Avoin kirje

Viimeinen kuva Akselista, Moskovan metroportaissa 6.12.2004

Viimeinen kuva Akselista, Moskovan metroportaissa 6.12.2004

Lapsemme, 24-vuotiaan Akselin, elämä sammui kymmenen vuotta sitten Suomen itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä kolmekymmentä kilometriä Moskovan keskustasta lumisella metsäpolulla Himkinissä, minne hänet oli sieppauksen jälkeen kuljetettu. Syylliset eivät ole joutuneet vastuuseen.

Verkkolehti Sivistys julkaisi Akselin 30-vuotissyntymäpäivänä 3. kesäkuuta 2010 alla olevan blogini Avoin kirje, jossa itse kirje käy keskustelua Eeva Tikan romaanin Hiljainen kesä kanssa. Linkkiyhteys tuolloin ilmestyneeseen kirjeeseen katkesi vuosi sitten verkkolehden käyttöjärjestelmän vaihtamisen seurauksena.

AVOIN KIRJE

Eeva Tikka: Hiljainen kesä. Gummerus 1979.

Eeva Tikka: Hiljainen kesä. Gummerus 1979.

Täyttäisit torstaina 30 vuotta, jos olisit saanut elää. Kaksi kivipylvästä haudallasi ovat kuin avoin kirja. Sellainen Sinulla oli kädessäsi useimmiten, ellet viilettänyt fillarilla, viettänyt aikaa ystäviesi seurassa tai samonnut metsässä. Paasien välinen rosoinen repeämä kertoo rikki revitystä elämänkirjastasi.
Sinä halusit elää. Olit toimintatarmoa täynnä, pääsi vilisi tuoreita ajatuksia. Kapasiteettisi tuntui käsittämättömältä. Olit idealisti. Ison pojan lämmin, avara sydän.
Junasi Moskovaan lähti 2. joulukuuta. Moskovassa aioit tarkentaa tietoja kirjaasi. Mutta elämästäsi oli tähteenä enää neljä vuorokautta.

”Hän huusi mutta tuskin kuuli omaa ääntään. Silti hän huusi, kauhuissaan, monta kertaa. Huutaessaan hän muisti miten äänettömänä koira oli häntä katsonut kun hän eilisaamuna lähti. Seisoi koppinsa edessä ja katsoi mutta ei pyrkinyt mukaan – sitä hän silloin ihmetteli ettei pyrkinyt. Sekin tiesi tämän!” (Hiljainen kesä)

Meille jäi Sinusta muistot, vaikeasti avautuvat runosi ja ikääsi nähden mittava kirjastosi, divariostoina kartutettu. Ystäväsi luonnehti Sinua renessanssiruhtinaaksi. Se Sinä olit, nuoresta iästäsi huolimatta.
Viimeinen kesä. En muista siitä paljon. Asuit jo muualla. Kuhmossa pidit loistavan luennon Haydnin ajan Euroopasta ja aikalaismusiikista. Verkkokalvollani on myös kuva Sinusta seisomassa Helsinki City Maratonin kääntöpaikalla Esplanadilla vanha kamera kaulassasi.
Meidän perheen hiljainen kesä tuli vuotta myöhemmin.
Miten usein tahattomasti katseemme kääntyi ensimmäisenä keväänä keittiön ikkunaan: ehkä sittenkin hoikka salkomainen hahmosi vilahtaa ikkunan ohi ja avain kuuluu kiertyvän ovessa.

”Hän katsoi näkyisivätkö sen kasvot ikkunassa, seinässä, katossa, sitten taas ikkunassa. Mutta ne eivät ilmesty, eivät tule. Hän sulkee silmänsä ja yrittää nähdä ne sisällään humisevaa pimeyttä vasten – ne olivat niin kirkkaat nauraessaan. Voi Jumala, anna minun nähdä – anna ne minulle takaisiin!” (Hiljainen kesä)

Miten olenkaan kaivannut kirjallisia keskustelujamme, yllättäviä, tuoreita näkökulmiasi. Ne olivat kuin happiryöppyjä seisahtumaan pyrkivässä vedessä. Kirjallisuuden tuntemuksesi oli hämmästyttävä, Dantesta vuosisatojen halki nykypäivään. Uusimmassa läntisessä kaunokirjallisuudessa halusit myös minun suosituksiani. Luit alkukielellä, vaivatta venäjäksi, vanhalla Shakespearen englannilla, ranskaksi.

”Siksi on vaikea käsittää että hän on joutunut poikansa sille antamaan. Ennen itseään, ennen isäänsäkin. Se tuntuu mahdottomalta – ja kuitenkin se on toteutunut. Se on käynyt hänelle toteen kuin kirveen lyönti syvälle elävään puuhun. Ja puu seisoo vielä vaikka on puoliksi poikki, eikä siinä näy muutosta päällepäin: se näyttää elävältä, sen haava tihkuu kirkasta pihkaa ja neulaset ovat syvän vihreät. Mutta yhteys juuriin on puoliksi poikki.
Siltä hänestä tuntui kun se hänelle tapahtui. Siitä pitäen elämä on hitaasti virrannut pois – ei se elämä joka ilmenee siinä että ihminen kävelee ja puhuu ja nukkuu ja tekee työtä, vaan se elämä joka antaa kaikelle tälle elämälle maun.”
(Hiljainen kesä)

Sinulla oli tapana tulla kirja kädessä keittiöön, löytöinesi, silmät nauraen: ”Hei, kuunteles tätä!” Luit minulle ääneen.
Ensimmäisenä jouluyönä kuolemasi jälkeen uni ei tullut. Valvoin tuvassa ja luin Wysŀawa Szymborskan runoja, jotka Rauni ja Simo toivat osanottonaan. Sinulla oli tapana valvoa jouluyönä tuvan nurkkatuolissa radioinesi ja kirjoinesi, kuunnella yöklassista, lukea ja tehdä päiväkirjamerkintöjäsi. Halusin jakaa lukemaani kanssasi ja käännyin nojatuolisi puoleen. Mutta se oli tyhjä. Silloin vasta tajuntaani iski tietoisuus siitä, ettet koskaan enää tule luokseni avoin kirja kädessäsi, silmät välkkyen ja sano: ”Hei, kuunteles tätä!”

”Se tuntuu nyt uudelta asialta vaikka hän on kyllä sen tiennyt ja se on niin monta kertaa sanottu. Mutta vasta nyt hän tietää mitä se merkitsee sitä että ei enää koskaan tule. Ei voi tulla vaikka tahtoisi. Ei koskaan pane saappaita jalkaan ja sano hänelle: joko lähdetään? eikä pihalla vihellä Vekkua mukaan. Vaan makaa arkussa hiekan alla eikä sitä edes itse tiedä.” (Hiljainen kesä)

Siitä on nyt viisi ja puoli vuotta. Jos eläisit, juhlisit synttäreitäsi ystäväjoukkosi kanssa – Suomessa tai ulkomailla. Elit omaa aikuisuuttasi. Vasta kuolemasi toi monet nuoret ystäväsi elämänpiiriimme.
Minun on niin ikävä Sinua. Sinua, Akseli, Sinua.

Akseli 3.6.1980–7.12.2004

Akseli Kajanto (1980−2004)”sunnuntailapsi” (Riitta)
”sivistynyt humanisti, Suomen Lermontov” (Annu)
”renessanssiruhtinas” (Salla)
”tähtipoika” (Liina)
”Hän oli vaatimattomalla tavalla karismaattinen ihminen, joka säteili iloa ja valoa ympäristöönsä.” (Pekka Pesonen, Helsingin Sanomat 17.12.2004)
”Kaikesta välittyi, että hän oli poikkeuksellisen lahjakas, samaten hämmästyttävää oli tuo hauraan näköisen pojan voimakas sisäinen palo. Tästä sisäisestä liekistään Akseli maksoi hengellään.” (Eleonora Joffe, runoilija)

AKSELI KAJANNOLLE
lämmöllä ja kiitoksella
arkadi dragomoštšenko

Ei pidä liikaa luottaa runoilijoihin siinä,
että linnut, toisin kuin ihmiset, ovat kuolemattomia.
Ettemme muka tahdo löytää niiden ruumiita
kun ne siirtyvät ilmasta
himmeisiin lehtiin ja alemmas, rakeisiin hetkiin,
öljyyn, liuskeeseen, jossa ne satakertaisesti tulessa heijastuvat
ja plasmana virtaavat peilien saumoihin.
vaikka siihen äly jää kiinni… kuin niitä ei olisikaan;
koska – mistä tämä olemattomuus loistaa? Se on kuin
hehkuvien enkelten säteet sokealle.
Kuin herne kolmeen osaan avatussa palossa –
siellä, missä niille tarjotaan viiniä, leipää, lihaa ja menestyskirjoja …
mikseivät ne olleet ”siellä”? Minä en tiedä… enkeleitä, onko niitä…
kun osuu silmäterään, ja selviää, että sinut on löydetty kuolleena
moskovasta, yksin, ei ketään, loska-aikaan,
ei muistikirjaa, ei puhelinta, kuka soitti
kun sinä et kuullut? siellä, missä puhuimme,
muttei ainuttakaan rihmaa kirsikkaan… Tämä on linnuista.
Jotka, jos runoilijoita on uskominen, ovat kuolemattomia.
Mihin kukaan ei usko.

Käännös venäjän kielestä: Tomi Huttunen

Professori Pekka Pesosen muistokirjoitus Akselista Helsingin Sanomissa 17.12.2004 http://www.hs.fi/muistot/a1364356690913

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Avoin kirje

  1. Omppu/Readerwhydidimarryhim sanoo:

    Anneli, luin tätä ihan järkyttyneenä. En edes osaa sanoa mitään ja siksi olen hiljaa. Tiedä kuitenkin, että ajattelen sinua lämmöllä ja Akselia siellä jossakin. Tähän laittaisin sydämiä (jos osaisin)

  2. Kiitos, Omppu! Jos joskus tunnistat minut jossakin tilanteessa, kerro että olet Omppu. Viestisi lämmittää.

    • Omppu sanoo:

      Varmasti kerron ja sinä samoin, jos tunnistat minut. Eilen illalla myöhään, kun olin koiran kanssa ulkona, ajattelin sinua; kirjoittamaasi ja kokemaasi. Huomenna illalla sytytän kynttilän, joka voi palaa seuraavaan aamuun asti.

  3. Anneli Kuortti sanoo:

    Kyynelsilmin luin taas sinun avoimen kirjeesi. Halauksia sinulle lähetän.

  4. Olen lukenut tämän monta kertaa ja itkenyt. Olen kuvitellut rakkaan pojan menetystä.
    Voimia sinulle, Anneli!

    • Lämmin kiitos! Itsenäisyyspäivän ja väliyön omistimme hiljaisuudelle, jonka rikkoi vain Schubert. Eilen sunnuntaina 7.12. kotimme oli täynnä Akselin nuoria ystäviä, monet heistä avioituneita nuoria isiä ja äitejä. Kotimme oli täynnä ääntä ja vilinää viiden tunnin ajan. Nyt, kun viikonloppu on ohi, on voimaton ja tyhjä olo. Mutta siihen tiedän hyvän lääkkeen: juoksulenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s