yusuf Mubarak saapui Suomeen kesäkuussa 1990. Hän kuului ensimmäisten Suomesta turvapaikkaa hakeneiden somaleiden joukkoon. Heitä oli parisen sataa. Osa heistä olivat virkamiehiä, ennen näkyvillä paikoilla romahtavassa yhteiskunnassa työskennelleitä. He tulivat Moskovan kautta.

”Vuonna 1991 alkoi täysimittainen sisällissota myös Mogadishussa. Ja sitten kaikki jotka kykenivät, lähtivät sieltä pois. Hallitus kaatui. Oli melkein mahdoton asua Mogadishussa, jos oli tunnettu henkilö. Sisällissota oli todella likainen. Ihmiset tulivat koteihin, heitä ryöstettiin ja tapettiin, naisia raiskattiin, myös tyttöjä. Useita sukulaisiani, ystäviäni ja tuttujani tapettiin sodan alkuvaiheessa. Kolme läheistä perheenjäsentä tapettiin. Näin oli minun kohdallani. Perheen tausta on tavallaan se, että se oli toinen kerta kun pakenimme. Ensin lähdimme Etiopiasta Somaliaan. Sitten lähdimme Somaliasta kun siellä tuli sota…”

Yusufin perhe on yksi niistä lukuisista, jotka hajosivat eri puolille maailmaa. Muu perhe siirtyi veljen työpaikan vuoksi Keniaan ja työnantaja tarjosi perheelle mahdollisuuden lähteä Yhdysvaltoihin. Isä jäi Keniaan ja otti myöhemmin siellä uuden vaimon. Äiti ja muu perhe lähtivät.

Suomen somalit on monipuolinen perusteos, johon on koottu runsaasti tutkimustietoa ja kirjallisuutta sekä haastateltu yli sataa Suomessa asuvaa somalia heidän kohtaloistaan, kokemuksistaan, kotoutumisestaan ja ongelmistaan. Yusuf pärjää monia muita paremmin: hän on Nokean insinööri ja Suomi-Somalia-seuran luottamushenkilö ja aktiivi.

Somalialaisia turvapaikanhakijoita saapui Suomeen kahdessa pääaallossa: vuonna 1990 tuli hyvin koulutettuja, varsin varakkaita, hyvissä ammateissa kotimaassaan työskennelleitä nuoria miehiä, joiden henki oli hallinnon romahdettua poliittisista syistä eniten vaarassa. Suomen oli tarkoitus olla läpikulkumaa länteen, ja he jäivät tänne ennemminkin sattuman kauppaa. Tottahan Suomella oli entuudestaan Somaliassa hyvä maine, sillä Somalia oli 1980-luvulla yksi kehitysyhteistyön pääkohdemaita. Hyviä ja onnistuneita kehitysprojekteja toteutettiin runsaasti. Silti monen pakenijan tähtäimessä oli Iso-Britannia.

Toisessa aallossa vuonna 1994 tuli yli tuhat ihmistä lisää. He poikkesivat profiililtaan hyvin paljon ensimmäisistä saapujista: Osa tuli pohjoisempaa ja osa perheiden yhdistämisen kautta. Hyvin monet olivat luku- ja kirjoitustaidottomia naisia ja lapsia.

Nyt Suomessa asuu noin 17 000 somalia, joista yli 5000 on syntynyt täällä suomalaisiksi ja he puhuvat täydellistä suomea. Suomen somaleista kolme neljäsosaa asuu Uudellamaalla ja puolet Helsingissä. Näin ei alun perin ollut tarkoitus. Ensimmäiset saapujat sijoitettiin muiden muassa Nastolaan ja Oravaisiin. Mutta vaikka Oravaisissa aluksi asuneet viehättyivät paikkakunnasta, sen luonnosta ja ystävällisistä ihmisistä, lopulta monet arjen ongelmat tulivat vastaan: ryhmäkoko somalinkielen opetukseen jäi alle minimitason, äitejä pelotti suomalaisympäristössä ilman muita somaleja, tulkkiapu oli kaukana, koraanikoulu islamin opetuksineen puuttui, samoin etniset kaupat tuttuine mausteineen ja halal-lihoineen. Ensin hakeuduttiin lähikaupunkiin Vaasaan ja lopulta Helsinkiin omien maamiesten lähelle.

Somalikulttuuri kieltää koron perinnän ja maksamisen. Mutta eipä somaliväestö asuntolainaan olisi muutenkaan yltänyt. Ainoaksi asumisvaihtoehdoksi on jäänyt vuokra-asunto. Vaikka Helsinki on kaavoittanut vuokra-asuntoja eri puolille kaupunkia yrittäen näin edistää alueiden väestörakenteen moninaisuutta, vääjäämättömästi neljännesvuosisadassa on syntynyt asumiskeskittymiä. Yksi niistä on Itä-Helsinki.

Ensikosketus avainasemassa

Asumistaan pikkupaikkakunnilla pakolaiset kiittävät siitä, että siellä suomen kieltä oppi pakostakin. Ensikosketus suomalaisten kanssa määritteli ratkaisevalla tavalla mielikuvan Suomesta ja halun kotoutua maahan. Näin neljännesvuosisadan jälkeen Suomen somalit kokevat ylivoimaisen enemmistön suhtautuneen ja suhtautuvan heihin ystävällisesti tai vähintään neutraalisti. Pienenä, mutta sitäkin näkyvämpänä vähemmistönä ovat rasistisesti käyttäytyvät. Heitä löytyy kaikista ikäryhmistä ja ikäviä kokemuksia joutuu kohtaamaan viikoittain siitä riippumatta, onko syntyperäinen suomalainen tai ei.

Mutta somalit ovat ylpeää kansaa. Nuori törkeyksiä kohdannut neiti täräyttää terävästi takaisin.

Suomen somalit -teoksesta tulevat vastaan aivan samat argumentit, joita kuulemme nyt vuoden 2015 suuren pakolaisaallon yhteydessä. Myös silloin oli syvä talouslama ja Suomi ongelmissa. Hairahtuneimmat omat syrjäytyneet, ”kovat jätkät”, turvautuivat protesteissaan polttopulloihin ja räjähteisiin. Vastaanottokeskuksissa oli ahdasta ja siitä syntyi kahnauksia ja ongelmia. Kohistiin nuorista koulutetuista miehistä, jotka hengailivat keskenään rautatieasemalla, ja kohistiin lapsiperheiden sijoittamisesta hotelleihin. Muhamettilaisuus koettiin suomalaisen kulttuurin uhaksi.

Mutta erot entiseen ovat myös selvät. Kun somalipakolaiset passivoitiin toimettomuudella ja työkiellolla ja kielikoulutus käynnistettiin pitkällä viiveellä vasta pakolaisaseman hyväksynnän jälkeen, nyt virheistä on haluttu ottaa oppia: kielikoulutus alkoi heti ja hakemuskäsittely pyritään hoitamaan ripeästi, jotta maahan jäävillä kotouttaminen voisi alkaa nopeasti. Kuitenkin nyt hakijoiden oikeusturvaa aiotaan heikentää monin tavoin pakolaisvirran kahlitsemiseksi.

Identtiteetti minuuden ytimenä

Suomen somalit -kirjaa on kiva lukea sen vuoksi, että lukija ei lue ”heistä”, vaan toisenlaisista ja erivärisistä ”meistä”. Nyt useimmat kokemuksistaan kertovat somalit ovat suomalaisia, hieman samaan suuntaan kuin lukisimme kauempaa lähihistoriastamme Karjalan siirtoväen muisteluksia, millaista se elämän uudelleen rakentaminen, sopeutuminen ja hyväksytyksi tuleminen silloin alkuvuosina kantaväestön keskuudessa oli.

Mutta ei ole vain yhtä tapaa kokea, vaan lukuisat määrät erilaisia. Aivan keskeinen kysymys on identiteetti, josta Suomen somalit –kirjassa puhutaan monissa eri yhteyksissä. Entinen, tuttu, omaan kansaan ja kulttuuriin kuulujan identiteetti, joka määrittyi yhteiskunta-aseman, ammatin ja klaanin kautta, korvautui ulkomaalaisuuden, erivärisyyden ja maahanmuuttajan identiteetillä. ”Kaikki ne olivat meille uusia identiteettejä, joita meille annettiin”, muistelee Muktar. Uutta oli myös eläminen ilman perheyhteisöä. Yhä vielä monet samaistuvat diasporaan vahvemmin kuin suomalaisuuteen. Monet kirjaan haastatellut, erityisesti nuoret, määrittävät itsensä ennemmin muslimeiksi kuin somaleiksi tai suomalaisiksi.

Kuuluminen eri kriteerein pieneen vähemmistöön suuren enemmistön keskellä radikalisoi, sillä ihminen haluaa määritellä identiteettinsä rajat, oman minuutensa. Kuka olen ja mihin kuulun? Mitä etäämmälle omasta kulttuurisesta taustasta joudutaan, tietyt asiat voimistuvat. Musliminuoria tutkineen Teemu Pauhan mukaan maastamuutto kasvattaa uskonnon merkitystä ihmisten elämässä.
”Ihmisen siirtyessä vähemmistöön heistä tulee entistä tietoisempia omasta uskonnostaan. Sen harjoittaminen rukoilusta paastoon vaatii suurempia ponnisteluja sen sijaan, että nämä tavat tulisivat luontaisesti muun yhteiskunnan mukana.”

Puhtaampaan islamiin pyrkivät nuoret samaistuvat pikemminkin Suomen 60 000 islaminuskoisen yhteisöön. Heitä joka neljäs puhuu äidinkielenään somalia. Muut väestöryhmät ovat arabeja, turkkilaisia, kurdeja, iranilaisia, irakilaisia, pakistanilaisia ja Kosovon albaaneja – ja tietenkin 1900-luvun alusta lähtien Suomen 1000–2000 hengen tataariyhteisöä.

Kirja käsittelee uskonnollisen radikalisoitumisen yhteydessä ajankohtaista ja kipeää ilmiötä, kymmenien nuorten muslimien hakeutumista taistelijoiksi Isis-joukkoihin. Taustalla on erilaisia vaikuttimia: työttömyyden aiheuttama turhautuminen, huonon kielitaidon kasaamat ongelmat, oma identiteettikriisi, perheyhteisöstä erillinen orpo lapsuus ja nuoruus, ajautuminen jengien kautta rikollisuuteen ja sitä kautta yhteiskunnan ulkopuolelle, seikkailunhalu, idealismi, esimerkin voima, taitava värväys sekä halu saada nopeasti aikaiseksi muutosta ja toimintaa.

Moni nuori on myös perinnetietoisempi kuin kenties olisi Somaliassa. Somalimusiikki, runous, tanssi ja ruokakulttuuri ovat alkaneet kiinnostaa. Lukiolainen Aslan ilmaisee asian näin:
”Mutta nyt, kun olemme tulleet tähän maahan, haluamme tarttua siihen vähään kulttuuriin mitä meistä on jäljellä.”

Silti haastattelujen perusteella suomalaisuus on yhtä lailla kiinteä osa Suomen somaleiden, ennen muuta nuorten ja nuorten aikuisten identiteettiä. He ajattelevat suomeksi ja uudeksi ilmiöksi on muodostumassa rapistuva ja vanhentuneeksi muuttunut somalin kielen taito. Juuri nuorten identiteetti on kaksijakoinen: kouluyhteisössä he samaistuvat suomalaisuuteen, matkalla koulusta kotiin mieli on vaihdettava somali-identiteetiksi.

Suomen somalit -teos kattaa suuria aihealueita. Se kertoo lyhyesti Somalian ja Somalinmaan poliittisen historian, se kertoo Suomen kehitysyhteistyökohteista, kuvaa monipuolisesti turvapaikanhakijoiden alkuvuosien hankaluudet ja kokemukset Suomessa, käsittelee identiteettiä, sukupuoli- ja ikärooleja, Suomessa harjoitettavaa somalikulttuuria arjessa ja juhlissa sekä Suomen somaleiden yhteiskunnallista vaikuttamista, erittäin vilkasta järjestöelämää sekä työllistymistä.

Työllistyminen on polttava ongelma. Vaikka kielitaito olisi äidinkielen veroinen, somalitaustainen törmää rakenteelliseen syrjintään, säännönmukaisesti. Suomi on antanut suurelle joukolle somaleja koulutusta, muttei työtä. Niinpä erityisesti monet korkeasti koulutetut ovat hakeutuneet työn perässä Suomesta pois, Iso-Britanniaan, Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. Eli somalisananlaskun mukaan Suomessa ”kamelinmaito lypsetään hiekkaan”.

”Ihmisiä haukutaan, koska he eivät tee työtä, mutta samalla moni ei halua palkata heitä. Medialla on tärkeä rooli ihmisen ennakkoluulojen kitkemisessä ja yhteisymmärryksen rakentamisessa. Monen mielestä se on kuitenkin epäonnistunut siinä. Myös koulutusohjelmissa on osittain epäonnistuttu. Ihmiset ovat saaneet liian vähän kielikoulutusta ja työhönohjaamistukea. Heitä ei ole ohjattu omaa koulutustaan vastaaviin töihin eikä heidän osaamistaan ole osattu hyödyntää. Ihmisille on annettu samanlaista tukea riippumatta siitä, ovatko he yliopiston käyneitä vai luku- ja kirjoitustaidottomia, vanhoja tai nuoria.”

Nyt virheistä yritetään oppia, sillä EU-vertailussa Suomen somalit ovat Euroopan syrjityimpiä vähemmistöjä – ja se tulee kalliiksi. Heistä, joilla on Somalian kansalaisuus, työttömänä oli vuonna 2012 jopa 65,7 prosenttia työikäisistä. Luku on hyvän taloustilanteen aikana ollut selkeästi matalampi, liian korkea silti. Naisten työttömyysaste on huomattavasti miehiä korkeampi, mikä nostaa kokonaislukua. Lisäksi somalitaustaisten työasema on epävakaa. Pätkätöitä, kertaluonteisia töitä, osa-aikatyötä ja rikkonaisia työuria on enemmän kuin valtaväestössä. Silti tutkimuksen mukaan 80–90 prosenttia työikäisistä haluaa tehdä töitä. ”Ehkä 10 prosenttia ei sitä halua.”

Teos muistuttaakin siitä, että integraatio koskee kaikkia osapuolia, myös valtaväestöä, ja ehkä juuri sen olemme unohtaneet.

Ei niin synkkää, ettei kehitystäkin. Kymmenet ja kymmenet kirjaan haastatellut sanovat, että Suomi ja erityisesti pääkaupunkiseutu on nyt jotain aivan muuta kuin vielä 1990-luvun alussa. Kansainvälistyminen on rantautunut myös Suomeen ja vähemmistöjen on täällä nyt verrattomasti helpompi elää kuin vielä neljännesvuosisata sitten. Ja somaliväestömme perusominaisuus on optimismi.

Lukijan on helppo vetää johtopäätökset. Osaamme nyt paremmin kutsua uudet turvapaikanhakijat mukaan eri kansalaisjärjestöihin, luoda yhteyksiä, tuttavuuksia ja ystävyyksiä, rakentaa kulttuureiden välisiä siltoja. Saavina osapuolina ovat kaikki, myös koko yhteiskunta. Voimme oppia virheistämme ja auttaa uusia ”heitä” kuulumaan ”meihin” – omine kulttuurisine erityispiirteineen.

Suomen somalit on asiapitoinen, runsas ja vetävästi kirjoitettu teos, jonka soisi rikastuttavan niin tavallisen lukijan ajattelua kuin – ja ennen kaikkea – monipuolistavan eritasoisten yhteiskunnallisten vaikuttajien ja päättäjien ymmärrystä heidän politiikantekonsa ja vaikuttamisensa perustana. Kerrassaan hienoa siis, että tämä teos on tehty. Yusufin jo esittelinkin. Eva Nilsson työskentelee kansalaisjärjestöjen kattojärjestö Kepassa ja Niklas Saxén on erikoistunut konfliktianalyysiin, työskennellyt Sambiassa pakolaisleirillä ja ollut Punaisen Ristin humanitaarisessa työssä eri maissa.

Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxèn: Suomen somalit. Into 2015, 312 sivua.

P.S.
Kerroin alkuperäisessä jutussani 1.1.2016 vuonna 1990 Somaliasta Moskovan kautta saapuneiden turvapaikanhakijoiden saaneen tukea Neuvostoliitolta ilmaisena lentona Moskovaan. Se ei kuitenkaan Yusuf M. Mubarakin oikaisun mukaan pidä paikkansa. Moskova valittiin välietapiksi siksi, että ”Neuvostoliitto oli Somalian ystävä” ja siksi viisumin saanti Neuvostoliittoon sujui helpommin ja nopeimmin kuin länsimaihin.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s