Kolmannen valtakunnan vieraat III: Päätelmiä

1930-luvun Suomea kokonaisuudessaan ei voi mitenkään pitää saksalaismielisenä, päättelevät tutkijat.

1930-luvun Suomea kokonaisuudessaan ei voi mitenkään pitää saksalaismielisenä, päättelevät tutkijat.

Historiantutkija Markku Jokisipilä ja tietokirjailija Janne Könönen ovat koonneet teokseensa Kolmannen valtakunnan vieraat, Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933−1944 . Siinä he pyrkivät todistusvoimaisiin, loogisiin johtopäätöksiin.

Poimin niistä muutamia ja toivon, että ne herättävät kiinnostuksen lukea itse kirjasta päättelyt ja niiden perustelut.

1. Holokaust

Tiiveimmät ja suorimmat tietokanavat saksalaisten toimeenpanemaan holokaustiin oli suomalaisista saksalaismielisellä ja juutalaisvastaisella Valpon päälliköllä Arno Anthonilla. Anthoni oli Valpon päällikkönä tammikuusta 1941 helmikuuhun 1942, jolloin hänet syrjäytettiin. Anthoni piti tiivistä yhteyttä Virossa juutalaisten tuhon organisoijaan Martin Sandbergiin ja vielä syrjäyttämisensä jälkeen Gestapon päällikköön Heinrich Mülleriin. Hän myös pääsi tutustumaan Sachsenhausin keskitysleiriin.

Viitteet holokaustiin olivat kirjoittajien mielestä tyrkyllä varsin varhain laajemmaltikin.

Vaikka tutkimus ei ole suomalaisten holokaustitietämyksen suhteen varsinaista savuavaa asetta onnistunutkaan löytämään, täytyisi suomalaisia pitää melkoisina puupäinä ja tinakorvina ajatellakseen, etteivät he kaikkien [edellä mainittujen] kontaktien ja tapahtumien jälkeenkään olisi nähneet liittokumppanissaan mitään epäilyttävää. Vaikka informaatio oli hajanaista, epäsuoraa ja osin epäilyttävääkin, oli sitä tarjolla niin paljon, että ”syytä-epäillä” -kynnyksen on täytynyt monen suomalaisen mielessä ylittyä.

Toinen asia on, mitä Suomi olisi voinut tehdä juutalaisten massatuhon estämiseksi. Mitä muuta kuin suojella omaa juutalaisväestöään? Juutalaisvastaista kokoomukselaista sisäministeri Toivo Horellia seurasi sisäministeriksi vuonna 1943 ruotsalaisen kansanpuolueen Leo Ehrnrooth, joka hyväksyi nopsasti Horellin pöytälaatikossaan viivyttämät 110 juutalaispakolaisen kansalaisuusanomukset. Sekin on jotain.

2. Suomalaisten saksamielisyys

Näin kirjoittajat:

1930- ja 1940-lukujen Suomi oli kyllä vuoden 1918 voittoisan valkoisen osapuolen arvomaailmaa pitkälti heijastanut porvarillinen ja oikeistolainen maa, mutta mitään Hitlerin Saksan henkistä vasallia siitä ei saa tekemälläkään. Kun tarkastellaan Suomea kokonaisuudessaan, ajoittain tutkijoidenkin esittämät väitteet ”saksalaismielisestä 1930-luvusta” ovat suuresti liioiteltuja, joille ei ole pohjaa todellisissa tapahtumissa ja jotka perustuvat varsin valikoivaan lähdeaineiston luentaan.

Suomalaisessa saksalaismielisyydessä oli monenlaista ajattelutapaa ja pienin yhteinen nimittäjä oli kunnioitus saksalaisen kulttuurin suuriin saavutuksiin. Varsin usein siihen liittyi antikommunismi, vahvan toimeenpanovallan kannattaminen sekä poliittinen konservatismi.

Näiden perusasenteiden alla kirjoittajat tunnistavat monia erilaisia, keskenään jopa ristiriitaisia ajattelutapoja.

3. Poliittisesti arvovaltaiset Saksan ystävät

Heihin kirjoittajat lukevat pääosin maltilliset konservatiivit, nuo tuon ajan korkeasti koulutetut, saksaa hyvin puhuvat ja usein Saksassa opiskelleet saksalaismieliset.

He lukivat Goethea ja Schilleriä, kuuntelivat Beethovenia ja Wagneria, arvostivat saksalaista arkkitehtuuria ja kuvataiteita ja tunsivat Kantin, Fichten ja Hegelin filosofiset teoriat. He vierailivat Saksassa tasaisin välein ja heillä oli siellä ystäviä ja ammatillisia kontakteja, ja tämän vuoksi he seurasivat ulkomaailman tapahtumista tarkimmin juuri Saksan kehitystä.

Heihin kirjoittavat lukevat monet reaalipoliitikot työväenjohtaja Väinö Tannerista kokoomuksen J.K. Paasikiveen, Edwin Linkomiehestä C.G. Mannerheimiin samoin kuin edistyspuolueen kärkipoliitikot Risto Rydin, J.W. Rangelin, T.M. Kivimäen ja Antti Hackzellin. He tekivät ratkaisunsa viileästi ja realistisesti, ensisijaisesti Suomen etua ajatellen. Kirjoittajat kuvaavat heidän toimintaansa ”kyyniseksi pienvaltiomachiavellismiksi”.

4. Talvisota

Kirjoittajat spekuloivat rohkeasti – suorastaan rämäpäisesti – Hitlerin motiiveita luovuttaa Suomi Molotov-Ribbentropin sopimuksen salaisella lisäpöytäkirjalla Neuvostoliiton valtapiiriin. Juuri nuo Hitlerin mahdolliset motiivit jäävät yhäkin hämärän peittoon.

Yhden teorian mukaan Hitleriä ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa Koillis-Euroopan harvaan asuttu maa, kun tähtäimessä olivat isommat kalat, siis sulle−mulle -jaossa parhaat kortit. Sen teorian mukaan Hitler ei odottanut Neuvostoliitonkaan havittelevan Suomelta Suomenlahden strategisia tukikohtia enempää.

Toisen kirjoittajien esittämän teorian mukaan Hitler pelasi uhkapeliä jättämällä Suomen talvisodan alla ja aikana yksin, sillä näin hän ”maalaisi Suomen nurkkaan”, maaksi, jonka on idän sotilaallisen uhan edessä pakko hakea turvaa Saksalta sen luotettavana liittolaisena, tuoden Saksalle mielenrauhaa 1300 rajakilometrin pituudelta. Epäoikeudenmukaisen hyökkäyssodan uhriksi joutuvissa suomalaisissa heräisi kostonhimo, joka palvelisi Saksaa sen tulevassa hyökkäyssodassa. Kärjistäen siis Hitler ajoi suomalaiset sekä talvi- että jatkosotaan.

Mielenkiintoinen ajatuksenjuoksu, mutta en heittäydy sen viemäksi ihan oikopäätä. Kiirunan rautamalmi kun oli Hitlerille Euroopan valloitusaikeiden kannalta välttämätön ja Pohjois-Suomen halki siihen olisi päässyt käsiksi myös Neuvostoliitto. Siihen kirjoittajat eivät kajoa. Käsittääkseni rautaa oli Neuvostoliitolla, teräksen ja valuraudan suurtuottajalla, omiin tarpeisiin aivan riittävästi.

5. Ulkopoliitiikka ajoi metsään

Verrattomasti vakuuttavampi on sen sijaan Jokisipilän ja Könösen tiivistys Suomen 1930-luvun ulkopolitiikan epäonnistumisesta. Eipä käy kiistäminen.

Suomi haki a) status quota, b) puolueettomuutta ja pysyttäytymistä suurvaltojen liikehdinnöistä sivussa, c) pohjoismaista yhteistyötä ja d) rauhan säilymistä. Missään niissä ei onnistuttu. Sen lisäksi Suomi oli sokea, kuuro ja piittaamaton Neuvostoliitosta tuleville varoittaville ääniä, joita kantautui vuosien mittaan paljon.

Mutta vielä pahemmin ulkopolitiikassaan ajoi karille kirjoittajien mielestä Moskova:

Suomen hallitus teki 1930-luvun lopulla paljon virheitä, mutta harvemmin voi sanoa maan epäonnistuneen ulkopolitiikassaan pahemmin kuin Neuvostoliitto Suomen suhteen 1938−1940. Se lähti ensin ehkäisemään ja poistamaan itseensä kohdistuvaa vaaraa, jota ei tosiasiassa ollut olemassakaan tai joka ainakin oli monin verroin luuloteltua pienempi, ja tuli sitten omilla toimillaan tehneeksi tästä uhasta todellisuutta.

6. Varovainen Mannerheim

Vaikka sotilaspoliittista yhteistyötä teoksessa kuvataan runsaan 200 sivun verran ja marsalkka Mannerheim on siinä keskeisessä osassa, saksalaismielistä Marskista ei saa leivotuksi.

Valittu Saksa-suuntaus ei ollut Mannerheimille ensisijainen eikä hänen ideologisten preferenssiensä mukainen valinta, vaan välttämättömyyden sanelema ratkaisu, kirjoittavat tutkijat.

Hän yritti ulkopolitiikassaan toteuttaa useampaa linjaa samanaikaisesti pitääkseen ne kriisitilanteiden varalle toimintakykyisinä vaihtoehtoina, mutta kansainvälisen politiikan heilahtelut muuttivat tämän uloslyöntipeliksi, jossa Saksa jäi lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi.

Kun Mannerheim syksyllä 1944 joutui kääntämään suomalaisaseet saksalaisia vastaan estääkseen puna-armeijan tuppautumista apuun, käännös oli 180 astetta. Voihan sitä kutsua vaikka ”periaatteettomaksi joustavuudeksi” tai ”lopputuloksen ensisijaisuuden politiikaksi”, kirjoittajat ehdottavat. Tosiasioiden tunnustamista se oli ainakin.

7. Demokratian puolustamisen hinta

Kirjan rohkein päätelmä koskee suomalaisen demokratian puolustamista. Vaikka Suomi oli nimellisesti demokratia, 1930-luvun kansanvalta oli kaukana siitä kansanvallasta, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista, jollaisena nykypäivän demokratia näyttäytyy.

Kirjoittajat eivät vähättele sotien suuria uhreja ja menetyksiä, mutta näkevät käydyt sodat tienä demokratiaan ja rajarauhaan:

Saksalaismielisyyden merkittävimmäksi historialliseksi aikaansaannokseksi jää paradoksaalisesti sen jatkosodassa kokema romahdus, koska niin kauan kuin sillä oli vaikutusvaltaa, Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rauhanomainen järjestäminen oli mahdotonta.

Talvisota toi kuin toikin Neuvostoliitolle turvallisuuspoliittisen ratkaisun Suomen suunnalta. Mutta tarvittiin myös suomalaisten saama torjuntavoitto sekä vaaran vuosina 1940-luvun lopulla torjuntavoitto valvontakomissiosta ja omasta äärivasemmistostamme, joilla maan luisuminen Neuvostoliiton kommunistiseksi satelliittivaltioksi saatiin estetyksi.

”Muuttuakseen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi Suomi tarvitsi sekä Mainilan, Äänislinnan, Stalingradin että Tali-Ihantalan”, tutkijat päättävät komeasti teoksensa.

P.S.

Huomautus päätöslauseen johdosta: Sekä−että voi olla vain kahden sanan yhdistäjänä, ei sanaketjun. Mutta kaikkinensa teoksen kieli on laadukasta ja herkullista.

Tätä teosta koskevat edelliset osat ilmestyivät 12. ja 15. tammikuuta. Sarja päättyy tähän.

Advertisements
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s