Jussi Kaakisen suunnittelema kansi on oivaltava.
Lukukokemuksen jälkeen olen yrittänyt hahmottaa, missä on teoksen kovin ydin, jonka ympärillä muut juonteet ja aiheet muodostavat runsaan kerronnallisen kudelman. Hahmottaminen on vaikeaa. Tarinan edetessä näet – Valtosen käyttämää ilmaisua lainaten − maalitolpat siirtyvät. Tarina harhauttaa ovelasti.
Kansisuunnittelija Jussi Kaakisen visuaalinen kiteytys kirjasta on oivaltava ja pelkistävä: maapallo ja sen sisällä kahdet kasvot, toisistaan pois päin suuntautuneina.
Romaanin yksi keskeinen juonne on eläinkokeisiin perustuva tutkimus koko laajassa kirjossaan ja massiivisissa mitoissaan sekä kokeita vastustavat, kansainvälisesti verkottuneet protesti- ja aktivistiryhmittymät. Ne, jotka onnistuvat astumaan rahamaailman isoille varpaille, leimataan nopsasti ja tehokkaasti terroristeiksi, menetelmistä ja niiden laillisuusasteesta riippumatta. Osuman tai vähältä piti -tilanteen välttämiseksi maalitolpat siirtyvät.
Valtosen tarinan kolme keskeisintä henkilöä ovat amerikkalainen neurotieteen professori Joe (Joseph) Chayefski, jonka tekemä neurologinen tutkimus perustuu eläinkokeisiin, Joen ensimmäinen vaimo Alina lyhyeksi jääneestä avioliitosta Helsingissä sekä heidän yhteinen poikansa Samuel nuorena, radikalisoituneena aikuisena. Avioeron ja Joen Yhdysvaltoihin palaamisen jälkeen Alina ja Joe eivät ole tavanneet tai juurikaan olleet yhteydessä yhteisestä lapsesta huolimatta.
Samuelin suhde isään katkesi taaperoiässä. Se antoi kasvupohjan isäanemialle murrosiän vuosina.
Samuel janoaa hyväksyntää ja huomiota kuuluisalta tiedemiesisältään, josta hänellä on tietoa vain itse etsittynä netin kautta. Pojan odotusten vastaisesti isä jää saapumatta ylioppilasjuhliin. Joe on vaistonnut oikein, että ex-vaimon suhtautuminen hänen tuloonsa on vastahakoisen penseä. Poika näkee vain isänsä välittämättömyyden – eikä ole siinä aivan väärässä. Samuel putoaa ihmissuhdekolhuja saaneena masennuksen harmauteen ja elämä luisuu raiteiltaan:
Samuelilla oli vähän ongelmia, lainkin kanssa.
Päätarina kuulostaa siltä kuin Simon Watersin mukaan näissä tapauksissa aina: syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä jättämäksi ja tästä katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.
Samuel löytää viiteryhmänsä radikaalista, globaalista eläinkokeita vastustavasta liikkeestä ja katoaa Yhdysvaltoihin. Pian Joe Chayefskiin kohdistuu sairaita mittoja saava vainoaalto: työhuone ja tietokone tuhotaan, Joen nuorimmainen saa terävistä neuloista kyhätyn pommipaketin, omakotitalon pihalle kuskataan yöllä eläinraatolöyhkää ja lähinaapurit saavat kuulla juutalaisen Chayefskin olevan natsi.
Kirja eläinlajista nimeltä ihminen
He eivät tiedä mitä tekevät on aikalaisromaani, mutta se on osin myös scifi ja se on tarinan juoksutukselta trilleri. Scifiksi kirjan tekee uusi, nerokas tekninen vempain iAm. Se on kuin huumetta. Sen avulla käyttäjän kuuluisi hallita aikaansa, mutta sillä hallitaan häntä. Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, kosmetiikka, sosiaalista menestystä tarjoavat piristelääkkeet ja viihdeteollisuus kietovat trenditietoiset nuoret otteeseensa suoraan aivoja lukevan iAmin tassujen kautta.
Koin siis Jussi Valtosen kirjan paljon enempänä kuin kertomuksena sen keskushenkilöistä ja heidän keskinäissuhteistaan. Kirja kasvaa globaaliksi tarinaksi, eräänlaiseksi läpivalaisuksi nisäkäslajista nimeltä ihminen. Se on myös pessimistinen kuva ihmiskunnasta rajattuna pohjoiselle pallonpuoliskolle ja länsimaiseen kulttuuriin.
Kyse on moraalista, etiikasta, vastuusta, peloista ja uskalluksesta, uskosta tekojen vaikutukseen, hetkellisistä erävoitoista ja maalitolppien siirtymisestä ulommaksi. Valta on siellä, mistä hallitaan ihmisten aivoja. Kuluttajat luulevat tekevänsä itsenäisiä päätöksiä, mutta he eivät tiedä mitä tekevät.
Onko siis teoksen kova ydin globaalissa valheessa ja megabisneksen vallassa? Ehkä. Tai ytimiä on useita.
Kirja omanapaisuudesta
Kukaan kirjan henkilöistä, Joen vaimo Miriam mukaan lukien, ei osaa tulkita toista oikein. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla, väärinymmärrys ja virheelliset tulkinnat, väärät oletukset ja toisten käyttäytymisen kokeminen aina itseen kohdistuvana epäoikeudenmukaisuutena ja vääryytenä rakentavat läpi teoksen itseänsä ruokkivan tapahtumaketjun, mikä mahdollistaa tapahtumien luisumisen kohtalonomaisiksi.
Väärät tulkinnat alkavat toteuttaa itseään. Mutta pelko ja raivo ovat kehnoja kompasseja.
Ehkä kirjan ydin on ihmisen heikoissa valmiuksissa aitoon, kuuntelevaan ja toisen näkökulmaa ymmärtävään vuoropuheluun. Valtonen vyöryttää tästä oikein alleviivaavan esimerkin, kun Alina yrittää löytää ongelmilleen kaikupohjaa kirkon avaamalta keskustelusivustolta. Tätähän kansainväliset kriisitkin ovat täynnä: kyvyttömyyteen ja haluttomuuteen kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta aidosti.
Neuropsykologian alalta väitellyt Jussi Valtonen tonkaisee Joen ajatuksenjuoksujen kautta herkullisesti yliopistollisia tiedeyhteisöjä, suomalaisten yliopistojen ”huippututkimusyksiköitä” ja ennen kaikkea monenkirjavia kansainvälisiä tiedelehtiä. Valtonen vaikuttaa tuntevat globaalin tiedejulkaisumafian erinomaisesti kertoessaan kirjansa tiedelehtikonsernista, Freedom Mediasta, jota vastaan Joe käy epätoivoista yhden miehen sotaansa.
En lähde avaamaan aihetta. Lukekaa siis itse! Mutta tässä saavat kunniansa pääkaupungin huippuyliopiston kulttuuriset vuorovaikutustaidot uraansa aloittelevan Joen kokemana:
Koko ensimmäisen kuukauden ajan Suomessa hän oli luullut, että yliopisto on suljettu. Pidettiinkö täällä lomat toukokuun lopussa? Vai oltiinko täällä aina lakossa niin kuin Ranskassa?
Muutaman kerran tullessaan työhuoneestaan hän huomasi käytävällä klonkkumaisen hahmon, joka hänet nähdessään säikähti ja singahti koloonsa ajatusta nopeammin. Joe yritti muutaman kerran esitellä itsensä, mutta hahmo pakeni varjoihin. Laitoksen sihteeri, viestinnästä ja kansainvälisistä asioista vastaava, selvisi vuoden kuluttua.
Hän oli vähitellen oppinut, että jos pysyttelee pitkään paikoillaan hiljaa ja varoi säikyttämästä, suomalaisista saattoi nähdä vilauksen sattumalta. Talviaikaan ne nousivat erityisesti aamuhämärässä ja iltapäivän sinisessä valossa äänettömästi käytäville vaeltaakseen niitä yksin, murheellisen puhumattomina. Kesällä suomalaiset sen sijaan hävisivät kuukausiksi mökeilleen, jolloin koko maan olisi varmaan voinut heidän huomaamattaan valloittaa tai myydä ulkomaille.
Kahvihuoneessa suomalaisen saattoi joskus lounasaikaan pystyä ajamaan seinää vasten niin, että se ei ehtinyt paeta. Silläkään tavoin keskustelua ei tosin päässyt syntymään. Ne vaikeat pari kolmekin minuuttia, jotka suomalaista onnistui kerrallaan jututtamaan, se vastaili yleensä yksittäisillä sanoilla jäykkänä hengitystään pidätellen, silmät pelosta laajentuneina ja pakoreittejä vilkuillen.
Kirja osaa siis olla myös häpeämätön ja hauska.
Valtonen, nyt nelikymppinen mies, tavoittaa perin uskottavasti nuorten kielen ja murrosikäisen sanallistetun kapinan. Isän ja 15-vuotiaan Rebeccan riitaisissa yhteenotoissa lukija kuulee nuotin ja äänenvolyymin muutoksen katkaistuissa sanoissa, venytetyissä vokaaleissa ja gemenan vaihtumisessa versaaliksi. Moniaistinen romaani siis.
Tunnen kirjan luettuani syyllisyyttä omasta vapaamatkustajuudestani, sillä sen verran moneen asentoon Valtonen myllää maapallon ryöstökuluttamisen ja käyttäytymisemme arvoperustat. Mutta kirja ei moralisoi, eikä jokaisesta ole toimeen ryhtyväksi maailmanparantajaksi. Teosta on helppo lukea sujuvan tarinan ja sen monien sisään rakennettujen käänteiden ja yllätysten koukuttamana.
Tämän monitasoisen ja -tahoisen, yksityiskohdissaan runsaan ja psykologisesti oivaltavan romaanin kypsyttelyyn ja kirjoittamiseen on täytynyt kulua lukuisia vuosia. Kirja on palkintonsa ansainnut!
Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, ilmestyi vuonna 2007.
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014, 557 sivua.
Annelin kirjoissa 
Uskalsin nyt tulla lukemaan bloggauksesi, kun sain vihdoin oman bloggaukseni valmiiksi. Hienosti ja kuvaavasti hahmottelet kirjan teemoja. Minulle tässä teoksessa oli ihan liikaa aineksia. Paljon kiinnostavaa, mutta liian paljon kaikkea. iAm-jutut oli minusta kiinnostavinta antia.
Tämä oli niin hieno kirja, että sen luettuaan jää ihan pöllämystyneeksi joksikin aikaa. Kiitos hyvin kiteytetystä esittelystä. Eikö tästä kirjasta jo pitäisi puhua pitkin kyliä ja kaupunkeja? Toivottavasti saisi mediatilaa ja vaikka pohdintoja ohjelmissa. On kyllä palkintonsa ansainnut.
Minusta kirja oli hyvinkin mukaansatempaava, mutta ajattelin samaan tapaan kuin Omppu, että aineksia oli hiukan liikaa. Hassua kyllä, olisin karsinut juuri iAm-jutut, jotka kuuluvat tekno-utopiaan, siinä missä kaikki muu oli melko realistista.
Paluuviite: Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät | Nidottua