Helmi Kekkonen: Suojaton

Isan pään sisäiseen maailmaan ei ole pääsyä. Vai onko?

Miksi Isa ei pysty suojelemaan itseään – itseltään? En päässyt Isan pään sisälle, mutta eivät sinne pääse Hannele-äiti ja Toomas-isäkään. Välillä on tunnustettava oma avuttomuus eritellä lukemaansa. Minusta ei ole psykologiksi. Helmi Kekkosen toisen romaanin, Suojaton, osalta kävi näin.

Olen lukenut Helmi Kekkosen aiemmin ilmestyneet: novellikokoelman Kotiin sekä romaanin Valinta, joista jälkimmäinen vaikutti minuun vahvasti. Perheen sisäistä dynamiikkaa sekä vanhempien ja lapsen suhdetta käsittelee myös Suojaton. Suojaton on Isa, tummasilmäinen ja mustatukkainen tyttö, jonka elämää seurataan aikuisuuden kynnykselle asti.

Isa on omalaatuinen, kummallinen, erilainen, ”normaali mutta siinä reunoilla”, kuten joku luonnehtii. Hän on vaikea lapsi. Suorastaan supervaikea. Isaan tuhlataan hellyyttä, mutta äiti-Hannelen voimat ehtyvät:

Ja sitten tammikuinen yö, kylmä ja musta. Hannele seisoi eteisessä kirkuva ja rimpuileva Isa sylissään, katsoi kenkiään ja tytön vääristyneitä kasvoja, jos minä vien tämän lapsen ulos, jos minä avaan oven, kävelen rappuset, kuljen pihan poikki, aivan puiston pimeälle reunalle saakka ja jätän tämän lapsen sinne, lasken hankeen ja tulen yksin takaisin, silloin tämä loppuu, huuto vaimenee eikä sitä enää ole ja minä voin nukkua, mitään muuta en halua, en pyydä, mutta hän pysyi paikoillaan kunnes kääntyi, laski tytön Toomaksen viereen sohvalle, käveli ulos, katosi pakkaseen, maailmaan joka oli kaikkialta valkoinen.

Kekkonen on rikkonut kronologisen tarinan välähdyksiksi Isan eri kehitysvaiheista. Siksi varsin alussa lukija saa tietää, että Isa raiskataan raa`asti hangelle ja puolen vuoden päästä sama mies likaisine käsineen, haisevine hengityksineen ja karkeine puheineen (”Tätähän sinä narttu haluat.”) yrittää uudelleen, mutta sillä kertaa Isan onnistuu kajauttaa miestä kivellä päähän. Mutta poliisille ja luottamusta herättävälle lääkärille hän ei suostu puhumaan mitään, vaikka tuntee miehen.

Aivan pienenä, puheen muodostamisen iässä, Isa päästelee kaikkien äimistykseksi kokonaisia ehjiä, ylikypsiä lauseita. Sitten hän mykistyy, vuosiksi. Vielä murrosiässä vieraat ihmiset kutsuvat häntä Mykäksi. Vanhemmat hakevat apua asiantuntijoilta ja saavat positiivista puhetta:

Viimeisen vuoden ajan heille oli sanottu ettei syytä suurempaan huoleen silti ollut, jos huoleen ollenkaan, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan, jokaisella lapsella on erilainen temperamentti, Isa on osoittanut että osaa puhua ja muodostaa lauseita, hän ymmärtää puhetta, olkaa kärsivällisiä, jotkut lapset vain viihtyvät omissa oloissaan, antakaa hänelle aikaa, ja Kaille, keskittykää myös poikaanne…
Onko jotain mitä me voimme tehdä, he kysyivät, onhan?
Muistakaa että puhe on vain yksi osa kommunikaatiota. Antakaa tyttärenne piirtää ja leikkiä, ilmaista itseään, tanssia ja kuunnella ja soittaa musiikkia. Katsokaa häntä aina silmiin kun puhutte hänelle, käyttäkää yksinkertaisia ja selkeitä lauseita. Älkää sanoko sellaista mitä ette tarkoita. Teillä on älykäs tytär, nauttikaa siitä, hänen seurastaan. Herkkyys ja tahdonvoima ovat haastava yhdistelmä, varsinkin Isan kaltaiselle lapselle. Jos te ajattelette että tämä on raskasta teille niin sitä se on myös Isalle, hän on vasta lapsi. Muistakaa se aina kun tuntuu että ette jaksa.

Kun Isan kehossa alkavat näkyä ensimmäiset naiseuden merkit, Isa tajuaa lantionsa vallan vangita isänsä ystävän katse noustessaan yöpaitaan verhoutuneena yläkertaan pukeutumaan äidin käskystä. Sitten Isa alkaa kadota omille teilleen. Hän löytää etäältä syrjäseudulta omistajien hylkäämän talon, jonka uudet asukit ovat vallanneet. Sieltä, yläkerrasta, Isa merkitsee yhden huoneen omakseen, ainoan lukittavan.

Enempää lukija ei saa näistä retkistä tietää. Äiti näkee tyttönsä turvonneet, harittavat silmät, liian ohuet vaatteet sekä mustelmat ja naarmut iholla. Isan maine on tärveltynyt, niin monen miehen alle hänen huhutaan päätyneen. Isalle suurin loukkaus miehen suusta on lähtiessä sana kiitos.

Onko pois muuttava isoveli Kai sittenkin ainoa, joka Isasta aidosti välittää:

− Mistä sinä puhut?
− Tästä kylästä. Isasta. Sinä istut työhuoneessasi käsikirjoitusten ja kirjojen keskellä, et näe mitä täällä todella tapahtuu, tai et halua nähdä. Isä on aina tehtaalla tai muuten vain poissa. Ja olette niin helvetin onnettomia kaikki, Isa varsinkin. Missä te luulette että Isa on kaikki illat ja yöt? …
− Isa ei ole enää mikään lapsi, ei ole ollut pitkään aikaan.
− Mitä sinä tarkoitat?
− Kyllä te tiedätte. Ei tässä tuppukylässä yksinäisiä miehiä puutu. Karhuja, saatana.
Kain sanat tuntuivat lyönneiltä Hannelen kasvoja vasten. Kaikki ne mustelmat ja myöhäiset illat, Isan vaatteisiin tarttuneet tunkkaiset hajut. Millainen äiti hän oikeasti on? Isa ON vielä lapsi, vasta seitsemäntoista.
− Minä en usko sinua, Hannele sanoo, turhaan, kääntää katseensa ikkunaan ja näkee Isan kävelevän pihan poikki. Hannele juoksee ulos keittiöstä, ulos ovesta, huutaa tytön perään mutta Isa ei pysähdy, ei katso taakseen.

Isa lähtee liian varhain kotoaan, jossa hän ei sanojensa mukaan pysty hengittämään. Mutta hän on suojaton, vielä lentokyvytön pikkulintu.

Hannele ei pysty ymmärtämään tätä kaikkea, sitä millaiseksi heidän elämänsä on kesän aikana muuttunut. Miten pieleen kaikki on mennyt. Hän on luvannut suojella lapsiaan kaikelta pahalta. Se oli ollut mieletön lupaus, ei sellaista voinut pitää, hän tiesi sen, mutta kun hän oli vuosia sitten laskenut kätensä Isan päälaelle ja kämmen oli peittänyt tytön koko pään, hän oli hetken uskonut sanoihinsa, uskonut itseensä.

Isa on suojaton, myös maantiellä kävellessään pois kotoaan ja auton lähestyessä edestä. Kerran Isalle tärkeä henkilö oli Leo, jonka puhelusta isoveli Kai kertoo Isalle, kun tämä toipuu sairaalassa. Helmi Kekkonen lopettaa tarinansa toivoon, mutta samalla myös samuelbeckettmäisen pessimistisin maustein:Huomenna hän tulee, Isa ajattelee, ehkä jo huomenna.

Helmi Kekkonen: Suojaton. Siltala 2014, 160 sivua.