Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi

Hieno kirja Rax Rinnekankaan kuvamaa kasikuvaa myöten.

Hieno kirja Rax Rinnekankaan kuvamaa kasikuvaa myöten.

Käsiini osui timantti, itävaltalais-japanilaisen kirjailijan Milena Michiko Flašarin romaani Kutsuin häntä Solmioksi (Ich nannte ihn Krawatte; Berlin 2012). Kirja kertoo häpeästä ja paosta kovien arvojen yhteiskunnassa. Tiivistykseen kirjailijan esittelyn yhteydessä on helppo yhtyä: ”Teos on hienovarainen ja samalla huumaavan voimakas psykologinen kuvaus ihmisten ulkopuolisuudesta ja omanarvontunnosta tämän päivän Japanissa.”

Tarinassa on kaksi keskushenkilöä, 20-vuotias Taguchi Hiro ja 58-vuotias virkamies Ōhara Tetsu. Hiro on hikikomori. Sellaisiksi Japanissa kutsutaan ihmisiä, jotka kieltäytyvät poistumasta lapsuudenkodistaan, sulkeutuvat huoneeseensa ja rajoittavat yhteydenpidon enintään oman perheen jäseniin. Hikikomorien lukumäärän on vaikeaa arvioida siksi, että monet tapaukset salataan leimautumisen ja häpeän pelosta. Arviot vaihtelevat 100000 – 320000 välillä. Useimmat ovat nuoria, ja eristäytymisen syynä pidetään koulun ja yhteiskunnan valtavia suoritus- ja mukautumispaineita.

Hiro on piileskellyt huoneessaan jo kaksi vuotta jopa avaimenreikä tukittuna. Äiti on tuonut ruuan tarjottimella oven taakse ja vanhempien kotiin saapuessa he pieneksi helpotuksekseen huomaavat kylpyhuoneen lattian märäksi.

Jos yleensä sosiaalityöntekijät maanittelevat hikikomoreja takaisin opiskeluun, Tagushi Hiron vanhemmat salaavat poikansa ja kertovat naapureilleen pojan opiskelevan Yhdysvalloissa. Häpeä on liian suuri paljastettavaksi.

Tetsu vuorostaan on harmaapukuinen virkamies valkeassa paidassaan ja solmiossaan. Hetkinen: entinen virkamies, sillä palveltuaan samaan työnantajaa kolme kymmentä kuusi vuotta hänen tuottavuutensa alkoi heiketä ja hän sai potkut. Mutta hän ei ole kertonut sitä vaimolleen Kyōkolle, joka yhä nousee joka aamu kello kuusi valmistamaan miehelleen lounaspaketin, bentōn. Mies lähtee joka arkiaamu ”työmatkalleen” ja palaa illalla vaimon valmistaessa herkullisesti tuoksuvaa illallista.

Tänä tarinamme alkamisaamuna Hiro on uskaltautunut ensimmäistä kertaa ulos. Hän hakeutuu puistoon, penkille. Häntä vastapäätä tulee istumaan siististi pukeutunut virkamies. Miehet eivät katso toisiaan, saati vaihda lauseita. Puolen päivän maissa virkamies avaa lounaspakettinsa ja syö sen sisällön riisipalloineen nautinnolla. Hiro kutsuu mielessään miestä Solmioksi.

Muutamien päivien jälkeen istujat rohkenevat ottaa keskinäistä kontaktia ja romaanin aikana heidän välilleen tulee luottamuksellinen ystävyys, puistonpenkkiystävyys, joka kaatosateella vaihtuu savuiseksi kapakaksi. He kertovat vähä vähältä oman elämäntarinansa ja häpeänsä syyt. Monia asioita menneisyydestään he pukevat ensikertaa sanoiksi.

Netistä löysin väittelyn siitä, kumpi on enemmän häpeäkulttuuri, suomalainen vai japanilainen sekä erinomaisen artikkelin japanilaisesta häpeästä. ”Siinä, missä länsimainen kulttuuri on syyllisyyskulttuuri, seemiläiset kulttuurit ovat kunniakulttuureja, japanilainen kulttuuri on häpeäkulttuuri.” Kasvojen (kao) säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää. ”Epäonnistuminen merkitsee kasvojen menettämistä.” Kiteytykset löytyvät ”verbaalista pyrometallurgiaa” harjoittavasta blogista Takkirauta.

Blogin mukaan japanin kielessä on 17 eri sanaa itsemurhalle. Se kertoo jotakin se. Kirjoittaja luettelee itsemurhasanat merkityksineen. Useimmissa on taustalla häpeä. Esimerkiksi jumonj-giri merkitsee lähteeni mukaan anteeksipyyntöä ”olen aivan, erittäin, erittäin, todella pahoillani!”

Japanilaiset ovat hyvin työsidonnaisia, ja miehen kunnia on työstä kiinni. Lakisääteinen työpäivä on kahdeksantuntinen ja välissä on tunnin palkaton ruokatunti, mikä merkitsee ilman ylitöitä yhdeksän tunnin töissä oloa. Ylityöt ovat normaaleja ja vaikka niistä kuuluu saada korvaus, se on tapana jättää pyytämättä. Japanin kielessä – ja vain siellä – on liian työnteon aiheuttamalle kuolemalle oma sanansa, karvoshi.

Nuoren Hiron ja vanhenevan Tetsun keskinäisissä avautumisissa käy ilmi, että häpeä on ollut vieraana monen monituiset kerrat, eri syistä ja eri asioista, joista monet tuntuvat ainakin nykypäivässä meistä vierailta.

Hiro vaatii ystäväänsä kertomaan potkuista vaimolleen ja Tetsu suostuu. Heidän on määrä tavata samalla penkillä maanantaiaamuna, mutta Tetsu jättää tulematta. Mitä Hiro saa selville, kun hän seitsemän viikon jälkeen lähtee Tetsun käyntikortin opastamana etsimään perhettä? Kuukausien mittaisista keskusteluista puiston penkillä, käynnistä Tetsun kotona muka palauttamassa toiselta unohtunut solmio ja entisen ystävän odottamattomasta kohtaamisesta alkaa Hiron oma tervehtymisprosessi, matka kohti muita ihmisiä ja yhteiskuntaa.

Loppuun koottu suppea sanasto johdattaa lukijaa tulkitsemaan japanilaisen kulttuurin monia kirjan sivuamia piirteitä. Kutsun romaania Löydöksi.

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi. Lurra Editions 2014, 170 sivua. Suomennos saksasta Olli Sarrivaara.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi

  1. Esittelet todella kinnostavan kirjan. Tuo kulttuurien määrittely häpeä- , syyllisyys- ja kunniakulttuureiksi on niin kiehtovaa. Kulttuurista toiseen siirtyessä tulee hämmennystä ja törmäyksiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s