Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Nyljetyt ajatukset on runsas teos ja lukija on siinä sekä myötä- että vastatuulessa.

Nyljetyt ajatukset on runsas teos ja lukija on siinä sekä myötä- että vastatuulessa.

Riemastuttava, älykäs, nokkela, oivaltava, räiskyvä. Tuollaisia riemullisia ja intoutuneita tuntoja koin edetessäni ensimmäiset puolentoista sataa sivua Juha Hurmeen teoksessa Nyljetyt ajatukset. Sitten vauhdinhurmani alkoi hiipua, mutta vain paikoitellen ja aluksi tuskin havaittavasti.

Nyljettyjä ajatuksia tarjoillaan teoksen takasivulla romaanina, missä kaksi samanhenkistä veijaria Köpi ja Aimo soutavat kolmessa viikossa Kustavista Pohjanlahden saaristoalueita ja selkiä myöten kohti Hailuotoa Oulun edustalla. On heinäkuu. Vene on neljän ja puolen metrin mittainen tervattu, mastollinen soutuvene, ja matkaa lienee miehillä taittunut huimat 700 kilometriä.

En lukenut missään vaiheessa kirjaa romaanina, vaan kulttuurilla marinoituna matkakirjana. Tajuntani mukaan veneessä oli kolme matkalaista, Köpin ja Aimon lisäksi Hurme itse. Mutta loppupuolella oli tarkistettava mielikuva: soutajia taisi sittenkin olla kaksi, jompikumpi heistä Juha Hurmeen alter ego.  Ehkä Köpi, tai sitten Aimo. Lopultakin se oli samantekevää.

Soutajat ovat varustautuneet pitkiin ja säkenöiviin kirjallisiin keskusteluihin, joihin inspiroisi kulloinenkin etenemiskohta. Siispä Kustavista lähdettäessä aloitetaan Volter Kilvestä ja kun molemmat ovat lukeneet Kilpensä kunnolla, hienoa keskusteluahan siitä pukkaa. Oman Kilpi-perehtymiseni rajoittuessa Alastalon saliin tunsin Nyljettyjä ajatuksia lukiessani jälleen kiihkoa ja nälkää lisälukemiseen.

Ennen Raumaa pakistaan taiteesta ja sen syvimmästä olemuksesta Platonin ja Aristoteleen taidekäsityksistä vauhtia ottaen, viivähdetään Kalevi Palsassa ja Elvis Presleyssä, joka lienee ollut varhaisin soutajien johdattelija populaarimusiikin pauloihin, ja päädytään keskusteluun luonnonmukaisesta, luontoa säästävästä elämänmuodosta esikuvana Henry David Thoreau aatteineen. ”Luomu on järjenkäyttöä”, Hurme julistaa.

Ihmisen itsekkyys ja maapallon luonnon ylikuluttaminen ja raiskaaminen pohdittavat soutajia. Hälytysmerkitkään eivät näytä ihmistä pysäyttävän, kuten globaali mehiläisten joukkokuolema, miesten siittiökato, astmat, allergiat ja syövät sekä ikijäätiköiden sulaminen nopeutunutta vauhtia:

”Ne ovat meinaan kovia neuvottelukumppaneita, nämä mainitut maa, ilma ja vesi. Niitä on ärsytetty jo ihan tarpeeksi, eivätkä ne aio antaa enää tuumaakaan periksi. Ja niillä on valta ja voima ja iankaikkinen keskinäinen unioni, jossa kaikki vaikuttaa salamannopeasti kaikkeen. Meillä ei ole minkäänlaisia toiminnan edellytyksiä tuon unionin ulkopuolella.”

Franciscus Assisilaista siteeraten kaverit julistavat: ”Tuuli on veljeni. Vesi sisareni. Äitini maa.” Tosin Köpin ja Aimon perhekuntaan kuuluu myös hyvä kirjallisuus ja, kuten lukija myöhemmin tulee huomaamaan, miesten mielimusiikki. Kirjallisuus ja lukeminen ovat aseita tietämättömyyttä vastaan:

”Kauhistuttavin uhkamme on tietämättömyys ja sen hellittämätön seuralainen typeryys. Nämä veljekset sekä niiden perusserkut ahneus ja itsekkyys estävät meitä näkemästä asioita oikeissa mittasuhteissaan. Jolloin emme ikinä osaa reagoida oikein.”

Suotuisa soutusää kääntyy pohjoistuuleksi jo ennen Raumaa ja Hjalmar Nortamon henkilöhistoriaa ja murrepakinoita. ”Säätiedotus otettiin vastaan stoalaisesti vaieten.” Pitkään jatkuneesta vastatuulesta tuleekin kaveruksille voimien, kärsivällisyyden ja hyvätuulisuuden testi.

Mutta kirjalliset keskustelut jatkuvat. Välillä poiketaan maissa lataamassa akkuja ja lainataan paikallisesta kirjastosta jotain hengen evästä muutamaksi tunniksi. Visiitti Nortamon raumalaispakinoihin on riemastuttava ja raikas kuin sitruunanmehu hyvän kala-aterian päällä. Ja Nortamosta päästään Algot Untolaan. Porissa Köpi kävelee Algot Untola -reitin odotellessaan Aimoa, joka korjauttaa karikkoon rikkoutunutta peräsintä Luvialla. Kiinnostavaa tarinointia!

Heinäkuun 6. aiheena on tietenkin Eino Leino, jonka ”tragediaksi” Hurme tuntuu laskevan sen, että hän kirjoitti liian hyviä ja kansalaisiin uppoavia runoja, joiden takaa monipuolisempi kirjailija jää löytymättä. Kaverukset tekevät Leinosta Seurasaaren kokeiluineen suomalaisen kesäteatterin keksijän, mutta sen panin yli-intoilun piikkiin. Nuorisoseuraliike oli ollut asialla jo kymmenet vuodet eikä sekään kesäisiä kuvaelmia esittäjineen ja yleisöineen keksinyt.

Merikarvian korkeudella kehutaan Arvo Salo, paikkakunnan poika. Kristinestadista on meininkinä ottaa pariksi päiväksi paattiin Köpin kaveri, mutta hakureissusta kehkeytyy absurdi välinäytös, jonka päätteeksi poliisit korjaavat laiturilla pahassa pilleripöhnässä messuajan hoiviinsa ja soutajat suuntaavat nopsasti veneensä avoselälle.

Kun Köpi ja Aimo rantautuvat kauppareissulla Vaasan alapuolella Molpessa Antti Tuuria edes mainitsematta, tajusin, että kirjalliset keskusteluaiheet ovat ja tulisivat olemaan jo edesmenneissä mestareissa. Ehkeivät he tienneet, että Tuuri paukuttaa mekaanisella kirjoituskoneellaan uutta romaania aivan kiven heiton päässä, kaikki kesät. Tunnistin harmistukseni. Se johtui ehkä luomani naiivin mielikuvan sortumisesta: Köpi ja Aimo, kaksi suomalaisen kirjallisuuden ahmattia ja tuntijaa, ovat sittenkin rajalliset. Molpen korkeudella siis puhuttiin Sakari Pälsistä, Veikko Huovisesta, V.A. Koskenniemestä, Pink Floydista tai vaikka mistä muusta – kaikki kunnia kullekin. Olisin lukenut soutumatkalla pitkin Pohjanmaan rantaviivaa mieluummin Tuurista kuin Bertolt Brechtistä.

Ärtymykseni kasvoi, kun aiheet palasivat useampaan otteeseen ja lopulta pitkitettyinä äänite äänitteeltä ja biisi biisiltä kaverusten diggaamaan amerikkalaiseen, sitten kotimaiseen populaarimusiikkiin. Bob Dylanin ja hänen intiaaniverisen oppi-isänsä Woody Guthrien osuuksista kirjassa jaksoin sentään klassisen musiikin vannoutuneena kuuntelijana vakavimmin kiinnostua.

Köpin ja Aimon (lue: Juha Hurmeen) alkupuolella minua hurmannut haltioituminen alkoi siis kiusata ja kaihertaa kuin hiekansiru kengässä. Luovan taiteen tuotokset tuntuivat olevan joko neroutta tai paskaa. Välimuotoja ei löydy. Silti luovat tuotokset noudattavat samaa Gaussin käyrää kuin muutkin ihmiskunnan ilmiöt. Köpi ja Aimo ovat keskinäisriittoisuudessaan älykkäitä, mutta ei ole älyllistä tehdä vain ylistäviä ylitulkintoja ja lyttääviä alitulkintoja. Tässä filosofoivat ja tiedettäkin sivuavat Köpi ja Aimo poikkeavat tiedemiehistä ja filosofeista.

Olin kirjoittanut alkuosan lukuhurmassani muistivihkooni näin. ”Riemastuin, nauroin, oivalsin, mutta tajusin myös oman sovinnaisuuteni. Ehkä tämä ihmisten yhteiselo vaatii kohtuullisesti onnistuakseen sen, että ylivoimainen enemmistö meistä on persoonallisista erityispiirteistämme huolimatta sovinnaisia. Liiasta epäsovinnaisuudesta syntyisi vain kaaos, vajoaminen anarkiaan. Mutta sopivan pieni määrä joukkoomme tarvitaan köpejä, aimoja ja muita epäsovinnaisia, valmiilta poluilta metsään poikkeajia, enemmän ja pidemmälle näkijöitä.” Myöhemmin kiusaannuin kuitenkin Köpin antamasta tuomiosta, jonka mukaan suomalaiset ”taidepalkinnot jaetaan useimmiten päin persettä” tai arvonannosta, jonka mukaan Pink Floydin muutamat teokset ovat ”merkittävimpiä taideteoksia ihmiskunnan historiassa”. Anteliasta koko ihmiskunnan historian nimissä!

Nyljettyjen ajatusten lukemisesta muodostui minulle siis pitkäksi venähtänyt lukumatka myötä- ja vastatuulessa. Hurmaannuin, ärsyynnyin, kapinoin, kiinnostuin, kiistin, kummastelin. Tämän blogikoosteeni ulkopuolelle jää paljon Köpin ja Aimon keskusteluaiheita, yksittäisiä suomalaisia sanataiteilijoita. Jää ulkopuolelle keskustelut kielen merkityksestä ja ylistys suomen kielen ilmaisuvoimalle, jota poliitikot ja julkiset keskustelijat kilvan jargonillaan latistavat ja köyhdyttävät.  Keskustelijat nostavat unohduksista monia merkittäviä persoonallisuuksia, kuten August Pyölniitun, Matti Pohton ja Kaarlo Uskelan sekä kirjailijoista saaristoköyhälistön kuvaajan Sally Salmisen ja Hailuodon tuotteliaan Matti Hällin, jolle he povaavat uutta tulemista, ennemmin tai myöhemmin.

Teoksen lopussa on aakkosellinen hakemisto henkilönimiin ja teoksiin, joista kolmiviikkoisen soudun varrella keskustellaan, tupakan ja maissa välillä myös kirkkaan viinan voimalla. Hakemisto on mitä tervetullein: pidentää kirjan ikää ja lisää sen käyttöarvoa.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset. Teos 2015, 487 sivua.

 

 

 

 

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria, Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s