Panu Rajala: F.E. Sillanpää

F.E. sillanpään elämänkertaElokuussa ilmestynyt F.E. Sillanpää, Nobel-kirjailijan elämä 1888−1964 on yksissä kansissa julkaistu, täydennetty ja hienoisesti karsittu laitos, joka korvaa ”vähin erin loppuun myydyn” Panu Rajalan kolmiosaisen Sillanpää-elämänkerran vuosilta1983−1993. Rajalan esipuheen mukaan alkuperäisen laitoksen toinen osa oli hänen väitöskirjansa vuodelta 1988, eikä enää ollut syytä painaa sen teoreettista viitekehystä. Niinpä Sillanpään elämänhistoria on liu`utettu yhdeksi lukukelpoiseksi kokonaisuudeksi.

Frans Emil Sillanpää nautti ainakin kolmen vuosikymmen ajan epävirallisesta kansalliskirjailijan statuksesta perittyään aseman Juhani Aholta. Sillanpää oli yksi Euroopan tunnetuimpia kirjailijoita, elossa olevista pitkään Pohjoismaiden suurin ja etenkin Ruotsissa arvostettu ja rakastettu. Hänen teoksiaan käännettiin monille kielille ja käytännössä koko tuotanto tuoreeltaan ruotsiksi.

Olen lukenut häneltä paljon ja yhtymäkohtia löytyy kosolti muutenkin, kuten blogissani 5. syyskuuta kerroin. Silti oli pakko elämänkertaa lukiessani havaita, miten vähän kirjailijan elämästä sittenkin tiesin tai oikeammin enää muistin.

Rajalan teoksen rakenne noudattaa lajityypillisesti kronologista ajanseurantaa: Se alkaa Sillanpään vanhempien Miina ja Pransu Sillanpään yhteiskunnallisten taustojen kuvauksesta, mäkitupalaisen Eemeli-pojan lapsuudesta ja sosiaalisesta noususta hyväntahtoisten talollisten ja tehtailijoiden tuella kansakoulua korkeammalle opintielle ja teos päättyy 75-vuotiaan kansalliskirjailijan valtiollisiin hautajaisiin ja saattoon Helsingin tuomiokirkosta Hämeenkyrön hautausmaalle.
Teoksen viimeisellä sivulla, saattojoukon laitamilla, seisoo myös tapahtuman valpas havainnoitsija, Sillanpään tulevan elämänkerran kirjoittaja.

Kronologisen etenemisen on Rajala jaksotellut teemoittain päälukuihin, mihin Sillanpään vuoristoratainen elämä antaa perustellun pohjan. Teemojen alla Rajala esittelee kunkin teoksen synnytystuskat, henkilöiden ja tapahtumapaikkojen tunnistettavat esikuvat, kotimaisen ja kansainvälisen aikalaiskritiikin sekä sitoo oman analyysinsa hienovaraisesti kerronnan kulkuun ennen muuta paljon ilmaisevin sanavalinnoin.

Sillanpää ja hänen koiransa Lelu Hämeenkyrön Saavutuksessa 1920-luvulla.

Sillanpää ja hänen koiransa Lelu Hämeenkyrön Saavutuksessa 1920-luvulla.

Kirja on massiivisuudestaan huolimatta hyvin lukukelpoinen. Rajala on eläväinen kertoja ja lukijaa miellyttää tutkijan asiantunteva ote. Mukana on runsaasti kyliltä ja Sillanpään omasta suusta kuultuja sutkauksia ja tuskaantuneita toteamuksia sekä Rajalan omaa purevaa huumoria. Nauroin ja kauhistelin: ”Hei, TÄMÄ on kyllä huippua!” Oli taas pakko keskeyttää ja kertoa aviomiehelle.

Mahdotonhan Sillanpää oli, eli häpeilemättä WSOY:n ja Otavan rahoilla, kerjäsi, tuhlasi ja tuskaili. Ulkoisesti hän eli kuin renessanssiruhtinas, meluisa, hauska, sukkeluuksia sinkoileva hurmuri. Suuren vastuuttoman lapsen elämäntyyli ja yhä paheneva alkoholismi saavat niskaotteen jo varhain ja kaiken sen hulvattomuuden päätepisteenä oli lopulta pian Nobel-palkinnon myöntämisen (1939) jälkeen muistinsa menettäneen ja luhistuneen kirjailijan pakko-otto Kammion psykiatriseen sairaalaan (nykyiseen Hesperian sairaalaan) ja Sillanpään hakeminen Helsingin käräjäoikeudessa holhouksen alle. Holhoojaksi määrättiin Kustaa Vilkuna.

Kun Nobel-mestarin teos Elokuu jatkosodan aikaan syksyllä 1941 ilmestyi, ”ani harva tiesi, että mestari istuskeli Kammion sairaalassa sängyn laidalla tietämättä paljonkaan maailman menosta”.

Purettiinko holhousta koskaan? Se ei teoksesta käynyt selville, mutta erittäin rajattu ja säännöstelty vanhan Sillanpään elämä oli jokaisen aterian sisältöä ja määrää myöten, niin tavoiteltua kirjallista salonkia kuin hän vanhuutensa viimeisinä vuosina pitikin tyttärensä Saara Kuitusen kodissa Herttoniemessä. Salongin vieraita olivat ahkerimmin nuoret leijonat Lasse Nummi, Paavo Rintala ja Lauri Viita.

Tutkijan katse on kriittinen. Hämeenkyröä hyvin tuntevana kirjallisuustutkijana Rajala pystyy porautumaan Sillanpään teosten syvärakenteisiin, alitajuisiin motiiveihin ja kerronnan saamiin ravinteisiin ja avaamaan näin lukijalle aivan uusia ymmärtämisen ja tulkinnan väyliä.

Karhealla jaolla Sillanpään elämän voisi jakaa viiteen jaksoon: lapsuudesta aikuisuuteen ennen kirjailijaksi tuloa, rakettimainen singahdus kirjalliselle taivaalle ja kompasteleva 1920-luku WSOY:n kirjailijana, 1930-luku ja tuottoisa Otavan kausi, alkoholismin seurauksena 1940-luvun alun henkinen ja fyysinen romahdus sekä vanhan Sillanpään uusi tuleminen. Valittu hienojakoinen rakenne on sulavampi. Elämä on jatkumo, jolla on menneisyytensä.

Teen tässä teoksesta viisi aihenostoa:

  • Erikoissuhde kustantajiin ja erikoiset menettelytavat

Kotitaustaltaan varaton Sillanpää ”istui lainahousuilla tuleen” jo opiskeluvuosinaan eikä hän myöhemminkään osoittautunut vastuullisemmaksi, kun rahaa oli vähänkin taskussa. Kun WSOY:n virkailija Martti Rautio kirjoitti pahaa aavistamattoman suurpiirteisesti 26-vuotiaalle kirjailijanalulle toukokuussa 1915, hän ei aavistanut mitä tuli tehneeksi:
”Jos Sinulla romaanityön kestäessä ilmaantuisi lisää ekonomisia vaikeuksia, niin voisit luottamuksellisesti kääntyä vanhan porvoolaisen kustannusliikkeen puoleen. Kyllä koettaisin pitää silmällä että täällä tehtäisiin mitä tehtävissä on, asianhaaran mukaan. Semmoinen kuuluu ikään kuin meidän traditsioneihimme.”
”Porvoolainen liike sai vielä tuntea nahoissaan traditioninsa”, kuittaa Rajala. Vekseleitä ja Sillanpään lisärahan ja ennakoiden vaatimuskirjeitä satoi siitä lähtien tiuhaa tahtia.

Alku oli lupaava: ilmestyi hyvän menestyksen saanut esikoinen Elämä ja aurinko ja kansalaissotaan sijoittuva Hurskas kurjuus, mutta sitten vaan novelleja ja jonkinlaisia välitöitä. Pitkään kustantaja yritti pitää kiinni vaatimuksesta, että lisärahaa heltiää vain näyttöä vastaan. Tulopuolelle oli tultava myös tekstiä. Velkasuhde oli huomattavan suuri, kun WSOY:n ja kiukuttelevan kirjailijan välit katkesivat ja kustantaja myi kirjailijansa velkoineen ja kirjavarastoineen Otavalle vuonna 1929.

Lukija huokaisee hetkeksi helpotuksesta kuten europoliitikot EU:n ja Kreikan päästyä kaikkien yllätyskäänteiden jälkeen sopimukseen uuden jättilainan ehdoista ja vanhojen velkahelpotuksista. Mutta ralli jatkuu ja kierrokset kiihtyvät, nyt Otavan kanssa. Lohduttavaa on se, että vuoden 1918 luomisvoimaista huippua seurannut ehtynyt kausi näyttää olevan ohi ja kirjailija saa aikaiseksi odotetut romaanit, Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä.

Mutta velkakellon numerot vilisevät silmissä. Nyt Sillanpään velka Otavalle ylittää miljoonan markan rajan; nyt se on kivunnut jo puoleen toista miljoonaan; APUA, missä vaiheessa se kimposi jo kahteen ja puoleen miljoonaan? Sillanpäällä on ministeritason tulot, mutta ruhtinaan menot. Silti hän kerjuukirjeissään valittaa kulkevansa jo viidettä vuotta samassa puvussa. Lukijaa raivostuttaa − naurattaakin.

Soreasta muonamiehen tyttärestä, sisäkkö Sigrid Salomäestä, Siikristä, tuli kirjailijan pitkäaikainen elämänkumppani.

Soreasta muonamiehen tyttärestä, sisäkkö Sigrid Salomäestä, Siikristä, tuli kirjailijan pitkäaikainen elämänkumppani.

Kirjailija saa jo varhain pysyvää valtion taiteilijaeläkettä ja Kordelinin Säätiö muistaa tuellaan useimpina vuosina. Otava hoitaa kirjailijan rahaliikenteen miltei yksittäisiä laskuja myöten, maksaa Sillanpäälle pienehköä säännöllistä kuukausipalkkaa ja sen lisäksi 400 markkaa jokaiselta valmiilta liuskalta. Sillanpää, nautiskeltuaan päivittäiset aamupäiväoluet, naputtaa kirjoituskoneellaan tekstiä neljän tunnin ajan, marssii liuskat kainalossa Otavaan ja kuittaa kassalta liuskojen edellyttämän rahamäärän. Rahat taskussaan hän kiirehtii johonkin Helsingin keskustan parhaista ravintoloista ja viipyy siellä iloisesti ja äänekkäästi seurustellen, usein valomerkkiin asti, kunnes eteisessä nöyrästi vesilasinsa kanssa istuva, vastaan saapunut Siikri-vaimo vartioi sankarinsa kotiin.

Kustantajan huolena on sovitella saamiaan erilaisia liuskoja oikeaan järjestykseen niin, että lopputuloksena olisi yhtenäinen romaani. Tehtävä on nykytermein haasteellinen, sillä kirjailija kirjoittaa kohdan sieltä, toisen tuolta. Kustannusmaailman historiaa sekin!

  • Vuodesta 1918, luokkayhteiskunnasta ja vähän aiheen sivustakin
Sillanpään myötätunto oli pienten, poljettujen ihmisten puolella. Tässä mestari Järvelän pihassa Kierikkalassa. Kuva: Sakari Pälsi 1935. Otavan kuva-arkisto

Sillanpään myötätunto oli pienten, poljettujen ihmisten puolella. Tässä mestari Järvelän pihassa Kierikkalassa. Kuva: Sakari Pälsi 1935. Otavan kuva-arkisto

Sillanpää pysytteli perheineen sivussa ja muutti syrjemmälle punaisten otettua Hämeenkyrössä vallan. Punaiset melskaajat olivat hänelle roskaväkeä ja huligaaneja ja hän odotti kiihkeästi pohjoisesta lähestyvää valkoisten rintamaa. Mutta oikeutta se ei tuonut. Sillanpää joutui todistamaan mielivaltaiset teloitukset ja koston. Saapujat olivat vierasta väkeä. Omat talolliset yrittivät kyllä puhua oman kylän punikkien puolesta työvoimatarpeeseen vedoten, kuten teki suojeluskunnan päämies, talollinen Jalmari Raipala.

Sillanpään suhde talollisiin säilyi Rajalan mukaan aina kaksijakoisena. Sukulaistaloissa sopi kyläillä ja aistia niiden tunnelmaa ja kirjailija omaksui isältään talonpoikaisen konservatiiviset arvot. Isän sukujuuret olivat talollisen, vaikka suvun maat oli hävitty aikaa sitten.

”Tätä kadotettua talollista väljyyttä F.E. Sillanpään kirjallinen tuotanto pyrki osaltaan valloittamaan takaisin. Tästä lohkesi myös katsomuksellinen ristiriita: ehkä arvokkain osa Sillanpään tuotannosta katsoo pienen, köyhän ja poljetun ihmisen puoleen ja tahtoo läheisellä humaanilla tavalla puolustaa häntä”, Rajala kirjoittaa.

Olen samaa mieltä. Hämeenkyröläisen punikinlesken ankeaakin ankeammasta, sisällissodan jälkeisestä joulusta kertovaa novellia on raastavaa lukea. Talolliset eivät tunne enää myötätuntoa ja joulumieltä.

Sillanpää vierasti teollista ympäristöä. Kuva Kyröskosken tehdastaajamaa Hämeenkyröstä. Sakari Pälsi 1935.

Sillanpää vierasti teollista ympäristöä. Kuva Kyröskosken tehdastaajamaa Hämeenkyröstä. Sakari Pälsi 1935.

Sillanpää on kertonut hänelle jääneen sitkeästi elämään se historiallinen harhaluulo, että työväki, köyhälistö sinänsä, yhteiskunnallisen luokkansa mukaan olisi jollain tavoin parempaa ja jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Hänen mukaansa ”järki ja historia osoittavat kuitenkin selvästi, että tuo luulo on päin seiniä”. Siitä luulosta hän pyrki yhtä kaikki pitämään pitkään kiinni.

Jako näkyi hänen tuotannossaan, siinä miten hän kuvasi sukulaistalollisia, välillä ihannoiden niiden vaurasta talonpoikaista vakautta, välillä vain väljästi verhoten osoitteeltaan tunnistettavan ironian. Itsensä jatkuva asemointi näkyi hänen hieman naurettavassa käräjöinnissään vaimonsa lapsuudenkodista, muonamiehen mökistä Hirvelästä sukulaistaan, pitkäaikaista tukijaansa Jalmari Raipalaa vastaan.
Epäpoliittinen Sillanpää asemoi itseään kaiken aikaa, kirjoitti vuosittaisnovellinsa sosiaalidemokraattiseen Työväen joululehteen, mutta yhtä lailla Uuteen Suomeen ja Aamulehteen, mistä vain rahaa tuli.

Pitkän sillan takana Sillanpää kävi tuskin koskaan. Elämäntyyliltään Sillanpää eli yläluokkaisesti, vaikka ”vuoden 1928 päättyessä jotkut naapurit ja lasten leikkikaverit tulivat siihen käsitykseen, että nälkä oli ajoittain todellinen vieras Sillanpäillä. Ruokakomerot olivat joulun lähetessä tyhjiä ja luotto ehtynyt kaupungin äkkipikaisimpiin kauppaliikkeisiin.
Kuvaus on perheen Tampereen kaudelta ja tuon joulun 1928 pelasti kauppaneuvos Emil Aaltonen yllättävällä muhkealla lahjašekillä.

Samaan vuoteen taitaa sijoittuva tämäkin tapaus: Arvo Ylppö oli kuullut kirjailijan vekselikierteestä ja suurista vaikeuksista ja hän organisoi lääkäriystäviensä kesken komean 30 000 markan lahjoituskeräyksen. Ylpön hämmästys oli suuri, kun hän muutamaa päivää myöhemmin sai kuulla Sillanpään rientäneen ostamaan rahoilla perheelleen pianon.

  • F.E. Sillanpäästä kontra Väinö Linna

Heti sisällissodan jälkeen ilmestynyt Hurskas kurjuus sai ristiriitaisen vastaanoton ja sen oli vaikeaa tavoittaa lukijoita. Valkoisia ärsytti kirjailijan peittelemätön myötätunto punikkivanhus Juha Toivolaa kohtaan, punaisia taas loukkasi päähenkilön kuvaaminen heikkoälyisenä ja heikkotahtoisena ajautujana. Tai kuten nimimerkki Lauri Lantti (hämeenkyröläinen Arvo ”Poika” Tuominen) tuoreeltaan purki pettymystään: ”… Toivolan Juhia me emme missään nähneet. Sellainen kuvaus ei voinut olla muuta kuin veristä ivaa.”
Suomalainen lukeva yleisö ei yltänyt kirjan ytimeen, kuten ruotsalaiset lukijat vapaina sisällissodan traumoista ja rintamajaoista. Näkyvien suomalaistuomitsijoiden rintamassa oli vasemmistolaisen Kirjallisuuslehden Raul Palmgren.

Uusi keskustelu Hurskaasta kurjuudesta käynnistyi, kun Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanisarjan toinen osa ilmestyi. Linnan nähtiin ensimmäisenä tehneen täyttä oikeutta aktiiviselle, taistelustaan tietoiselle punakaartilaiselle.
”Edelleen myönnettiin Sillanpään rohkeus hänen korottaessaan äänensä punikin ihmisarvon puolesta vihan ja terrorin raivotessa maassa, mutta myötätuntoinen puolustus ei enää tyydyttänyt uudelleen muotoutuvaa historiallista näkemystä, jonka Linnan romaani sysäsi liikkeelle”, Rajala kirjoittaa pyrkien muistuttamaan Sillanpään teoksen perimmäisestä ideasta:
”Väittely henkilöiden edustavuudesta on johdattanut sivuun Sillanpään syvästä sijaiskärsimyksen ja kosmisen sovituksen ideasta, jotka myöhemmän ajan lukijain on ollut yhä vaikeampaa sisäistää.”

Debatti jatkuu. Muutamien historiantutkijain mukaan Linnan antama tulkinta vuorostaan ei kuvaa oikein historian kulkua:
”Sillanpään tapa kuvata kapinasota epämääräisenä ja osin tiedottomana joukkoliikkeenä tuntuu nyt modernimmalta kuin Linnan selkotulkinta, se vastaa paremmin käsitystä kaoottisesta ja osin sattumien johdattamasta tapahtumasarjasta, jollainen vuoden 1918 sota epäilemättä olikin.”

Jahka Linnan elämänkerta ja suuri analyysi joskus ilmestyy, ehkä sisällissotaa koskeva luokkatietoisuusdebatti saa vielä uusia, kirjailijoiden välisiä eroja loiventavia sävyjä.

  • Poikkeuksellinen hieno luontokuvaaja

Sillanpään tuotannon suuri voima on sen ainutlaatuisen herkässä, vivahteikkaassa ja lyyrisessä luontokuvauksessa. Ihminen ja luonto, kesä ja rakkaus sulautuvat kosmiseksi kokonaisuudeksi.

Mistä tämä poikkeuksellinen herkkyys ja aistien valppaus kumpusivat? Rajala kirjoittaa nuoren Eemeli-pojan lapsuudesta muiden muassa näin:
”Hänellä oli rannattomiin tilaisuuksia tehdä havaintoja tapahtumaköyhässä ympäristössä, aistia, oleilla ja viihtyä. Näin laskettiin perusta luontaisen impressionistin kirjailijalaadulle.”
Siis ulkoinen tapahtumaköyhyys! Siitä on lukijan helppo vetää päätelmiä nykyihmisen luontosuhteen ohuudesta. Hyvä oivallus, jonka vertailukohta löytyy vaikkapa lasten luovien leikkien ja lelujen määrän käänteisestä suhteesta.

Sillanpää kaipasi maalle Hämeenkyröön, mutta lopultakin viihtyi huonosti. Tässä kirjailija syntymäkylänsä maisemissa. Kuva: Sakari Pälsi 1935. Otavan kuva-arkisto

Sillanpää kaipasi maalle Hämeenkyröön, mutta lopultakin viihtyi huonosti. Tässä kirjailija syntymäkylänsä maisemissa. Kuva: Sakari Pälsi 1935. Otavan kuva-arkisto

Mutta ei luontosuhde Sillanpäälläkään ollut pysyväistä lajia. Kun hän Helsinkiin perheineen muutettuaan pääsi kantakaupungin makuun, hän etääntyi luonnosta nopeasti, maalle päästyään ikävystyi Hämeenkyrön huvilassaan Saavutuksessa eikä Ruoveden kesänään 1929 astunut kuistia kauemmaksi kuin vasta kesän lopulla elokuussa − tajutakseen, että aivan siinä lähellä ovat koko kesän lainehtivat viljapellot. Kävelemisen sijaan hän taittoi välimatkat ”pirssillä” ja pyysi kuljettajaa laskuttamaan ajosta Otavaa.

  • Rakkaudesta ja rukkasista

Vaikka kerronnan mestari Sillanpää kirjoitti seksuaalisuudesta hienovaraisen kiertävin ilmaisuin, monet aikalaiset pitivät hänen teoksiaan, etenkin Elämää ja aurinkoa, liian eroottisena. Seksuaalisuus kuuluu erottamattomana sillanpääläisen ihmisen luontoon.

Yksi keskeinen juonne Panu Rajalan analyysissa on nuoren Sillanpään saamat yllättävät rukkaset nuoruuden seurustelukumppanilta, mouhijärveläiseltä Kökkölän Lyyliltä tälle selvittyä, että Sillanpää katseli Helsingissä halukkaasti muita naisia.
Lyylin rukkaset jomottivat pinnassa tai pinnan alla ensimmäisistä novelleista aina viimeiseen romaaniin saakka”, Rajala kirjoittaa.

Moniin naishahmoihinsa Sillanpää kirjoitti Lyylin olemusta. Esikoisromaanissa Elämä ja aurinko rastaan laulu säestää lupaavaa Korkeen Lyylin ja Eliaksen onnenaikaa. Lyylin piirteitä hän sijoittaa Miehen tiessä Vormiston Almaan sekä Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa Lepaan Annaan. Ja Lyyli palaa kirjailijan aivoituksiin myös elämän loppuvaiheessa, sangen konkreettisesti.

Lainaan lopuksi teoksen kirjoittajaa:
”Vaihtuvien naisten perimmäinen esikuva, Kökkön Lyyli, tummakulmainen talontytär Mouhijärveltä, ei varmaankaan aavistanut, kuinka syvän jäljen hän jätti Suomen kirjallisuuteen torjuessaan Sillanpään Eemelin kosinnan vuonna 1913.”

Panu Rajala: F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888−1964. SKS, tekstiosa 432 sivua, lähteineen ja hakemistoineen 478 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s