Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin?

Helena Telkänrannan teos oli ehdolla Tieto-Finlandia saajaksi.

Helena Telkänrannan teos oli ehdolla Tieto-Finlandia saajaksi.

Eläinten mielen tutkimus tuottaa nopeaa tahtia vanhoja käsityksiä kumoavaa tietoa eri eläinlajeista. Yksi nopeimmin kehittyviä osa-alueita on eläinten tunteiden tutkimus sekä uusien tutkimusmenetelmien kehittäminen, kirjoittaa Helsingin yliopiston tutkija, evoluutiobiologi Helena Telkänranta teoksessaan Millaista on olla eläin? Lisääntyvä tieto eläinten sisäisestä maailmasta avartaa maailmankuvaa tavalla, joka on rinnastettu jopa evoluution tai dna:n löytymiseen. Niinpä Telkänranta täsmentää teoksensa sisällön: se vastaa vuoden 2014 lopussa valinnutta tieteellisen tiedon tasoa.

Kirjoittaja käsittelee kirjassaan laajoja kokonaisuuksia: aistien samanlaisuutta ja erilaisuutta verrattuna ihmiseen, eläinten tietoisuutta itsestään yksilöinä, oppimista sen eri asteissa, eri eläinlajien älykkyyttä, kivun aistimista sekä erilaisia tunteita. Läpäisevänä näkökulmana Telkänrannalla on eläintutkimuksen ja eläinten kohtelun eettisyys. Lajiesimerkkejä on suuri määrä ja koska Telkänranta hyödyntää maailmanlaajuista tutkimusta, valikossa on paljon meille outoja ja tuntemattomia lajeja. Se antaa näkymän tulevan tutkimuksen rannattomuuteen.

Jokainen kirjan laaja ja monipuolinen asiakokonaisuus olisi oman bloginsa väärti. Joudun tyytymään tässä vain irrallisiin poimintoihin.

Mitä enemmän saamme tietoa muista lajeista, sitä pienemmäksi näyttäisi kuroutuvan ero ihmisen ja monien muiden nisäkäslajien sekä erityisesti lintujen kanssa. Mutta toisaalta ihminen on saanut kumuloituvasti oman, pysyvän etumatkansa:
”Empatia eli toisen asemaan asettuminen on saattanut olla yksi lajimme menestyksen salaisuuksista jo evoluutiomme alkuvaiheissa. Kyky ymmärtää toisia yhä paremmin tehosti yhteistyötä. Se on ilmeisesti ollut myös välttämätön edellytys kielen kehittymiselle. Juuri kieli puolestaan mahdollisti kertyvän eli kumulatiivisen kulttuurin.”

Poimintojani aisteista

Eri aistit ovat kehittyneet eri lajeilla erilailla palvellen lajin säilymistä. Olemme esimerkiksi yksi huonoimmin haistavista eläinlajeista. Sen sijaan hyttynen löytää meidät hajun avulla ja eräät kehrääjäperhosen koiraat haistavat naaraan jopa kilometrin päästä. Poliisikoirille on tehty aistiharhauttavia testejä ja todettu, että hajuärsyke selättää muihin aisteihin perustuvat petkutusyritykset. Kissoille ja koirille jokin on varmimmin totta silloin, kun sen on haistanut omin sieraimin.

Useimmilla nisäkkäillä, kuten kissoilla, koirilla, siileillä ja näätäeläimillä, valon ultraviolettisäteet pääsevät silmän verkkokalvolle, minkä seurauksena ne näkevät vähemmässä valossa kuin ihminen. Ultraviolettisäteet ovat lyhyitä ja ne viipyvät pimetessä pidempään näkyvissä. Sen seurauksena meidät ihmiset, kuten muutkin tasalämpöiset nisäkkäät, voidaan nähdä vielä sellaisessa hämärässä, missä emme erota itsemme näkijöitä. Mutta aistit voivat olla yhtä hyvin kapeampia: esimerkiksi useimmilta nisäkkäiltä ja pölyttäjähyönteisiltä puuttuu kyky nähdä punaista väriä. Eipä ihme, ettei luonnossa esiinny puhtaanpunaisia kukkia.

Erikoiset aistilajinsa ovat kalojen ja monien vesieläinten sähköaisti, magneettiaisti ja kylkiviiva-aisti sekä muiden muassa delfiinin kaukoluotausnäkö.
”Jos haluamme kuvitella, millaisena maailma delfiineille näyttäytyy, aika lähelle voi päästä ajattelemalla, että ympärillämme ui parvi keuhkoja, joiden jokaisen ympärillä piirtyy himmeämpinä kyseisen yksilön ääriviivat.”
Tällaisena näki se delfiini hukkumassa olevan ihmisen, jonka se pelasti uimalla alle ja nostamalla pintaan.

Kuulo on lukuisten eläinten säilymisen ehto. Vesi on hyvä äänen kuljettaja. Sinivalaat samoin kuin niiden lähisukulaiset siilivalaat kuulevat toisesta monen sadan kilometrin päästä. Nyt meret ovat täynnä ihmisen aiheuttamaa, usein matalaa koneiden tuottamaa melua, joka pahasti sekoittaa valaiden elämää.

Norsu on älykäs eläin ja ottaa konstit käyttöön jos keinot vähissä. Norsuista kerrotaan kirjassa monissa eri asiayhteyksissä.

Norsu on älykäs eläin ja ottaa konstit käyttöön jos keinot vähissä. Norsuista kerrotaan kirjassa monissa eri asiayhteyksissä. Kuva: Helena Telkänranta. Kirjan kuvitusta.

Tiede on tuottanut radikaalimmin uutta tietoa tuntoaistista. Nyt tiedämme, että kalojen huulet, suualue ja kyljet ovat erittäin tuntoherkät ja kala tuntee voimakasta kipua, samoin selkärangattomista ainakin mustekalat. Kipu ei riipu eläimen koosta. Kaltoin kohdeltu norsu aistii kovaa kipua siinä kuin kissan hampaisiin joutunut hiirikin. Yksi eläintieteissä noussut kysymys on eläimen kroonisen kivun tunnistaminen. Eläimen käytöstä tulkitaan virheellisesti, kun ei tunnisteta sen tuntemaa kroonista kipua. Telkänranta nostaa esimerkkejä norsujen, kissojen, koirien ja lehmien kroonisesta kivusta ja kipukäyttäytymisestä.

Vaistot joutavat romukoppaan

Kun eläinten käyttäytymistutkimus otti ensiaskeleitaan 1930-luvulla, eläinten käyttäytymisen selitykseksi otettiin käsite vaisto, siis geneettisesti ohjelmoitunut tiedostamaton käyttäytymiskaava. Tutkimuksen edistyttyä monet eläinten edesottamukset, joita tavattiin selittää ”vaistolla” tai ”vietillä”, ovat osoittautuneet joukoksi keskenään aivan erilaisia ilmiöitä. Suurin osa selkärankaisten eläinten toiminnasta on seurausta synnynnäisen ja opitun erilaisista yhdistelmistä.

Esimerkiksi muuttolintuja niiden reiteille ei ohjaa vaisto, vaan kokeneilta muuttajilta opittu sekä lintujen työkalupakissa oleva magneettiaisti. Kun ennen meilläkin niin yleinen kiljuhanhi on liki kadonnut seurauksena niiden hillittömästä metsästämisestä Keski-Aasian talvehtimispaikoilla, Ruotsissa on pannut vasta kuoriutuneita kiljuhanhenpoikasia valkoposkihanhipariskuntien kasvatettavaksi tarkoituksena suunnata kiljuhanhien muuttoreitti turvallisemmille alueille. Vastaavaa uusien reittien opettamista mutta eri konstein harrastetaan suojelusyistä Yhdysvalloissa ja Kanadassa trumpettikurjille ja trumpettijoutsenille.

Oppimista eri asteissa

Saalistuskäyttäytyminen on kaikilla petoeläimillä oma sisäsyntyinen käyttäytymistarpeensa. Saalistaminen itsessään tuottaa mielihyvää, vaikkei saalista tulisikaan.

Saalistuskäyttäytyminen on kaikilla petoeläimillä oma sisäsyntyinen käyttäytymistarpeensa. Saalistaminen itsessään tuottaa mielihyvää, vaikkei saalista tulisikaan. Kuva: Tuulikki Kärkkäinen

Telkänranta jakaa eläinten oppimisen neljään vaativuustasoon: tottumiseen (esimerkiksi lemmikki- ja kotieläimet), ehdollistavaan oppimiseen, mallioppimiseen ja oivaltavaan oppimiseen. Mikään eläin ei kuitenkaan totu, jos sen sisäinen motivaatio toisenlaiseen käyttäytymiseen on voimakkaampi kuin mukautumisen suoma. Esimerkiksi Telkänranta ottaa sian, niin villin kuin kesynkin ja sen tonkimisen ja pureskelun tarpeen. Käyttäytymistarpeet ovat niin keskeinen osa eläimen aivokemiaa, ettei eläimellä ole keinoja tottua sellaiseen ympäristöön, jossa se ei voi toteuttaa voimakkaita sisäisiä motivaatioitaan, vaan eläin kärsii, stressaantuu ja masentuu, voi siis huonosti.

Ehdollistavasta oppimisesta hyvänä esimerkkinä on toinen tuotantoeläin, lehmä ja sen hakeutuminen säännöllisesti lypsyrobotille. Ehdollistavassa oppimisessa on kautta maailmansivu käytetty pakottamista ja rankaisua. Pelko ja kivun aiheuttaminen ovat viheliäitä opettamiskeinoja, muistuttaa Telkänranta. Tästä esimerkiksi kirjoittaja nostaa selkä- ja nivelkipujen vuoksi vain vaivalloisen hitaasti etenevät norsut. Onneksi väärinkohtelussa ollaan heräämässä.

Edellä kuvatussa kiljuhanhenpoikasten ”uudelleenkoulutuksessa” on oppimisen kannalta kyse mallioppimisesta. Kotoisena esimerkkinä on kirjassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen koesarja, missä tavoitteena on saada Saimaan vesistöön istutettavat nieriänpoikaset pysymään hengissä, kun ne tähän asti ovat joutuneet miltei välittömästi petokala kuhan vatsaan. Poikasia on opetettu pelkäämään kuhanhajua vedessä. Tulokset siinä, millä asetelmilla ja ehdoin poikaset ovat mallioppineet, on tuottanut yllättäviä tuloksia.

Harakalle on maalattu täplä paikkaan, jonka se voi nähdä vain peilin kautta. Harakka tunnistaa peilistä itsensä ja yrittää päästä täplään käsiksi.

Harakalle on maalattu täplä paikkaan, jonka se voi nähdä vain peilin kautta. Harakka tunnistaa peilistä itsensä ja yrittää päästä täplään käsiksi (pienten kuvien sarja). Kirjan kuvitusta.

Oivaltavassa oppimisessa keskeistä on se, että eläin keksii ensin ratkaisun ja vasta sitten toteuttaa teon. Oivaltava oppiminen vaatii älykkyyttä. Eläinten oivaltamisen ja älykkyyden osoituksena pidetään eläimen kykyä käyttää hyväkseen työvälinettä tavoitteensa saavuttamiseksi. Monissa testeissä kuitenkin eläin on saattanut käyttää työvälinettä saadakseen käsiinsä sellaisen työvälineen, joka auttaa lopullisessa ratkaisussa, tai se on muokannut ja kehittänyt käsillä olevaa työvälinettä tarvettaan paremmin palvelevaksi. Ajattelumme on todella mullistunut tutkimustulosten myötä, sillä vielä 1960-luvulla työkalujen valmistaminen oli yksi niistä asioista, joihin vain ihmisen uskottiin kykenevän. Työkalujen käyttö oli tuolloin jopa yksi ihmisen määritelmiä.

Oivaltavaan oppimiseen yltävät ihmisen lisäksi ainakin delfiini ja valas, norsu, sika, varislinnut kuten varis ja korppi, eräät papukaijat sekä muutamat apinalajit.

Monille eläimille on tehty erilaista oivaltamisen vaativuustasoa mittaavia peilikokeita, missä palkintona oleva herkku heijastuu peilistä, mutta piilossa olevan ruuan oikea paikantaminen perustuu monimutkaisempaan päättelyyn ja haju on oppaana eliminoitu. Porsaat ovat näissä kokeissa nokkelia.

Äly liittyy myös muistikapasiteettiin, minkä äärirajoja on mitattu eri eläimillä runsaasti. Kerrassaan mainio esimerkki kirjassa on kyyhkyjen muistin testaaminen länsimaisen taiteen muistinvaraisessa tuntemisessa. Kokeilla haetaan eläimen kapasiteettia ja tietoisuudentasoa, mikä myös auttaa ymmärtämään eläimen käytöstä ja tarpeita. Muistikapasiteettitutkimusten tulosten perusteella tutkijat arvelivat, että muistilla voi olla luultua paljon tärkeämpi merkitys monien muidenkin eläinten luonnonvaraisessa elämässä.

Muistin lisäksi mielenkiintoinen tarkasteltava on kyky yleistää. Telkänrannan mukaan kyky yleistää sujuu jo melko yksinkertaisilla aivoilla, mutta mitä älykkäämpi eläin on, sitä helpompaa ja nopeampaa sille on opittujen asioiden soveltaminen uusiin yhteyksiin. Äly on sinänsä yksi avu monien joukossa. Se ei suinkaan ole kaikille lajeille se tärkein, vaan lajin säilymisen kannalta oleellisempaa voi olla vaikkapa kyky kiihdyttää ja juosta nopeasti.

Kun on tunteet

Hoivaamisentunne on yksi eläinten perustunteista. Eläin myös tuntee kiintymystä, tässä paviaani toista nisäkäslajia kohtaan.

Hoivaamisentunne on yksi eläinten perustunteista. Eläin myös tuntee kiintymystä, tässä paviaani toista nisäkäslajia kohtaan. Kirjan kuvitusta.

Helena Telkänranta noudattaa tunteissa seuraavaa jakoa: aggressio (suuttumus), suru, pelko ja ilo, jonka hän jakaa neljäksi itsenäiseksi positiiviseksi tunteeksi, nimittäin mielihyväksi ja sen tavoitteluksi, seksuaaliseksi haluksi, leikkisyydeksi ja hoivantunteeksi. Näiden lisäksi hän mainitsee helpotuksentunteen, joka muodostuu pelon ja ilahtumisen yhdistelmästä.

Hän mainitsee tunteiden yhteydessä myös nälän-, janon-, inhon-, väsymyksen- ja sairaudentunteet. Vaikka psyykkinen ja fyysinen on tunnetusti kuin sama ilmiö eri näkökulmasta tarkasteltuna, pidän jälkimmäisiä ennen muuta fyysisperustaisina aistimuksina.

Eläimet, ennen muuta nisäkkäät ja linnut, omaavat samat perustunteet kuin mekin. Pariutuminen ei ole pelkkää ”panoa”, vaan molemminpuolista seksuaalista mielihyvää. Lintu ei rakenna pesää tai syötä poikasiaan pakkomielteisesti, vaan saa siitä hoivaamisen tyydytystä jne. Sen sijaan kostonhalu edellyttäisi toisen asemaan asettautumiskykyä.

Kun eri eläinlajien tunteita, oivaltamiskykyä ja käyttäytymistä tutkitaan, ei ole yhdentekevää tulosten luotettavuuden kannalta, millaisissa oloissa eläimiä pidetään kokeiden ulkopuolella: onko tila pelkkä ahdas säilytystila vai saako eläin liikkua, leikkiä, soveltaa luontaisia mahdollisuuksiaan ja kehittyä. ”Pitäisikö laboratorioeläinten oloja parantaa jo siksikin, että se joissakin tapauksissa parantaa koetulosten luotettavuutta”, Telkänranta heittää täkyn ilmiselvänä tavoitteenaan myös kaikin puolin eettisemmän ja lajityypillisemmän eläinten kohtelun yleinen omaksuminen.

Millaista on olla eläin? on niitä teoksia, jotka tuntuisi tarpeelliselta lukea toiseen kertaan. Tietoa ja ajattelemisen aihetta se antaa siinä mitassa. Se on niitä kirjoja, joiden soisi kuuluvan kodin peruskirjastoon – siitä huolimatta, että tämäkin tieto aikaa myöten vanhenee.  Hakuteoksena käyttämistä helpottaa lopussa oleva asiahakemisto, missä on eri asia-aiheiden lisäksi aakkosjärjestyksessä kaikki ne eläimet sivunumeroviittauksineen, joista kirjassa on kerrottu. Jos siis haluan tietoa vaikkapa kanan tai hevosen käyttäytymisestä ja tarpeista, asiahakemiston kautta pääsen palaamaan oikeisiin kohtiin kirjassa.

Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015, liitteineen ja hakemistoineen 293 sivua.

P.S.
Biologi Helena Telkänrannalle on myönnetty Lauri Jäntin säätiön palkinto teoksesta Millaista on olla eläin? Palkinnon suuruus on 15 000 euroa. (21.1.2016)

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s