Milena Schlösserin suunnittelema kansi on salaperäinen, mutta sisällön tuntien outo.
Kertomillamme tarinoilla on merkitystä identiteetillemme. Kun kerromme tarinoita, annammeko tietoja itsemme ulkopuolelta vai sittenkin itsestämme, saa kirjailija kysymään.
”Uudeksi saksalaiseksi kirjailijaääneksi” luonnehdittu Kathrin Gerlof kertoo kirjassaan tarinan. Se on tarina tarinankertojasta, Teuermannista, miehestä joka liukuu minäkertojan elämään perin kummallisella tavalla: Kyläläisten kanssa sienestämään lähtenyt kertoja, sukunimeltään ja kirjassa ainoalta nimeltään Markov – mitä oletettavimmin nainen – eksyy ja harhaillessaan joutuu metsäaukiolle. Siellä kannon päässä istuu hämmentynyt, eksynyt mies mukanaan hopeinen matkalaukku. Mies on pukeutumisensakin perusteella kerta kaikkiaan väärässä paikassa.
Vaikka tuttavuuden on tarkoitus kestää vain ihmisten ilmoille pääsemisen ja Teuermannin parkkeeratun auton löytymisen verran, väitöskirjaansa maaseudun rauhaan kirjoittamaan vetäytyneen kertojan (Markovin) elämään omalaatuinen Teuermann jättää pitkäaikaisemman jäljen. Viikkojen aikana Teuermann kertoo Markoville tarinoita, joista muodostuu lopulta miehen megatarina.
Suhde pysyy sekä etäisenä että ystävyytenä. He teitittelevät toisiaan eivätkä tiedä toistensa etunimeä.
Teuermann on turvalukkojen myyjä. Myös myyntityössä hän käyttää tarinankertojan taitojaan, myy tunteisiin vetoamalla. Mutta tarinan varrella Markov ja lukija saavat tietää, että kerran hän oli suuren firman toimitusjohtaja, joka putosi korkealta. Putoamista edelsi työpaikkasuhde nuoren alaisen Annan kanssa. Myös hänet Teuermann lumosi tarinoillaan:
Hän [Anna] oli kiintynyt tarinoihini, tapaani, jolla kerroin niitä ja siihen, ettei niillä milloinkaan ollut oikeaa loppua. Hän piti siitä, ettei koskaan tietänyt, olivatko ne tarinat tosia vaiko keksittyjä. Joskus hän yritti tarkistaa sen paikkansapitävyyden, mitä hänelle kerroin. Mutta hänellä oli sitä tehdessään aina huono omatunto, koska hän uskoi tuhoavansa tarinat, jos hän tutkisi niiden todenperäisyyttä. Ikään kuin, sanoi hän minulle kerran, vollottaisi elokuvan liikuttavan kohtauksen aikana ja vieressä istuisi joku, joka sanoisi: Tämähän on toki vain elokuva, lakkaa itkemästä.
Vaikeneminen on maaginen, vangitseva kirja. Lukija on keskellä kerronnan vuolasta virtaa, joka vie, tasaisesti mutta vastustelemattoman varmasti. Tarinoilla on viihde- ja lumoarvoa suurempi merkitys. Niiden on määrä tuoda vapautus:
Halusin pelastaa Teuermannin tarinoilla. Vaikka Annan tarina kosketti minua, oli Teuermann minulle paljon tärkeämpi. Hän eli, ja hän oli lähelläni. Hän istui minua vastapäätä ja itki. Etäisyydentunteeni katosi. Ulkopuolinen roolini alkoi horjua. Näin, että Teuermann halusi nyt viimeinkin kertoa tarinansa lopun. Mikään ei voinut estää sitä enää. Niinpä hänen piti päästä tarinansa loppuun ja eroon siitä.
Gerlofin tarinan juonta, saati loppua, ei sovi tässä paljastaa. Lukija heittäytyköön kerronnan vuohon sen vietäväksi.
Mutta hivenen nelikymppisestä kirjailijasta: DDR:n aikaan hän toimi Junge Welt -lehden päätoimittajana 1986–1995, siis vielä vuosia DDR:n romahdettua. Nykyisin hän elää vapaana kirjailijana Berliinissä.
Esipuheen mukaan Vaikeneminen on saanut Saksassa suurta huomiota modernin eksyneen ihmisen kuvauksena.
Kathrin Gerlofilta on ilmestynyt esikoisen jälkeen romaanit Alle Zeit (2009) ja Lokale Erschütterung (2011). Vaikenemisen on suomentanut Anne Muuronen. Pidän suomenkielisen laitoksen nimeä sen näennäisen ristiriitaisuuden vuoksi jännitteisempänä.
Annelin kirjoissa 