Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Denise Rudberg turvautuu dekkarissaan vanhoihin konsteihin eikä tuo mitään kiinnostavaa uutta.

Denise Rudberg turvautuu dekkarissaan vanhoihin konsteihin eikä tuo mitään kiinnostavaa uutta.

Tarkalleen ottaen otsikko, ruotsiksi Ett litet snedsprång (2010), ei vastaa sisältöä, vaikka sivusuhteet ovat kirjassa muutamien naimisissa olevien varakkaiden miesten normaaliutta ja kirjassa kuollaan. Tukholmalainen Denise Rudberg (s. 1971) ehti julkaista 2000-luvun alussa useamman Bonnierin kustantaman romaanin, kunnes siirtyi dekkareihin. Hänen kertomansa mukaan kirjojen sankaritar, syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff on eräänlainen versio oivaltavasta neiti Marplesta.

Eloisasta, lämpimästä, vastuuntuntoisesta ja ulkoisesti rehevästä sankarittaresta pitäisi löytyä myös Märta Tikkasta ja Madonnaa, mutta molemmat jäivät ainakin minulta löytymättä.

Marianne Jidhoff -kirjoja on ilmestynyt tähän mennessä neljä, joista vuonna 2010 ilmestyneen ensimmäisen Into sisällytti nyt syksyn julkaisuohjelmaansa. Dekkareiden ruotsinkielinen kustantaja ei ole Bonnier kuten Rudbergin 2000-luvun alun romaaneissa, vaan kolmessa ensimmäisessä dekkarisarjan osassa Norstedt- ja uusimmassa Forum-niminen kustantamo. Lukijaa kiinnostaisi tietää syyt vaihtuviin kustantajiin. Käsikirjoitus ei kelvannut Bonnierille? Norstedt kyllästyi sarjaan, joka on korkeintaan keskinkertainen? En tiedä. Suomenkielisen kirjan kansitietojen mukaan osia on myyty Ruotsissa yhteensä 280 000 nidettä. Ei se ole mitätön luku. Tuskin Rudberg on romaaneillaan lähellekään tuota lukua yltänyt.

Ajoittain minua kiehtoo arvailla kirjan tietä kustantajan kääntämis- ja julkaisupäätökseen. Etsikö kustantaja aktiivisesti pääsyä dekkarisarjasankarin kustannuskummiksi ja näin kasvattamaan osuuttaan genren myyntimarkkinoista? Osuiko kirja kääntäjän matkalukemiseksi ja hän ehdotti yhteistyötä sopivaksi katsomansa kustantajan kanssa? Kustantajille ja heidän agenteilleen kirjamessut ovat keskeisiä löytöpaikkoja. Syynä ajatusteni harhailuun oli dekkarin viiden vuoden viive matkalla Pohjanlahden yli.

Sankarittaren Marianne Jidhoffiin tutustuttamisen ohessa kirjassa on kaksi pääjuonnetta: Keskusrikospoliisin tutkija selvittää varakkaan miehen rumaa yliajoa ja sen jälkeistä uhrin päälle pakittamista Östermalmilla ja saa tiimiinsä virkavapaalta töihin houkutellun Mariannen, juuri leskeksi jääneen syyttäjänsihteerin. Samanaikaisesti nuori, kaunis perheellinen nainen Paula huomaa yksityisyyteensä ujuttautuneen tuntemattoman tunkeilijan, muttei saa pelossaan aviomieheltään tukea tai ymmärrystä.

Poliisityön ammattilaisten arjen arkipäiväisyys on nykypäivän dekkareiden tavoin tämänkin sarjan keskeinen ominaisuus. On arjen pyörityksen kiireitä, yksihuoltajuutta, avioeroja, huoltajuusriitoja, paino-ongelmia, ulkonäköpaineita, työpaikkakateutta ja työpaikkaklikkejä. Marianne Jidhoff sinnittelee dieetillä kahvin ja tupakan voimalla, samaa dieettisapuskaa syöden ja vaakansa luotettavuutta epäillen.

Mariannen tehtävänä on lukea tutkinta- ja kuulusteluraportit ja löytää sieltä ristiriitaisuutta ja epäilyttävää, siis hoksata. Hänellä on silmää siihen.
”Ehkä se johtui hänen tarpeestaan todistaa arvelut oikeiksi tai sitten hän vain suhtautui rikoksiin samalla vimmalla kuin sudokuihin, joita ei mitenkään voinut jättää ratkaisematta.”

Tyypillinen halpiskeino luoda autenttisuutta ja uskottavuutta on ripotella kerrontaan tuttuja paikkoja ja katuja. Rudberg turvautuu samaan konstiin, muttei yhtä otsaan ampuvasti kuin monet, esimerkiksi:
Hän oli jättänyt auton Bergsundsgatanille, sillä Folkskolegatan oli siivottu yön aikana.”
”Hän kääntyi puistoon, ohitti uimahallin ja jatkoi Kungsholmgatanille.”
”Juuri sen enempää he eivät puhuneet varttitunnin kestävän matkan aikana, kun he ajoivat sillan yli Dalagatanille kohti Odenplania, sitten Sveavägeniä sekä Norrtullin että Roslagstullin kautta Norrtäljegatanille. Vasta Djurholmiin johtavalla sillalla Torsten yskäisi ja sanoi hiljaa…”

Toinen konsti on kirjata tarinan täytteeksi arkipäiväisiä askareita ja kirjailijan omia päivittäisiä tapahtumia:
”Norrmalmin torilla oli käynnissä tietyö, ja hän kiirehti eteenpäin, jotta hänen tarvitsisi kuunnella kaivinkoneiden ja katuporien meteliä. Ravintola Richessä paloi valot, ja kaksi valkoisiin pukeutunutta miestä valmisteli ravintolaa pian alkavaan lounasruuhkaan. Ingmar Bergmanin mukaan uudelleen nimetyllä Gamla Smålandsgatanilla leijaili löyhkä, sillä yön aikana erinäisten baarien asiakkaat olivat käyttäneet katua vessana. Nybrogatanilla haju oli miellyttävämpi ja Marianne oli tyytyväinen, että katu ei ollut enää sallittu autoille…”  Ja sitä rataa.

Kun rikostutkija Torsten Ehn etsii itselleen näyttötilaisuuksissa vuokra-asuntoa, asunnon ominaisuuksia ja huonejärjestystä kuvataan sivun verran. Helppo tapa tuottaa tekstiä, vaikka kuvailla omaa kaksiotaan.

Henkirikoksia tapahtuu kolme, mutta tekijän motiivit osoittautuvat lopultakin perin tyhjänaikaisiksi. Monissa nykyajan rikosromaaneissa on yhteiskunnallisen epäkohdan vankka perusjuonne, huumausaineiden kauppaan liittyvä alamaailma, orjuuttamiseen perustuva prostituutio, uuteen teknologiaan perustuva talousrikollisuus jne. Rudbergin kirjasta sellaista ei löydy, vaikka uhreista kaksi on varakkaita miehiä.

Mikäpä minä olen neuvomaan kokenutta kustantajaa. Ehkä Rudbergin sarjan ensimmäisen suomentaminen on vain koepallo. Ainakin dekkaristina Denise Rudberg kirjoittaa bulkkikirjallisuutta.

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into 2015, 408. Suomennos Anu Koivunen.

Advertisements
Kategoria(t): Rikosromaani Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s