Hieno romaani nivoo yhteen poliittista historiaa ja palestiinalaisen suvun tarinan.
Voisin aloittaa kirjoitukseni mistä tahansa lukuisasta tekstinäytteestä, jollaisia olen merkinnyt pitkin matkaani läpi palestiinalaisen Susan Abulhawan romaanin Sininen välissä taivaan ja veden. Matkan teki kiviseksi julma maailma, joka on kirjan tarinan näyttämönä ja kehyksenä. Aloitan tästä, kesästä 1945:
”Eihän mehiläistarhuri voinut tietää, että alle kolmen vuoden kuluttua mehiläiset, mehiläistarhat, mehiläisvaha, pesät, hunajakennot ja mehiläishoitajat, jotka hallitsivat hänen eloaan, olisivat mennyttä – kuin satojen vuosien historia olisi pyyhitty pois. Jäljelle jäisi vain hänen rakkautensa mehiläisiä kohtaan, ja saman rakkauden hänen lapsenlapsensa Yasmine säilyttäisi sydämessään ja kylväisi uuden maanosan maaperään. Kellään ei ollut tästä aavistustakaan. Beit Darasin väen tulevaisuus oli niin kaukana heidän aiotusta kohtalostaan, etteivät he olisi uskoneet edes selvännäkijän ilmoitusta.”
Selvännäkijä oli Umm Mamduh, monen hulluna pitämä vanha nainen, jonka jälkipolvesta kolmessa seuraavassa sukupolvessa Abulhawan sukutarina kertoo. Toukokuussa 1948 Haganah- ja Stern-joukot, jotka olivat alkaneet kutsua itseänsä Israelin puolustusvoimiksi, iskivät Beit Darasiin, palestiinalaisten tuhansien vuosien ajan asuttamaan kylään, joka koostui puutarhojen ja oliivilehtojen keskellä lepäävistä pikkukylistä ja rajautui pohjoisessa järveen. Euroopasta muuttaneet juutalaiset tarvitsivat Lebensraumia.
Pakenevat eri kylien asukkaat yhdistyivät ihmisvirraksi Gazaan johtavilla pääteillä. Heidän joukossa oli myös Barudin perhekunta – kaikki paitsi nuori Mariam, jonka luultiin jo menneen, mutta hän oli piiloutunut kaivoon. Kun Nazmiye-sisko palaa etsimään häntä ja löytää, paikalle osuvat israelilaiset sotilaat ampuvat Mariamia päähän ja joukkoraiskaavat Nazmiyen. Siitä lähtien Nazmiyen seuralaisena, halki elämän, kulkee aina näkymätön Mariam, nuorena kuollut pikkusisko.
Susan Abulhawa on pakolaisena Pennsylvaniassa elävä palestiinalaiskirjailija. Kuvani hänestä Helsingin kirjamessuilla 2015.
Susan Abulhawan hieno sukuromaani on toinen häneltä suomennettu. Tätä ennen ilmestyi suuresti kiitetty Jeninin aamut. Uuden romaanin pitkä nimi tulee siskon muistelemasta Mariamin laulusta.
Sukutarina etenee kronologisesti: Se seuraa Umm Mamduhin kahden eloon jääneen lapsen, Nazmiyen, tämän lasten, erityisesti raiskauksen seurauksena syntyneen pojan Mazenin sekä kuopuksena syntyneen tytön Alwanin ja tämän kahden pienen lapsen Khaledin ja Rhet Shelin vaiheita saarretussa Gazassa sekä toisaalla Nazmieyn pikkuveljen Mamduhin ja hänen lapsenlapsensa Nurin vaiheita Yhdysvalloissa. Kun Nur aikuisena saapuu Palestiinaan, sukutarinat yhtyvät.
Romaanissa kulkee rinnatusten monta tasoa. Yksi on niistä ylätaso, josta saamme rutiininomaisia uutisjuttuja tiedotusvälineistä. Mutta nyt näkökulma on tavallisten palestiinalaisperheiden, ruokaa etsivien miesten, perheenäitien ja pienten lasten:
”Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.”
Susan Abulhawa sirottelee sukutarinan lomaan taitavasti poliittisen ja sotilaallisen tason katkelmia, jotka eivät jätä lukijaa kylmäksi. Saamme lukea Gazan saartoon liittyvistä Israelin salaisten dokumenttien ”hyytävän tarkoista” laskelmista, joiden mukaan Israel sääteli 1,8 miljoonan Gazan alueen palestiinalaisen kalorimäärän niin, että he pysyivät nälkäisinä, joskin jotenkuten ravittuina. Saamme lukea köyhien kalastajien joutumisesta ikävystyneiden ja huvitushaluisten tykkivenesotilaiden sadismin kohteiksi, kun kalastajat vihdoin onnistuivat saamaan tyhjiltä rantavesiltä suuren saaliin. Miehet pakotettiin heittämään saaliinsa mereen, vene ammuttiin seulaksi ja rannalle selvisivät henkitoreissaan lopulta vain ne, joilla oli uimataito. Saamme lukea uusista pommituksista, uusista kotien romahtamisesta ja perheenjäsenen kuolemasta sortuvan seinän alle tai romurautaa keräävien pikkupoikien joutumista partioivien rajasotilaiden maalitauluiksi.
Toinen teoksen taso on mystinen ja yliluonnollinen. Muutamilla perhekunnan jäsenillä eri sukupolvissa on yliluonnollisia aistimuksia ja kykyjä, kuten kyky nähdä lapsuudessa ihmisten salatut tunteet väreinä, olla kiinteässä yhteydessä kuolleen tai jopa vielä syntymättömän omaisen kanssa tai pystyä irrottautumaan omasta elinkelvottomasta kehosta tarkkailijaksi eri aikatasoilla. Tämä mystinen ja yliluonnollinen taso on hieno tasapainon rakentaja raa`alle poliittiselle kehykselle.
Kolmas taso on ydintaso, arkinen ja realistinen. Se kuvaa perheenjäsenten ja erityisesti pakolaisleirin ikisitkeiden matriarkkojen elämää, sinnittelyä liki ylivoimaisten vaikeuksien puristuksessa. Heitä yhdistävät siteet kattavat perinnetapoja, arvoja, juoruja, avioliittoja, lasten syntymiä, sotaa, skandaaleita, ystävyyttä, rukouksia ja ”kaikkea kaunista elämää, joka oli saanut heidän paikkansa rypistymään ja riippumaan”. Riemukkaana esimerkkinä viimeisestä on Nazmiyen ja Atiyen kyltymätön rakkausavioliitto ja Nazmiyen jatkuvat synnytykset aina kymmenen kuukauden välein.
Kertomuksen keskeinen henkilö on Yhdysvalloissa syntynyt ja kahden kulttuurin väliin tipahtanut Nur, joka jää heitteille isoisä-Mamduhin kuoltua. Mamduh on oikeusteitse taistellut Nurin itselleen liikenneonnettomuudessa kuolleen poikansa espanjalaiselta vaimolta, joka on osoittautunut täysiverisen itsekkääksi, tunteettomaksi ja häpeämättömäksi narsistiksi. Kun Mamduh kuolee ja Nurin äiti tajuaa isoisän rahastoineen Nurille varoja, hän vaatii lapsen ja rahat itselleen ja käyttää varat myös itselleen. Syyllistetty pikku-Nur yrittää ostaa hyväksyntää ylikiltteydellään. Siltä osin Nurin julma tarina päättyy, kun Nur otetaan poliisin ja sosiaalivirkailijan toimesta pois äidiltään ja tämän seksuaalisesti Nuria vuosia hyväksikäyttäneeltä kumppanilta.
Pienenä lapsena Nur sai isoisältään rajattomasti rakkautta. Ehkä se koitui hänen pelastuksekseen pohjattoman yksinäisyyden hetteikössä, joka Gazassa johtaa hänet kiellettyyn rakkauteen naimisissa olevan, länsimaalaistuneen palestiinalaislääkärin kanssa. Nur rikkoo suhteellaan karkeasti ja suvun mielestä itsekkäästi palestiinalaisten rikkomattomia tabuja saattaen näin häpeän ja tuhoisan leimautumisen uhan kaikkien päälle. Suvun naiset ratkaisevat ongelman omalla käytännöllisellä konstillaan, sillä raskaaksi tullut, hylätty Nur haluaa pitää lapsensa ja Allahille raskauden keskeytys olisi suuri synti.
Susan Abulhawan teos on tavattoman hienosti, taidokkaasti ja aistikkaasti kuvattu monitasoinen kudelma. Kirja herkistää aistit, kuten tässä Gazan öisessä kuvauksessa Nurin mennessä salaa perheeltään tapaamaan ensi kertaa rakastettuaan:
”Ovensarana narahti hiukan, ja hän seisahtui, kunnes yön rytmit palasivat, sitten hän astui ulos pimeään. Nur ei ollut koskaan tuntenut niin rikkumatonta pimeyttä kuin Gazan yö. Paikoissa, joissa valo syttyy katkaisijan painalluksesta, yöt ovat aina valaistuja. Unettomien ikkunoista loistaa valoa. Samoin yötä päivää auki olevista liikkeistä. Todellinen pimeys on valaistuilla seuduilla saavuttamattomissa… Tässä pimeydessä edes kuu tai kirkkaimmatkaan tähdet eivät kyenneet valaisemaan enempää kuin sädekehän ympärilleen. Nur käveli pimeässä ja päivän rippeet, seiniin liimautunut yksinäisyys ja halu johdattivat häntä. Valtameren kuohujen soinnista, sirkkojen sirinästä, villikissojen ja rottien vikinästä ja hänen askeltensa pehmeästä painalluksesta tuli yön musiikki.”
Sininen välissä taivaan ja veden -teos on syvästi humaani ja elämänmakuinen. Se kuvaa äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa elävien ihmisten periksiantamattomuutta. Siinä merkityksessä kirja on yleispätevä ja koskee kaikkien pakon ja henkensä edessä kodeistaan ja synnyinseudultaan paenneiden kohtaloita ja näin myös Euroopan kokemaa turvapaikanhakijain hyökyaaltoa.
Vaikka dyyneillä, jonne Nur edellisenä yönä salaa käveli, leimahti päivän koittaessa uusi väkivallan aalto, ”mama ja teta tulivat näyttäneeksi Nurille, kuinka elämää jatkettiin ilman avuttoman raivon synnyttämää tuhoisaa katkeruutta”. Siksi − vaikka kaikista arkitarvikkeista on ainainen pula − sitkeimpien matriarkkojen kattiloista leijailee sipulin, rosmariinin, kanelin, kardemumman ja korianterin tuoksuja, jotka ruokkivat muistoja, tarinoita ja toivoa, ja Israelin vaatimuksesta paksulla teräslevyllä suljettu salakäytävä, elämän ja kuoleman tunneli Egyptiin, hitsataan auki uudelleen.
Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden. Like 2015, 313 sivua. Suomennos alkuperäiskielestä englannista Terhi Kuusisto.
Annelin kirjoissa 