Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Männistön Wenla on naiseudessaan kaikkivoipa ja tietää sen itse.

Seitsemän veljeksen syöpään kuolleella Alli-äidillä on aikaa seurata pilven lonkalta − kuin tosi-tv:tä ikään − poikiensa toilailuja Helsingin Kumpulassa sekä Männistön Wenlan varustautumista ja elkeitä tullakseen huomatuksi. Alli muistaa naapurin tytön viekkaine katseineen lastentarhaiästä asti:

”Myöhemmin, kun Wenla kasvoi, pyöristyi ja naisistui ja muuttui, muistin aina tuon kurittoman katseen ja yksityisen tilan, johon se oli tarhalapsena vajonnut. Jotain siitä jäi sen olemukseen. Sen oleminen omassa kehossaan oli häikäisevän tyytyväistä, silmiinpistävää. Se liioitellun suora ryhti, hymynkare silloinkin kun se ei varsinaisesti hymyillyt, sen ilo ja ylpeys omasta varresta, raajoista, vaatteiden kireydestä, sormet kun ne mutkattomasti nostivat milloin patellavyötä tissien alle, milloin oikoivat rintsikoiden ja narutoppien olkaimia, milloin kiskoivat lantiohousuja tai pillifarkkuja rensseleistä ylöspäin, milloin liu`uttivat lantiohametta alanpäin, mikä riepu nyt kulloinkin oli muodissa. Tuntui että aina vain vähempi ja niukempi ja piukempi vaate oli muotia. Talvipakkasillakin se kulki hihattomissa urheilutopeissa untuvatakki auki ja etuvarustus tarjolla, pieni nenä punaisena mutta olemus pehmeän utuisena.
Minun pojat oli hämmentyneitä sen kaikkivoipaisuuden edessä mutta eivät selvästi itse tajunneet yhtään, mitä oli tapahtumassa. Ei ne puhuneet Wenlasta, koska se oli kaikkien yhteinen ja oma, kaikkien ulottuvilla, ei sitä ollut sillä lailla olemassa kellekään erikseen.”

Melkoista itseluottamusta osoitti myös Riina Katajavuori ryhtyessään kirjoittamaan Seitsemää veljestä nykyajassa, veljeksiä kesyttöminä, kekseliäinä ja vastuuttomina cityjuippeina, sekä kuvaamaan Seitsemän veljeksen naisia, erityisesti Wenlaa ja tämän bestistä, Seunalan Anskua. Muista naisista keskeisen osan saavat kirjassa Harjun saunassa kylvettäjänä toimiva Kajsa Rajamäki, kuppari-Kaisan nykyvastine ja puoliksi romani, sekä Wenlan yksinhuoltajaäiti, Marja.

Lukijalta alkuun pääsy vaatii tarkkuutta, sillä esikuvansa mukaan Wenla Männistö on enimmältään näytelmämuodossa, ja lukijan on syytä asetella henkilöt ensin kohdalleen päässään. Mutta lukija palkitaan: Useimmille Helsingin Kumpulan ja Toukolan asukkaille, eläville, kuolleille ja muualle kaikonneille, löytyy vastine Aleksis Kiven klassikkokirjasta sadan viidenkymmenen vuoden takaa.

Alkukankeuden jälkeen lukeminen oli silkkaa juhlaa! Strömsö haalistuu. Kumpulassa elämä on kylähenkeä, maauimalan sekä Kumpulan Kylätilan ruokapiirin ympärille syntynyttä yhteisöllisyyttä ja luomua.

Jukolan täysveljet ja velipuolet asustelevat Allastien ja Intiankadun kulmassa suuressa punaisessa puutalossa, joka on päässyt huolettomasti rapistumaan jo vanhempien eläessä, eikä keskenään kouhkaavista veljeksistä ole rappeutumisen pysäyttäjiksi. Pojat tykkäävät pizzasta, kypsentävät kalapuikkoja uunissa, litkivät juicea suoraan tölkistä, ahmivat ulkomaisia televisiosarjoja ja leffoja, tappelevat keskenään tietsikkavuoroista ja musisoivat. He ovat nuoria, notkeita ja komeita.

Intiankadun kasvatit Eppu-kuopusta lukuun ottamatta ovat erityisluokan viljaa. Timi kävi saman luokan kahdesti, koska ruotsin ehdot saatuaan jätti ne suorittamatta Province Rockista palautumisen vuoksi. Eppu käy sen sijaan lukiota ja on kielimiehiä; hän lukee National Geographiakin.
Poikien yhteinen inhokki on ollut äidinkielen opettaja, Jukansuuksi nimitetty:

MARJA. Jukolan penikat tekivät tarpeensa kaupungin metsiin, isot ja pienet hädät. Varsinaiset metsäsissit.
KAJSA. Iso kanto oli ihan syöpynyt keskeltä pehmeäksi kun junkkarit aina lorotti kuset siihen.

LATE (nyökkää). Jukansuu.
TOMMI (selittää). Jukka Lukkala oli yksi meidän opettaja. Äikänmaikka. Se oli syvältä.
SIMPPA. Niuho jyrä.
TIMI. Me oltiin sen silmätikkuja.
AAPO. Siksi me nimitettiin sitä mätää kantoa Jukansuuksi.
JUSA. Oli ilo kusta Jukansuuhun.
EPPU. Monet ureat sinne ohjattiin.

Myöhemmin Wenla muistelee yhteisiä kouluvuosia:

”Alakoulut, yläkoulut, Jukolat jäivät vähän väliä luokalle, niillä on ADHD tai MBD tai ADD tai joku muu hahmotusvika tai salainen diagnoosi ehkä suurimmalla osalla ja lopuilla muuten vain kehno karma, huono maine ja väärät veljet. Kouluavustajat ei riittäneet kun Jukolat oli niin aikaansaapia ja toimeliaita. Jusalla oli lukihäiriö ja se istui tukkarissa vähän väliä.
Aina se kuitenkin järjesti jotain pientä kivaa ylimääräistä.”

Riina Katajavuori on kirjoittanut veljeksille sekä Wenlalle ja Anskulle vastaavat luonne- ja käytöspiirteet Seitsemän veljeksen mukaisesti. Late vetäytyy sitoutumiskammoisena herkästi omiin oloihinsa, mököttää, häippäsee jopollaan omille teilleen ja haaveilee Madventures-tyyppisestä elämästä. Simppa, veljessarjan mulattipoika, on vaihtanut lihan tofuun ja maissiin, lueskelee koraania ja on herkkä murehtimaan. Jusaa usein ahistaa, sisällä pörrää ja kihelmöi. Jusa tarttis äksöniä. Tommi on sitä vastoin teflon.

Yhteenotot Kustaa Vaasan kadun toisella puolella elävien toukolalaisten kanssa ovat väistämättömiä milloin yhteen satutaan. Wenlaa harmittaa Juko Brossien puolesta:

WENLA (hörppii kahvia ja mäiskyttää salmiakkia). Toukolalaiset ovat urpoja. Ne oli varmaan alottanut matsin. Ne ei anna ikinä Seiskojen kulkea rauhassa missään.

Ja taas sama kähinä jatkuu, entistäkin rajumpana:
WENLA. Tommi, Jusa ja Late on faitanneet Toukolassa syynä joku mitätön suukopu Toukolan idioottien kanssa. Kissala, Tuhka-Masa ja niiden veljeskunta oli tullut aukomaan päätä. Matsin tiimellyksessä pari äijää meni ihan kanttuvei. Että ei mitään kevyttä kenttäpainia enää. Yhden toukolalaisen polvi oli mennyt sijoiltaan ja kaikkea muuta epämukavaa, josta en halua tietää yksityiskohtia.”

Viertolan härkien ampumiselle löytyvät ovat vastineensa, kun pojat saavat päähänsä kokeilla, kuka osuu tarkimmin viipalekoulun ikkunaruutujen välipuuhun. Joku osuukin lopulta tuurilla, mutta ikkunat jo ovat sirpaleina. Toukolan jengi tekee selvää lopusta varastamalla seuraavana yönä rikottujen ikkunoiden kautta koulun tietokoneet. Toisella kertaa kytät puuttuvat peliin, kun pojat ammuskelevat Arabianrannassa citykaneja. Hylätyn autonraadon polttamisesta sytytysbensan avulla tietää varmuudella kuitenkin vain Alli-äiti taivaassa.

Laskuista pojat selviävät tuuppaamalla ne avaamattomina lehtien väliin, kunnes moinen selviytymiskeino on tiensä päässä. Elämää lukuisine vempeleineen on ylläpidetty jo pidempään enimmältään pikavippein avulla. Poikien bändi kun ei elätä. Paha pohjakosketus tulee, kun maastopyörät, tietsikka, taulutelevisio ja soittopelit joutuvat ulosottoon.

Katajavuoren kirjan uskoisi kuvatun perusteella tarinaksi seitsemästä veljeksestä ja tottahan se on sitä. Mutta näkökulma on naisellinen ja kuvauskohteina ovat erityisesti naiset. Miehiä tarkkaillaan ja arvioidaan naisten silmin.

Wenlassa on puhjennut kuohuva seksuaalisuus ja puheet ovat sen mukaiset, räävit. Mutta se on pintaa, sillä Wenlalla on syvällä jomottava kohta: Marja-äiti ei suostu kertomaan kuka on Wenlan siittäjä. Wenla ruinaa tietoa äidiltään tavan takaa. Lopulta, ensin oveluutta ja sitten hakuohjelmia hyväksi käyttäen hänen onnistuu jäljittämään isänsä. Löytö on kirvelevä pettymys.

Biisejä tekevä Seunalan Ansku on Wenlaa herkempi, luonteeltaan vieno ja masennukseen taipuvainen. Yhdessä tytöt puhuvat miehistä ja seksistä, hoitavat kuntoa juoksulenkeillä ja tanssitunneilla sekä tekevät veljesten bändin naisjäseninä musaa. Yhdessäolo poikien porukassa on hetulanheittoa.

Mutta entäs Impivaara, jonne Kiven veljekset pakenivat yhteiskunnan kuristusta pakoon? Pojat eivät ole piitanneet yläkerran vuotavasta vesijohdosta ja kunnon homeongelmahan siitä tuli. Intiankadun talo julistetaan kuivauksen ajaksi asumiskieltoon ja jostakin piilopirtti on keksittävä. Se löytyy Lammassaaresta, missä tököttää vielä pystyssä autio ja unohdettu Juho-isän kesäpaikka. Siellä perheen oli määrä viettää kesäisin laatuelämää, mutta toisin kävi. Muusikkoisä löysi uuden naisen, hylkäsi perheensä ja sitten kuoli kolaroituaan poron kanssa Lapin keikkareissulla. Miespolvi on siis heikentynyt: Kiven teoksessa poikien isä kuoli ”tappelussa äkeän karhun kanssa”.

Veljeksistä tulee lopultakin kelvollisia kansalaisia, joten epilogijaksoa myöten Wenla Männistö noudattaa Aleksis Kiven romaanin perusideaa ja rakennetta. Seunalan Ansku, Wenlan kriteerein ”semi-untelo lukunörtti”, menee Epun kanssa yhteen, kuten asiaan kuuluukin. Ja sisustussuunnittelijaksi valmistuva Wenla saa Jusansa, vaikka vielä nuorempana mittaili kaikkia veljeksiä sillä silmällä.

Riina Katajavuoren romaani on herkkua. Se on itsenäinen teos, mutta verrattomasti enemmän se suo oivalluksia ja iloa, jos ja kun tuntee riittävän hyvin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kohdat, joissa suupieliä nykii eniten, keskittyvät useimmiten sulkujen sisään. (Näytelmissä ohjeistukset näyttelijälle sijoitetaan sulkuihin.) Idea herättää hilpeyttä jo ideana itsenään.

Kun YLE radioi syyskuussa 2014 Radioteatterin kuusiosaisen kuunnelmasarjan Tuntematon sotilas, sarjaa edeltävässä keskustelussa verrattiin Kiven veljesten mieskuvia Väinö Linnan nuoriin lahtisiin, rahikaisiin, määttiin, lehtoihin, rokkiin, vilhokoskeloihin, riitaojiin ja rinnastettiin näin kahden eri vuosisadan, 1800- ja 1900-lukujen suomalaiset mieskuvat.

Uusi aika, 2000-luku, vaatii jälleen uudet, muistutettiin. Katajavuori kirjoitti ne. Analysoijilta jäi havaitsematta.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö. Tammi 2014, 268 sivua.