Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu sekä Tabu

Maa on syntinen laulu herätti ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton.

Maa on syntinen laulu herätti ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton.

”Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman takaa kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsässä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva – se liikehtii auringon alla ahdistuneena.”

Näin alkaa Timo K. Mukan esikoisteos Maa on syntinen laulu, joka ilmestyi tasan 50 vuotta sitten. Mukka oli tuolloin 19-vuotias. Lahjakkaan nuorukaisen kirjallinen ura jäi kymmenen vuoden mittaiseksi. Tiistaina 29-vuotiaana kuolleen Mukan syntymästä tuli kuluneeksi 70 vuotta.

Luin vuonna 1964 ilmestyneen esikoisen ja vuotta myöhemmin ilmestyneen Tabun tällä viikolla, samoin kuin katsoin Rauni Mollbergin romaaneista ohjaamat filmit, Tabusta nimeltä Milka.

Elokuvien vaikutus on ollut vuosikymmenten ajan minussa syvä ja pitkä. Esikoisromaania lukiessa tuli tunne, että elokuva Maa on syntinen laulu noudattaa tarkkaan Mukan kirjaa henkilötyyppejä myöten. Mutta kun nyt katsoin elokuvan uudelleen Teemalta, saatoin todeta paikkansa pitäväksi säännön: Loistavasta kirjasta tehty elokuva on vain varjo esikuvastaan. Kumpikaan elokuva ei liioin kerro koko ”totuutta”. Elokuvien kertomatta jättämät ovat jopa oleellisia. Elokuvia on kai tällaisissa tapauksissa tapana kutsua itsenäisiksi teoksiksi.

Kertomatta muiden muassa jää, että lappalaisen Oulan sekä Martan isän ja äidin kanssa avioliitto on juuri sovittu ja mieli muuttuu vasta, kun Martta tunnustaa olevansa raskaana. Kyse ei siis ole ”sen miehen huonosta maineesta”, vaan kaksinaismoraalista. Isä-Juhani itse kun on vienyt piika-Ailin vihille vasta paria viikkoa ennen esikoisenpojan syntymää ja viinapäissään Juhani kerskuu omilla naistenkaadoillaan. Kirjassa myös isä-Juhani ajaa Oulaa kiinni kirves kädessä murha aikeenaan, elokuvassa vaarattomammin tyhjin käsin. Elokuvassa on vilauksen verran mahdollisuutta insestiin (alaston isä asettuu samaan petiin alastoman Martan kanssa), mutta Mukan kirjassa sellaisesta ei ole jälkeäkään.

Maa on syntinen laulu on kiistatta mitä omaperäisin teos ja klassikko. Silti se ei ole tyylilajissaan ainoa. Vain vuotta aiemmin oli ilmestynyt Matti Hällin Hailuoto-sarjan keskimmäinen osa, maagista realismia edustava Ruottinojan aurinko. Hälli oli luettu kirjailija, Pohjois-Suomessa vallankin. Epäilemättä Timo K. Mukkakin sen luki. Molemmat romaanit ovat rujoja, rajuja, uskonnon ja seksuaalisen kiiman kyllästämiä pohjoisten ihmisten kuvauksia. Mutta tuskin Mukalla vaikutteiden ottamiselle olisi ollut edes aikaa, sen verran lyhyt on teosten keskinäinen ilmestymisväli.

Timo K. Mukka (1944−1973) oli myös lahjakas kuvataiteilija, joka opiskeli Taideakatemian koulussa Helsingissä.

Timo K. Mukka (1944−1973) oli myös lahjakas kuvataiteilija, joka opiskeli Taideakatemian koulussa Helsingissä.

Timo K. Mukka oli naiseksi puhkeamavan, vielä nupuillaan olevan tytön herkkä, myötätuntoinen ymmärtäjä. Sekä Maa on syntinen laulu -romaanin Mäkelän Martta että Tabun 13-vuotias Milka elävät lapsuuden − Milka viattomuuden − ja seksuaalisen heräämisen rajapinnassa. Seksuaalisuus on kuin paisuva kevätpuro, joka ensin kivet ja ruohomättäät kierrettyään kasvattaa voimaansa ja ryöppyää lopulta patoamattomana ja uomansa ottaen.

Molemmille tytöille käy huonosti. Milka ei edes ymmärrä olevansa raskaana ja saa tietää sen vasta kun häneen sekaantunut Kristus Perkele on jo paennut maisemista. Lihallinen Kristus Perkele ja ei-lihallinen Jumala liukuvat päälletysten, kuten kaksi vuosikymmentä myöhemmin tapahtumista kertova Milka kertoo rukouksistaan ja sinkoaa nyt syytöksen Jumalalleen:

… Anna oi Jumala valon jo paistaa, anna ikävän mennä.
Niin minä sinun edessäsi rukoilin, niin minä sinulta anoin. Et sinä minun ääntäni kuunnellut, et sinä itkuani tuntenut. Nyt olen sinua jättämässä, käsiäsi viimeisen kerran hyvästelemässä. En tahdo enää nähdä silmiäsi, en enää tahdo suudella huuliasi, en vierellesi enää asettua makaamaan, en enää sinulle avaa reisiäni. Ei sinua enää ole, Jumala…’

Mitä tässä välissä on tapahtunut 16-vuotiaana leskeksi ja yksinhuoltajaksi jääneelle tytölle, jonka vanha, kalju ja lempeä kanttori nai ja kuoli sitten pois? Mukka ei kerro.

Ruottinojan auringon lisäksi Maa on syntinen laulu -romaanin luettuani toinenkin klassikko putkahti mieleeni, kauempaa: F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä vuodelta 1934. Yhtäläisyyksiä on siinä missä erojakin. Timo K. Mukan tarinassa on yhden vuoden kierto, Sillanpään romaanissa yhden vuorokauden. Molempien keskiössä on väkivaltainen kuolema ja uuden elämän synty (molemmissa nainen kuolee synnytykseen ja mies toisen miehen puukkoon, vauva syntyy ja Martta synnyttää potran pojan). Mutta Mukan vuodenkierrossa kuoleman viikate ehtii niittää useamman kerran kuin Sillanpään suvisessa päivänkierrossa, viimeiseksi isä-Juhanin hirttäytyessä.

Mukan kuvaus on monin verroin rujompaa, rajumpaa ja rivompaa (mitä Sillanpäällä ei koskaan) ja seksuaalivietti vyöryy kuin tulivuoren purkaus. Luonto- ja ihmiskuvaaja sekä seksuaalisuuden herkkä kuvaaja Sillanpää sekä luonto- ja ihmiskuvaaja sekä seksuaalisuuden ronski kuvaaja Mukka ovat eri tyylilajin kirjailijoita. Maa on syntinen laulu on synkkä balladi, missä sukupuolivietti ja tiukka hurmosuskonto kietoutuvat pohjoisten ihmisten elämässä vasta- ja voimapariksi. Uskonto onkin suurin erottava tekijä, sillä Sillanpään, puhdaspiirteisen biologisen elämänkatsomuksen edustajan, teoksessa uskonnolla ei ole osuutta.

Eivät Mollbergin elokuvat alkuperäisiä kirjoja korvaa, sen tällä viikolla opin. Ja kun vauhtiin pääsin eikä kotikirjastoni enää pidemmälle riittänyt, fillaroin Paloheinän kirjastoon, mistä lähimpänä löytyi Mukan viimeisiksi teoksiksi jääneet Lumen pelko sekä Kyyhky ja unikko.

Mukan kustantaja oli Gummerus, joka Maa on syntinen laulu -käsikirjoituksen Pellosta saatuaan joutui harkitsemaan, rohkeneeko kirjaa julkaista. Päätös oli viisas. Viimeisten Mukan kirjojen kustantaja oli WSOY.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s