Kulttuuritoimittaja Suvi Ahola tonkaisi vanhaa luuta kolumnissaan Helsingin Sanomissa 11. tammikuuta käsitellessään erilaista suhtautumista mies- ja naiskirjailijoihin. Aiheen voi viskata keskustelukehiin milloin vain; se on aina yhtä ajankohtainen, vaikka vuosisadat vaihtuvat.
Luu ei suostu maatumaan.
”Tutkimusten mukaan naiset lukevat Suomessa paljon ja monipuolisesti. Kun naiset tarttuvat niin miesten kuin naistenkin kirjoihin, mieslukijat valitsevat mieluiten miehen kirjoittaman teoksen”, Ahola kirjoitti ja heitti perään kysymyksen: ”Mitä väliä sitten on sillä, kuka kirjan on kirjoittanut?
Ei mitään – edellyttäen, että maailma on kaikille sama. Mutta eihän se ole, ei pidäkään olla… Kuten minulle kirjoittanut lukija toteaa. Niin Waltari, Mukka, Dostojevski, Westö kuin Pamuk katsovat maailmaa paitsi omine silmineen myös miehen silmin. Se on lopulta hyvin erilainen maailma kuin naisten ja lasten”, hän jatkoi.
Niinpä. Luen parhaan valintani mukaan laatukirjallisuutta. Siksi osun lukemaan SEKÄ miesten ETTÄ naisten kirjoittamia kirjoja.
Piti kuitenkin tuo tarkistaa. Kun vuodenvaihteessa listasin kaksitoista eniten ”kolahtanutta” kirjaa vuodelta 2014, valikossani oli seitsemän miesten ja viisi naisten kirjoittamaa. Olin punninnut listan lopussa Jorma Luhdan luontokirjan ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehen välillä, joten hyvin likellä fifty fifty -listaa olin. Sukupuoli ei kuitenkaan listaa tehdessäni edes käväissyt mielessä.
Jevdokija Rostoptšina runoilijaksi laakeroituna ja Puškinin manttelin perijänä. Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa -teoksen kuvitusta
1800-lukuun ja aivan 1900-luvun alkuun rajautuvassa artikkelissaan Rosenholm tarkastelee seikkaperäisimmin kahta kirjailijaa, Nadežda Dmitrijevna Hvoštšinskajaa (1820−1889) ja Olga Andrejevna Šapiria (1850−1916), jotka molemmat olivat omana aikanaan suosittuja ammattikirjailijoita. Kummankin teosten päähenkilöt ovat naiset, joiden kautta kirjailijat kritisoivat yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Heidän lisäkseen artikkeli esittelee koko joukon muita aikakauden naisprosaisteja ja -runoilijoita, kertoo heidän tarinansa ja esittelee tuotannon pääpiirteet.
Nadežda Hvoštšinskaja edusti psykologista realismia ja kuvasi nujerrettuja naisia.
Läpi vuosisadan naiskirjailijat joutuivat tasapainottelemaan omien luovien halujensa ja yhteiskunnan normiston välillä. Monet kirjoittivat miehisellä salanimellä sekä vähättelivät itseään esipuheessaan pyytäen anteeksi ”tekelettään”. Tämä oli välttämätöntä siksi, että kriitikot olivat järkiään miehiä ja he litistivät naiskirjailijat arvioissaan kuin lutikat. Viisas naiskirjailija hakeutui siksi alun perin arvostettujen mieskirjailijoiden suojelukseen.
Arvostettuun aatelissukuun kuulunut Hvoštšinskaja kirjoitti nimellä V. Krestovski. Hän oli luetuimpia venäläisiä kirjailijoita vuosina 1860 ja 1896−1897. Häntä on käännetty monille kielille, myös suomeksi. Rosenholm rinnastaa Nadežda Hvoštšinskaja kohtalon Brontёn sisaruksiin Englannissa. Feministinen aikalaisjournalisti Marija Tsebrikova vuorostaan vertasi Nadeždaa George Eliotiin ja huomautti: ”Englannissa hän olisi ollut kirjailijana arvostetumpi kuin Venäjällä.” Tiedä tuota!
Hvoštšinskajan tyylilaji oli psykologinen realismi. Sillä Hvoštšinskaja elätti koko perheensä, jopa lyhyen avioliittonsa aikana lääkärimiehensä kanssa miehen kylpylämatkat Eurooppaan. Hän kuului kirjallisuuden genreissä ”1850-lukulaisiin”, joka merkitsi pienten ihmisten puolustamista. ”Siinä hän oli hyvässä seurassa aikalaistensa kuten Nikolai Gogolin ja Fjodor Dostojevskin kanssa”, mutta toi realistiseen kerrontaa uudenlaisia päähenkilöitä, naisia. Rosenholmin mukaan Hvoštšinskajan naiset eivät olleet abstrakteja ihanteita tai suurten ajatusten tiennäyttäjiä vaan alistettuja, hyväksikäytettyjä ja moninkertaisesti lyötyjä.
Hvoštšinskajan kanssa polemisoi venäläis-saksalainen aikalaisrunoilija Karolina Pavlova (1807−1893) hyökäten runoillaan Hvoštšinskajan aristokraattista taustaa vastaan. Molemmat loivat merkittävän uran, mutta saivat niskaansa mieskriitikoiden ivan: Hvoštšinskajaa pidettiin liian naisellisena, Pavlovaa liian miehisenä.
Vuosisadan loppua kohti naiskirjailijoiden asema muuttui eikä heitä enää pidetty ”rujoina luonnonoikkuina”. Muutokset olivat kuitenkin hitaita ja naisten kirjoittama kirjallisuus edusti useimmiten toiseutta. Niinpä kirjallisuudenhistoriaan jäivät miesten kirjoittamat naiskuvat, kuten Aleksandr Puškinin Jevgeni Oneginin Tatjana, Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä? -romaanin Vera Pavlova, Ivan Turgenjevin Aattona-romaanin Jelena Stahova, Leo Tolstoin Anna Karenina tai Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Sonja. Kymmenien venäläisten naiskirjailijoiden omat kuvaukset naisista jäivät syrjään.
Venäjän kulttuurin hopeakaudella elänyttä Olga Šapiria Rosenholm luonnehtii tiennäyttäjäksi, joka arvosteli yhtä venäläisen kirjallisuuden pyhimmistä arvoista, naisen itsekieltäytymistä. Hän kritisoi uhrautujanaisen tyyppiä. Hänen naisensa eivät heittäydy junan eteen kuten Anna Karenina tai hukuttaudu kuten Aleksandr Ostrovskin Katja näytelmässä Ukonilma, vaan he ”valitsevat realistisia vaihtoehtoja ja kieltäytyvät hyljeksittyjen roolista”.
Šapirin käsite oli ”tasaveroinen erilaisuus”. Sukupuoliset erot ovat kulttuurisesti tuotettuja: ”(Mies)kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteittensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löytävät niitä, he väittävät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsevat kirjailijat lahjattomiksi.”
Laajan artikkelin esiin nostamien naiskirjailijoiden tuotannon esittelyyn ei tässä ole mahdollisuutta. Yleiskuva artikkelista on kuitenkin selvä: naiskirjailijoiden tie on joka suhteessa ollut kivikkoisempi kuin miehisten kollegoittensa, niin myös Puškinin runoilijamanttelin perijänä aikanaan Venäjällä pidetyn Jevdokija Rostoptšinan (1811−1858), josta teoksessa kertoo tarkemmin Helsingin yliopiston tutkija ja dosentti Kirsti Ekonen.
Rostoptšinan ”kävi huonosti” toisella tapaa. Aikakauden kaksi vastakkaista liikettä olivat slavofiilit ja Eurooppaan suuntautuneet zapadnikit. Rostoptšina etsi keskitietä, venäläisen kulttuurin ja perinteen kunnioitusta yhdistettynä kosmopoliittisuuteen. ”… Hän jäi vähemmistöön, jopa marginaaliin, sillä myöhemmässä historiankirjoituksessa ei ole kiinnitetty huomiota niinkään kompromissin etsijöihin kuin ideologisiin ääripäihin.”
Artikkelin mukaan hänen tuotantonsa oli laaja ja runoilijana hän oli omana aikanaan hyvin arvostettu.
Mutta tässä jutussani loppupää ei muista enää alkupäätä. Palataanpa siis sinne!
Riina Katajavuori on modernin nuoren nykynaisen tulkki.
Romaani ilmestyi viime elokuussa. Nyt Wenlalla ja veljesten Alli-äidillä on vientiä. Hämeenlinnan miniteatteri valmistelee kirjasta teatteriesitystä esittäjinä joukko 14−19-vuotiaita nuoria, Paula Siimes esittää teokseen pohjaavaa monologia 15. huhtikuuta alkaen Suomen Kansallisteatterissa ja ensi syksyksi, Aleksis Kiven päivään, on määrä valmistua kaksiosainen kuunnelmadramatisointi Wenla Männistöstä. Dramatisoinnin tekee kirjailija itse, ohjaajana on Alma Lehmuskallio ja kirjan kaksitoista laulua on säveltänyt kuunnelmaa varten Kerkko Koskinen.
Hei miehet, lukekaapa kirja − jos se vielä on lukematta − vaikka se on naisen kirjoittama ja kertoo naisista! Uskon, että pidätte.
Annelin kirjoissa 