Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat

Kohtalona miehet, tunnetusta isästä lähtien. Kansikuvassa äiti ja tytär.

Anita Konkan (s. 1941) Unennäkijän muistelmat on omaelämänkerta, mutta myös yli puolen vuosisadan mittainen matka suomalaisuuteen ja suomalaiseen kulttuurielämään yhden mukanaolijan ja kokijan kertomana. Itse asiassa matka on pidempi: Konkka johdattaa lukijan taiteilijaäitinsä Anjan sukujuurille 1800-luvulle Lapualle ja inkeriläisen isänsä Juhani Konkan perheen kohtaloon Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan tyrskyissä sekä neuvostovuosikymmenten aikana.

Isän varjo on pitkä. Omasta kirjailijaurastaan huolimatta Anita Konkka on assosioitunut minulla juuri kääntäjä Juhani Konkan tyttärenä. Myös Juhani Konkan kirjallinen tuotanto oli mittava, mutten ole tuntenut häntäkään hänen omista teoksistaan, vaan niistä ikkunoista, jotka hän avasi suomalaisille lukijoille venäläiseen klassiseen kirjallisuuteen: Gogoliin, Tolstoihin, Tšehoviin, Dostojevskiin, Gorkiin, Pasternakiin, Paustovskiin.

Suuren isän varjo tuntuu myös Unennäkijän muistelmissa. Vaikka Anita Konkasta saa tasapainoisen ihmisen kuvan, oman elämän muistelukset sisältävät muiden muassa neljän ja puolen vuoden mittaisen terapiajakson, kaksi kertaa viikossa. Sinä aikana hän ei päässyt vielä äitiinsä. Isä ja lapsuus olivat keskiössä.

Ei isä miltään hirviöltä vaikuta. Hän oli oikeistolainen, vahvatahtoinen, konservatiivinen, työteliäs sekä whiskiin ja naisiin taipuvainen. Avioliitto oli riitaisa ja se ajautui karille, monestakin syystä. Huusholliasioissa epäkäytännöllinen äiti lähti kolmen kuukauden mosaiikkikurssille Ravennaan ja sille tielleen jäi. Isä löysi nuoremman naisen ja muutti pois kotoa. Kolme alaikäistä lasta, heistä 17-vuotias Anita vanhimpana, jäivät elämään keskenään Munkkiniemen kotia. Anita Konkka kuvaa sitä yhdeksi elämänsä rattoisimmista ajoista.

Kaupunkilainen haju- ja ääniaistimuksia myöten

Hajumuistot lienevät ihmisen varhaisimmat ja vahvimmat. Unissakävijän muistelmissa on tästä runsaasti todisteita. Munkkiniemessä lapsuuden tuttu elokuvateatteri oli Bio Rita:

Bio Ritasta muistan kuhmuraiset plyysituolit, jotka olivat joskus olleet syvän tummanpunaisia, mutta muuttuneet vuosien mittaan epämääräisen rusahtaviksi. Sali haisi pölyltä, nekuilta, hikisiltä kumisaappailta, kastuneelta villalta ja likaisilta tennistossuilta.

Arasta tuttavuudesta ja yhdestä yhteisestä luistelusta muuan pojan kanssa jäi tämä muistikuva:

En muista mistä kirjoista me puhuimme, mutta muistan pukukopin lattian ja penkin, jolla istuin hänen vieressään riisumassa luistimia, kun valot radalta oli sammutettu. Lattia oli sohjoinen, ja luistimien terät olivat repineet sen tikuille. Kopissa haisi märät villasukat ja likainen koiranturkki. Mustassa kamiinassa paloi tuli, märät puut rätisivät ja kärysivät.

Anita Konkka on porvarillisen taiteilijaperheen lapsi ja mitä suurimmassa määrin kaupunkilainen. Lapsuuden ääniä olivat kodin ohi Munkkiniemen puistotietä pitkin kolistelevat raitiovaunut ja ohuiden seinien läpi kantautuvat muiden perheiden kohonneet äänet. Avioiduttuaan Anita Konkka joutuu tyytymään kotvan aikaa rahapulassa Kivihakaan, mutta ydin-Helsinki veti.

Olin onnellinen, kun muutimme Kivihaasta Lönnrothinkadulle. Siellä sadekin kuulosti oikealta sateelta, kun vesi solisi ja helisi peltiränneistä kadulle. Nurkan takana oli meri, satama ja telakka, rekka-autot jyrisivät olohuoneen ikkunan ohitse Jätkäsaareen, telakalla paukkui metallivasara, lapsuuden Savonlinnasta tuttu ääni, sillitynnyrit lemusivat rantalaiturilla, torilla leijaili Sinebrychoffin kaljatehtaan mäskin haju ja torihallin edessä notkahteli tavanomainen juopporemmi. Kadun varrella oli pieniä ruokakauppoja, ja kadunkulmassa oli tupakkakauppa, jonka tiskin alta myytiin kovaa pornoa. Yliopistolle oli lyhyt matka, voin käydä luennoilla, tavata tuttuja ja istua yliopiston kuppilassa.

Häpeää ja itsetutkiskelua

Lapsuudessa ja nuoruudessa häpeä oli yhä kiinni persoonassa kuin iho. Syinä olivat likinäköisyys, ulospäin törröttävät hampaat, vasenkätisyys ja lukihäiriö, jota ilmiönä tuolloin ei tunnistettu. Kun lapsi ei hahmottanut kirjaimia ja lukutaito antoi odottaa itseään ja kun myöhemmin kirjoitusteksti vilisi virheitä, selityksiksi tarjottiin tyhmyyttä ja laiskuutta.

Mistä kirjailijan yliherkkyys ja ylenpalttinen taipumus oman psyyken ja minuuden tutkiskeluun ikinä juontaa, sen tietänee kirjailija parhaiten itse. Mutta kirjan perusteella hänen aikuisuutensa on ollut hellittämätöntä unien muistiin merkitsemistä ja merkitysten etsintää ja unilla on keskeinen osa myös tässä elämänkerrassa.

Kirjailija tuntee loputtomasti vetoa erilaisiin unikirjoihin, henkisen kasvun oppaisiin, käytännön oppaisiin ”elämänpuun” ymmärtämiseksi, meditaatioon, keskittymis- ja hengitysharjoituksiin ja zenfilosofiaan. Hän roikkuu kuukausikaupalla netin zenbuddismi-, love-, angst-, debressio- ja PsyArt-unientulkintasivuilla, pelaa netissä unipelejä ja käy tietokonepsykoanalyytikon vastaanotolla.

Myös yksi keskeinen Konkan tärkeistä rakkauksista, kuvanveistäjä Heikki Virolainen, vetoaa paitsi eroottisesti myös rajatieteiden harrastaneisuudellaan. Virolainen on mystikko ja okkultisti.

Mutta tärkein on Salama

Mutta tärkein mies on isän jälkeen Hannu Salama. Anita Konkka tuntuu aidosti rakastaneen Salamaa vuosien, kaiketi vuosikymmenten ajan. Eroottinen suhde on kuin jojo ja Salama monine naissuhteineen häilyvä. Konkka kirjoittaa suhteestaan Salamaan avoimesti ja sangen yksityiskohtaisesti – pitää omahyväinen Salama siitä tai ei. Salama on milloin hellä ja huomaavainen, milloin ilkeä ja äreä.

Kahden päivän kuluttua hän toi pienen vihreän kiven. Se oli krysoliitti Kiinanmeren rannalta, minun palatsini peruskivi. Hän sanoi rakastavansa minua. Siitä ilahtuneena annoin hänelle takaisin vara-avaimeni. Minusta tuntui, että hän oli rauhoittunut ja asettunut vihdoinkin aloilleen. Miten väärässä tunteet voivatkaan olla!
Hän peruutti rakkauden heinäkuussa. Lakkasi tuomasta kiviä, raaputusarpoja ja suklaapatukoita tullessaan luokseni ja alkoi taas viettää viikonloppuja ”Sonjan” luona. Ja oli enimmäkseen pahalla tuulella.

Unennäkijän muistelmissa seksuaalisuus on keskeisellä sijalla ja kirjoittaja tuntuu sangen eloisalta ja eroottiselta naiselta. Naiseutensa kanssa hän on sinut.

Politiikkaa ja ajan kuvia

Teos etenee kronologisesti lapsuudesta nykyaikaan ja sen jokaisella luvulla on oma ideansa ja syynsä. Kirjailija paneutuu sukujuuriensa etsintään ja isän inkeriläisen perheen kohtaloihin. Perhe näet pakeni Neuvosto-Venäjältä Suomeen vuonna 1919, mutta Juhani Konkkaa lukuun ottamatta kaikki muut palasivat takaisin vuonna 1921 kohtalokkain seurauksin.

Joitakin perheen jälkeläisiä Anita Konkka tapaa myöhemmin Neuvostoliiton matkoillaan ja rakastuukin yhteen heistä, serkkuunsa Edikiin.

Anita Konkka kuului joitakin vuosia Kulttuurityöntekijäin Liiton kantajäsenenä taistolaisiin, mutta oli oman kertomansa mukaan poliittisesti reunalla siksi, että hän tiesi isänsä kautta kommunistisesta onnelasta muita enemmän. Pieni isänmurha kuitenkin! Poliittisesti Anita Konkka haki ystävänsä ja rakastettunsa järjestään vasemmistolaispiireistä.

Unissakävijän muistelmista on moneksi. Se sisältää runsaasti ajankuvaa. Viinaa tuntuvat lipittävän kaikki: Hannu Salama konjakkia, isä whiskiä, kihlattu Saari ongelmaksi asti punaviiniä. Tupakkaa palaa ajan tavan mukaan kaikkialla. Konkka kertoo jopa opettajansa, professori Anna-Maija Sarajaksen sauhutelleen yliopistolla luentosalissa.

Konkka on nähnyt vaivan koota teoksensa loppuun kattavan, lukijaystävällisen henkilöhakemiston. Teos on niin henkilö- kuin ajankuvanakin kiinnostava ja antoisa, vaikka ranteeni (vain ranteeniko?) alkoivat loppua kohti väsyä. Liki kuusisataasivuisessa kirjassa on kannattelemista.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014, 580 sivua.