Elämässään ajelehtinut Sara on ehkä löytänyt paikkansa Hulluruoholassa.
Maritta Lintusen romaani kertoo kommuunista tai kommuunikokeilusta, sillä kokeiluiksi kaikki ”onnelat” ovat lopultakin jääneet. Kommuuni on tyhjäksi jäänyt kansakoulu jossakin ”ei-missään”, lähellä Venäjän rajaa Pohjois-Karjalassa. Ei ainokaistakaan muuta asumusta näkökentässä. Paikan ympärillä on suunnattomasti metsää, kallioita, kalaisa järvi, jossain luolasto, aukeamalla niittyjä ja vanha heinälato sekä rakennuksen takana villiintyneitä ruusupuskia. Paikan nimi on Riihi. Sitä ei löydy googlen hakuohjelmasta.
Talon harvat asukkaat vuodenmittaisen toiminnan ajan ovat siipirikkoja. Psykiatrian erikoislääkäri Eelis Selander määrittelee siipirikot näin:
”On olemassa ryhmä ihmisiä, joita lähetetään aivan turhaan psykiatrisiin tutkimuksiin. Heitä ei voi nimittää mielenterveyspotilaiksi. Nämä erikoistapaukset ovat todellisia väliinputoajia. He ovat mieleltään haurastuneita tai niin originelleja, ettei yhteiskunnassa tunnu löytyvän heille paikkaa, jossa he saisivat elää elämäänsä edes hetken ilman ympäristön painostusta.”
Tähän paikkaan kaapataan ja viedään vastoin tahtoaan myös 40-vuotias Sari Järä, yöllä, päällystakki yöasun päällä lämmikkeenä, välittömästi hänen palattuaan vuosikausien harhailureissulta maailman suurkaupungeista. Kaappaaja on yli yhdeksänkymppinen isoisä, karski sotaveteraani ja liikemies. Isätön ja äiditön tyttärentytär on opetettava ihmisten tavoille ja vastuunkantajaksi. Sara määrätään perustettavan kommuunin johtajaksi.
Saran pakenemisyritykset isoisä on salvannut harkitusti. Jopa pitäjän taksit hän on lahjonut kieltäytymään tilauksista. On talvi, pakkanen ja paksut kinokset. Kännykkä ja muut välttämättömyydet ovat Helsingissä, kunnes ne on paria päivää myöhemmin tuotu tien poskeen.
Isoisä Janne Järä maksaa kommuunin perustamisella kunniavelkaansa juuri kuolleelle rintamatoverilleen Urho Selanderille, joka kerran pahassa tilanteessa rintamalla pelasti hänen henkensä. Ei Urho kommuunia keksinyt, vaan pojanpoika Eelis. Urholle Eeliksen siipirikot ovat ihmishylkiöitä.
Ruuanlaittajaksi on Järä palkannut seudulta iäkkään Tyyne Komulaisen, koulun entisen kasvatin, jonka sivuvelvollisuus on raportointi. Sen hän hoitaa uutteran tunnollisesti kuin pikku-KGB:läinen. Sara on ympärivuorokautisessa valvonnassa. Tyyne itse on omituinen tapaus, mikä avautuu Saralle vähitellen kuukausien kuluessa. Ilmiselvä siipirikko.
Muut taloon muuttavat ovat omalaatuisia omalla tavallaan. Paavo Grön valtaa kellarin ja alkaa viljellä siellä daturaa eli hulluruohoa (Datura stramonium). Paikkaa aletaan kutsua Riihen sijasta Hulluruoholaksi. Grön nikkaroi alin omaan ja alkaa lumien sulettua raivata käytävää villiintyneeseen ruusutarhaan. Grönillä on heti suuret visiot paratiisimaisesta paikasta ruusuineen ja lummelammikkoineen. Hän tarkkailee kaiken aikaa valon, lämmön ja kosteuden tasapainoa.
Itkonen istuu kaiket päivät pilkillä ja lihottaa itseään aloittaakseen kesän tullen hyönteiselämän ja pelkän luonnonkasvien syönnin. Selma Hillolla tuntuu olevan äärimmilleen virittynyt mieskammo, kunnes oletus on yhtenä päivänä pantava uusiksi. Neljäs, muita myöhemmin saapunut Markus Pohjola tarvitsee avoimen tilan tunnun. Hän elää ikkuna ja ovi auki. Grönin ruusutarhan kävelykäytävään hän ei pysty pakottautumaan, vaan on jo alkumetreillä hiestä märkä.
Sara alkaa alkukapinansa jälkeen tajuta itsestään seikkoja, joille on ummistanut silmänsä. Kuukausista kommuunissa tulee hänelle huomaamatta matka itseen, omaan yksinäisyyteen, rakkaudettomuuteen, irrallisuuteen ja kodittomuuteen. Muistaako hän rakkausvajeessaan äidistään sitä, minkä lukija saa jo alussa tietää: viattoman pienen lapsen julmasti kaikesta syyllistävän, kirkuvan hirviön, joka jokaisella solullaan osoittaa kykenemättömyytensä äidiksi? Aikuista Saraa pidetään epäempaattisena. Hulluruoholan yhteisössä hänet jätetään ulkopuolelle, kun muiden kesken alkaa rakentua luottamusta ja yhteisöllisyyttä. Sara joutuu ansaitsemaan muiden täyshyväksynnän.
Hän alkaa maailman suurkaupunkien jälkeen aistia nyky-ympäristöään uudella tavalla:
Astelin opettajainhuoneen toiseen päähän, josta avautui näkymä etupihalle. Helmikuu tanssitti valoa kuuraisissa pihlajissa ja koivuissa, joihin oli ilmestynyt pieniä, punaisiksi maalattuja lintulautoja. Tiaiset, varikset, harakat, punatulkut, teeret, tavikuurnat ja tilhet olivat Komulaisen ja Grönin yhteinen päivittäinen puheenaihe – kaikki puissa, pensaissa ja hangilla liikusteleva käytiin läpi yksityiskohtaisesti.
Mennyt elämä muuttuu epätodelliseksi, mutta niin myös nykyisyys: ”Ehkä jokainen meistä eli oman unensa sisällä. Ja se joka väitti näkevänsä samaa unta toisten kanssa oli valehtelija.” Rakkaus osuu Saraan Hulluruoholassa vain kadotakseen jälleen. Kun Hulluruoholaa ei enää ole, rakkaus muuttuu virvatuleksi.
Tarinan lopussa avautuvat monien salaisuuksien salvat, tervehdyttävällä tavalla. Jotain oleellista Sara on löytänyt itsestään ja rakkaudestakin. Sara, isoisänsä perijätär, päättää palata, vaikka paikasta on enää jäljellä vain tontti ja palaneen talon rauniot:
Jotain on vielä Hulluruoholasta jäljellä. Omenapuut ja kasvit ovat tallella, järvi horrostaa jääkantensa alla. Routainen multa on täynnä siemeniä. Vuoden kuluttua katselen lumisateen hidasta leijumista uuden Hulluruoho ikkunoista. Siellä meitä on ehkä silloin monta. Valvomme öisin kattoa tai tähtiä katsoen, yksin tai vierellämme toinen yksinäinen. Ja meillä on unemme, yksityiset ja lohdulliset. Ne, joiden avulla jaksamme. Niitä ei ole lupa kenenkään rikkoa.
Maritta Lintunen: Hulluruohola. WSOY 2014, 306 sivua.
Annelin kirjoissa 
Tämä kirja yllätti minut täysin. pyysin kirjan nimen ja kannen takia. Tekijä ei sanonut minulle mitään. Vaikutuin kirjasta, pidin siitä todella paljon. Siihen mahtuu niin paljon ja sen voi lukea eri tavoin. Tämä kirja olisi ansainnut paljon enemmän huomiota osakseen.