Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Kokoelman kannessa on käytetty Rauha Mäkilän maalausta Is It True When U Say That U love Me.

Toimitin työurani aikana tieteellistä aikakausjulkaisua. Kun sen toimituskunnassa käytiin keskusteluja tarjotuista artikkeleista, yhden sortin luonnehdinnaksi vakiintui ilmaisu siisti. Sillä tarkoitettiin oikeaoppisesti ja osaavasti kirjoitettua tekstiä, jonka anti ei hätkäytä tai hetkauta. Siisti juttu, mutta so what.

Tuo tuli mieleen, kun lueskelin Taina Latvalan (s. 1982) tuoretta kertomuskokoelmaa Ennen kuin kaikki muuttuu.

17 kertomuksesta nousee toki monta sävähdyttävää tarinaa − onneksi. Niistä ensimmäinen on aloituskertomus Viimeinen kesä, missä toisiinsa rakastuneet, koulun juuri päättäneet nuoret viettävät yhteistä, suloista kesää, mutta syksy veisi heidät eri paikkakunnille ja elämäntiet eriytyisivät vääjäämättä.

Kertomuksessa Kilpikonnan äiti kertojana on nuori mies. Rakastettu on saanut päähänpiintymäkseen hankkia kilpikonnan. Kilpikonnavauva saa vauvan kohtelun. Mutta mitä tehdä, kun otukseen kyllästyy, sitä ei voi palauttaa, kukaan muukaan ei huoli ja kilpikonnan ennustettu elinikä on yli 30 vuotta? Kilpikonnan ”äiti” kehittää lopulta julman konstin hankkiutua Lilian-”vauvastaan” eroon. Mutta tässä pieni näyte alkuvaiheesta, kun yhteiselo on ruusuinen:

Yritimme herätellä Liliania, silitimme sen kilpeä kaalinlehdellä, annoimme stereoiden laulaa. Soitimme sille Madonnaa, Metallicaa, Coldplayta ja Leonard Cohenia, mutta vasta kun kultani matki Edith Piafin ääntä ja soitti kitaralla Non, je ne regrette rien. Lilian heräsi kauneusuniltaan. Se asteli kirkasvalolampun alle aurinkoa ottamaan, lomaili siinä muutaman minuutin ja tuijotti meitä vihaisena. Seuraavaksi se tutustui ympäristöönsä, yhteen kylmään kiveen ja valkoiseen vesiastiaan, entisen sillipurkin kanteen. Katselimme sitä äänettöminä, kuin peläten että pienikin väärä ele voisi säikyttää sen. Syötimme sille hieman salaatti ja ripottelimme kalkkia mausteeksi. Lilian alkoi näykkiä hänen paitaansa, kirkkaanpunaista neuletta.
”Se tunnistaa minut!”
En viitsinyt sanoa, että luultavasti Lilian luuli häntä isoksi tomaatiksi.

Kirjan kertojanainen on useimpien tarinoiden kokija ja tuntija. Tarinassa Unelma-asiakas hän ihastuu Siwassa työskentelevään Joniin, lempinimeltään Johnnyyn. Hänestä tulee kaupan unelma-asiakas ja toistuvilla ostosreissuillaan hän aistii miehen läsnäolon ja rakentaa mielessään suhdetta:

Rupesin meikkaamaan kauppareissuja varten, sivelin huulikiiltoa ylittäessäni katua. Pääsin vähitellen kärryille Johnnyn työvuoroista. Alepassa kävin enää harvoin, vaikka se sijaitsi lähempänä kotiani. Johnnyn salaperäisyys kiehtoi minua, hän sanoi aina vain välttämättömän: kakskytneljäviiskyt tai kuustoista euroa kymmenen senttiä. Hänen sanavarastoonsa kuuluivat myös nämä: voit ottaa kortin, tarvitko kuitin, ole hyvä, kiitos hei, morjesta.

Suhde lopulta syntyy moottoripyöräilyä rakastavan, myöhemmin sementtisäkkejä töikseen nostelevan Johnnyn kanssa. Ensimmäinen tavu kertoo hankalaksi osoittautuneesta kihlasormuksesta. Paholaisen haarukassa kertoja kutsuu Johnnyn poissaollessa kaksi ruotsinkurssituttuaan, Kreettan ja Sampon, kylään vain kokeakseen emäntänä ulkopuolisuutta, kilpailuhenkeä, itseen kohdistuvaa hienoista vähättelyä ja ulossulkemisen tunnetta. Kuitenkin kerran Sampo oli ollut ihastunut juuri häneen:

Sampo syleili häntä nopeasti ja sanoi: ”Soita minulle sitten, kun sä jätät sen.” Sampo oli vielä katsonut olkansa yli, ja jatkanut matkaa itsevarmoin askelin, mutta hän ei ollut soittanut Sampolle. Se ei ollut edes käynyt hänen mielessään, hän oli rakastunut Johnnyyn, istunut moottoripyörän kyytiin ja unohtanut kaiken. Sampolla oli niin pienet kädet. Hän halusi miehen, joka sai hillopurkin auki ensi yrittämällä.

Loppupuolen tarinassa Auringon lapsi kertoja huitelee Johnnyn ja kahden sattumalta kohtaamansa vanhan ystävän kanssa näyttelyissä, kapakoissa, merillä ja jatkoilla osaamatta irrottautua. Hän ja Johnny käyttäytyvät kuin johdettavat lampaat, kun uusia ajanviete-ehdotuksia sinkoilee maailmaa kolunneelta ystäväparilta. Vasta kertomuksen lopussa mieleensä jysähtää totuus: kotona on vauva, yksin ja ollut vailla hoitoa jo vuorokauden ympäri. Ei juolahtanut aiemmin mieleen.

Keskeneräinen on hieno tarina suuruudenhullusta huvilaa vanhan kesämökin tilalle rakentavasta isästä, jonka hankkeen mitätöi yllättävä äkkikuolema. Pyynnössä kertojanainen löytää uuden rakastetun. Näin elämänjakso Johnnyn kanssa osoittautuu kertomuskokoelmaa yhteen sitovaksi jänteeksi.

Taina Latvalan arkiset, tavalliset, ihmissuhteita ja minuutta mittaavat tarinat muodostavat kokonaisuuden.

Mutta sitoo tarinoita yhteen muukin. Kulttuurielämän laitamilla liikkuva kertoja mittaa kaiken aikaa minuutensa suhdetta muihin. Sosiaaliset tilanteet ovat arkisia, mutta kertoja lataa suhteisiin eroottisia värähtelyjä – todellisia tai kuvitteellisia –, välimatkan täyttöä ja merkityksiä. Toisaalta kertoja tunnistaa ulkonäkönsä tuomat mahdollisuudet, toisaalta jännittää sosiaalisissa tilanteissa ja kokee epävarmuutta ja avuttomuutta, kuten kertomuksessa Naamiohuvit:

”Mitäs sulle kuuluu”, Katri hymyili hänelle sudensilmillään.
”Hyvää”, hän valehteli. He eivät osanneet olla toistensa seurassa, mutta he halasivat toisiaan nopeasti. Katrin hymyssä oli jotain mitä hän vierasti, jotain mikä esti kertomasta tälle salaisuuksia, mutta Katri ei sentään jättänyt ketään ulkopuolelle, ei osannut pelata toisia vastaan. Camilla oli kerran sanonut, että ihmissuhteet olivat nimenomaan pelejä: niissä tehtiin siirtoja, kilpailtiin ja koeteltiin, haastettiin vastustaja. Hän oli myönnellyt, vaikka ei ollut lainkaan samaa mieltä.

Muutamissa kertomuksissa kertoja – kirjoitustyöläinen − tekee itseänsä tykö tunnetulle henkilölle, Komperatiivissa ja Ilta Tanyan kanssa näyttelijälle, Elämäni koirana -tarinassa keski-ikäiselle elokuvaohjaajalle.

Muista poikkeava tarina on Kissan yksityisyys, missä aikakauslehtihaastattelun kuvatekstissä pienen ajattelemattomuuden tehnyt kertoja joutuu ongelmiin eläinten loukatuista oikeuksista. Tarina ironisoi eläinten ”oikeuksia”, tässä tapauksessa kissan intimiteettisuojaa, ja kerronnasta kehkeytyy surrealistinen, Kafkan Muodonmuutosta jäljittelevä, järjenkäytöltä karkaava prosessi.

Kokoelman nimi on ylidramatisoiva. Aika vähän mitään muuttuu, ei vallankaan käänteentekevästi. Ellei sitten hukkumistilanteeseen osumista juoksulenkillä (Hukkuneen tarina) tai poikaystävän vaihtamista (Pyyntö) lasketa sellaisiksi.

Koin Taina Latvalan kirjan siististi ja osaavasti kirjoitetuksi, ehjän kokonaisuuden muodostavaksi kokoelmaksi ja kaunokirjalliseksi välipalaksi.

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava 2015, 191 sivua.