Perusteellisia, syvällisiä artikkeleita eutanasian puolesta ja vastaan
Isälle jäi kipu sydämeen:
Lääkäriliitto ja kirkko vastustavat eutanasiaa. So what? Eutanasia on vaihtoehto silloin, kun kipujen torjuntaan eivät pysty papit eivätkä lääkärit. Julmaa itsekkyyttä on näiden ammatinharjoittajien eettismoraalinen paatos ihmisarvosta, jota siinä tilanteessa kuolevalla ei ole.
Useimmat artikkelin kirjaan kirjoittaneet lääkärit sekä kirkon puolelta piispa Eero Huovinen ovat eri mieltä.
Ryhdyin lukemaan kirjaa eutanasiamyönteisin mielin. Hämmennyin argumenttien ristitulessa samalla, kun tunnistin omien käsitysteni pinnallisuuden. Kirja on syvä sukellus perimmäisten kysymysten äärelle, pohdiskeluun elämän pyhyydestä, ihmisarvosta, itsemääräämisoikeudesta, kuoleman käsitteestä ja etiikasta.
Kirjoittajien asiantuntemus kattaa aiheen laajasti. Vahvana on muiden muassa oikeustieteelliset, lääketieteelliset, luonnontieteelliset, filosofiset, uskonnolliset ja eettiset näkökulmat.
Yhdistävää artikkeleille, johtopäätösten vastakkaisuudesta huolimatta, on elämän kunnioitus, halu lievittää tai minimoida kärsimystä ja vakaumus kaikkien oikeudesta hyvään, arvokkaaseen kuolemaan.
Useimmilla teoksen 23 artikkelin kirjoittajista perustelut ovat loogiset, punnitut ja järkiperäiset – mutta johtopäätökset vastakkaiset, puolesta tai vastaan.
Luettuani teoksen en ole enää lainkaan varma…
Kirja onnistuu manifestoimaan sellaisten asioiden puolesta, jotka toteutuessaan painaisivat eutanasiatarpeen ahtaalle. Käy ilmi saattohoitopaikkojen niukkuus. Käy ilmi lääkäri- ja sairaanhoitajakoulutuksessa saattohoitokoulutuksen rajoittuneisuus ja riittämättömyys. Käy ilmi, että oireidenmukaisen (pallialiittisen) hoidon keinovalikoimissa on kaksi rankempaa, laillista keinoa: lievittää kipuja jäljellä olevan elämän keston hinnalla ja nukuttaa (sedaatio) kuoleva kipujen ulottumattomiin uneen, josta kuoleva ei enää herää.
Eutanasia, hyvä kuolema?
Eutanasia merkitsi alun perin hyvää kuolemaa. Sen määrittelyn Esko Seppänen antaa eutanasialle edelleenkin, vaikka nykyisin sana merkitsee tietyin hyvin rajatuin ehdoin kuolevan tahdonmukaista kuolinapua. Lääkäri on siinä aktiivinen toimija, toisin kuin itsemurha-avustaja.
Norjassa ja Tanskassa itsemurhan avustus on rikos. Koska Suomessa näin ei ole, ei myöskään ei-rikoksen avustaminen voi olla rikos.
Sekä Suomen lääkäriliiton että Maailman lääkäriliiton kanta eutanasiaan on yksiselitteisen kielteinen. Muiden muassa Hippokrateen valaan perustaen kannan esittävät seikkaperäisesti Lääkäriliiton toiminnanjohtaja, anestesialääkäri Heikki Pälve sekä lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsänen.
”En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, jos minulta sellaista pyydetään, enkä mitään neuvoa sen valmistamiseen.”
Yli kaksi vuosituhatta vanhan valan merkitys on sitoa lääkärit elämän varjelijoiksi yli aikakausien, kulttuureiden, uskontojen ja aatesuuntien. Aina ei näin ole tapahtunut eikä tapahdu. Jos elämän suojelun ja kivun lievennyksen velvollisuuteen lisätään, vaikka marginaalisesti, kuoleman tuottamisen, universaalilta lääkärietiikalta on pohja pois.
”Miten tulee suhtautua asiaan [kuolinapuun] totalitaarisissa maissa, kun demokratioissa lääkärillä on oikeus tappaa?” Heikki Pälve kysyy.
Kaltevan pinnan ilmiöllä (slippery slope) vastustajat tarkoittavat mahdollisuutta ja jopa todennäköisyyttä liukua eri taloudellisessa valintatilanteessa ja yhteiskuntajärjestelmissä määriteltyjen eutanasiarajojen yli, tulkitsemalla välittämisen nälkää viestittävän, epätoivoisen ja masentuneen kuolevan ihmisen tahtoa väärin.
Taustalla ovat myös tunteet
Enin osa artikkeleista on perusteltuja ja pohdittuja. Tunteet – jos ja kun ne ovat taatusti mukana – pysyttelevät piilossa. Mutta kokemuspohjaisiakin artikkeleita on. Lääkäri, psykiatri ja kirjailija Claes Andersson kääntyi äitinsä kärsimysten ja kohtalon koettuaan eutanasian puoltajaksi. Artikkelissaan hän jäsentää eutanasian tarkat rajat ja ehdot.
Äitinsä suurista kärsimyksistä kirjoittaa myös kirjailija Tuula-Liina Varis – ja päätyy aivan päinvastaiseen kantaan, vastustajaksi – kaikesta huolimatta.
Minna Pekolan artikkeli isänsä Tapio Pekolan ratkaisusta on koskettava ja poikkeuksellinen. Nopeasti etenevään ALS-tautiin sairastunut isä päätyi avustettuun itsemurhaan Sveitsistä. Artikkeli sisältää isän päiväkirjamerkinnät sairautensa ajalta aina hetkeen ennen tappavan barbituraatin ottamista. Artikkeli tulee iholle.
Eutanasian varovaiseksi puolustajaksi on taipunut Terho-kodin johtaja Juha Hänninen. ”Jos potilas ehdottomasti haluaa kuolla, silloin ei elämän lopun hyväkään hoito voi häntä auttaa.” Hän kysyy, miksi kuoleman luonnollisuuteen kuuluu pakko elää lopun vaikeat ajat, jos ihminen ei sitä halua, ja jos kaikki, mitä elämästä on jäljellä, on tuskallista.
Mielenkiintoinen, ajatukset sitova
Esko Seppäsen ja Ilkka Taipaleen Eutanasia-kirja on huolella koottu, aihetta monipuolisesti valottava kokonaisuus. Mutta helppo sitä ei ole lukea, ellei aihe omakohtaisesti kosketa. Artikkelit vaativat paneutuvan otteen. Ajatusten ei sovi harhailla.
Uuvuin aiheeseen puolivälin jälkeen, pidin muutaman kuukauden tauon ja luin kirjan loppuun tuorein voimin, ensin aiemmat alleviivaukseni ja sivumerkintäni läpikäyden. Mielestäni olen nyt päässyt aiheessa pintaa syvemmälle. Kirja pani ajattelemaan.
Annelin kirjoissa 
Mitä tarkoittaa elämän pyhyys? Onko elämän pyhyyttä se, että ostamme pakistanilaisen paitatehtaan tulipalossa kuolleen naisen tekemän t-paidan? Entä puhtaan veden ja ruoan puutteeseen nääntyneiden ihmisten elämä pakolaisleireillä. Kipulääkkeet ovat halpoja, niillä voidaan kunnioittaa ihmisen elämää niin, ettei tarvitse kivuista kärsiä. Kuoleman lähestyessä kovat kivut seuranaan kysyn, miksi sitä ei voisi kiirehtää? Jos toivon kuolevani, niin mikä pyhyys on pitää minua elossa? Lääkärit vastustavat eutanasiaa siksi, että heidän valtansa vähenee, jos ihminen voisi itse päättää elämänsä lopusta. Papit vastustavat uskonsa vuoksi, jossa aina on vallinnut tietynlainen moraalikato, jossa kaikkien on kärsittävä, jotta kirkastetun kruunun taivaassa saisi. Kristinuskossahan jumaloidaan ihmistä, joka on kiduttamalla kuollut. Senkö perusteella ihmisen olisi kivulla ja säryllä elämänsä pyhitettävä kuolemaan asti? Eutanasia on mahdollisuus, ei pakko. Kuinka joku toinen voisi sanoa, miten minun on kuoltava; haluanko päättää oman hyvän elämäni hyvään kuolemaan vai huonoon kitumalla, kuten Jeesus ristillä tai pakistanilaiset naiset vaatetehtaan palossa.
Hei Ulla, iloitsen, että tartut tuohon aiheeseen. Olin liian kiltti (neutraali) kirjoittaessani mahdollisimman lyhyesti esimerkiksi Eero Huovisen artikkelista. Se ärsytti minua suuresti ehkä siksikin, että hän laventaa eutanasian vaarallisuuden sovellettavaksi vaikkapa tilapäisessä masennuksessa. Mielestäni Päivi Räsänenkin lääkärinä pystyi perustelemaan saman vaaran järkeenkäyvemmin.
Huovisen artikkeli on löyhää kirkonmiehen tekstiä. Mutta lainaan häntä suoraan, niin puhukoot pyhyydestä omalla suullaan.
”Kun puhun elämän pyhyydestä, en tarkoita sen kauneutta tai tavoiteltavuutta. Usein elämän loppu on niin rujoa ja rumaa, että kaikenlainen pyhyys tuntuu olevan tosi kaukana. Pikemminkin tarkoitan pyhyydellä sitä, että elämä on jotain hallitsematonta ja ymmärryksen ylittävää, sellaista, jonka ääressä ollaan hiljaa.”
Mutta hän siis hyväksyy tai taipuu hyväksymään sen, että elämä on lopussa myös rujoa ja rumaa. Esko Seppänen yrittää puolestaan puolustaa eutanasiaa juuri siksi, ettei elämän lopun tarvitsisi olla rujoa, rumaa ja ennen kaikkea suurta kärsimystä.