Lukijan vangitseva teos vakoilusta, salaliitoista, kaappauksista ja murhista, mutta myös unelmista.
[Sergei Solovjev, turhautunut ja Neuvostoliittoon suuntautuviin terroriretkiin halukas emigranttinuorukainen vuonna 1926]
Eleonora Joffen kirjan Mannerheimin kuriiri (SKS 2014) alaotsikko kuuluu: Kirill Pushkareffin arvoituksellinen elämä. Kuka kumman Pushkareff? Oikean nimensä lisäksi mies käytti myös nimiä Carl Pushkin, August Veinil ja Kyril Cornell.
Agentti ja ammattivakooja siis.
Suomeen venäläinen tykistöupseeri Kirill Pushkareff (1897−1984) hakeutui Venäjän sisällissodan loputtua marraskuussa 1921. Mutta sitä ennen tämä maailmansotaan 17-vuotiaana joutunut nuorukainen oli kokenut bolševikkivallankumouksen, siitä käynnistyneen terrorin, yrittänyt turhaan päästä valkoisten joukkoihin Etelä-Venäjällä, joutunut Tšekan kynsiin, pakotettu punaisten joukkoihin, ratsastanut antautujana Viron rintamalla valkoisten puolelle, taistellut punaisia vastaan siellä ja kuului nyt häviäjiin, joilla ei ole paluuta kotimaahan, vaikka äiti jäi Venäjälle.
Eleonora Joffe osui sattumalta värikkään elämän eläneen Kirill Pushkareffin jäljille kirjoittaessaan teostaan Mannerheim – Chevalier-kaartin kasvatti (Otava 2006). Tosin kirjailija kertoo kiinnostuksensa heränneen vasta myöhemmin emigranttiarkistojen äärellä.
Valko-Venäjällä syntynyt, suomalaistunut Eleonora Joffe on harvinaislaatuinen monilahjakkuus: sellisti, runoilija ja tietokirjailija.
Joffe havaitsi Pushkareffin, jonka käyntikortin hän oli nähnyt Mannerheimin papereiden joukossa, kuuluneen niin sanottujen ”Leinon vankien” joukkoon, siis yhdeksi niistä mielivaltaisen tuntuisesti valitusta 19 henkilöstä, jotka kommunistinen sisäasiainministeri Yrjö Leino huhtikuussa 1944 – vain kolme päivää ministeriksi tulonsa jälkeen − luovutti Suomen hallituksen ja presidentin tietämättä valvontakomission Andrei Zdanoville kuljetettavaksi yön pimeydessä Malmin kentälle ja sieltä Moskovaan. Pidätykset tehtiin aitoon neuvostotyyliin aamuyöstä.
Pushkareff joutui Vorkutan vankileiriin hiilikaivokselle.
”Mitä hänelle tapahtui paluun jälkeen? Tutkimukseni edetessä vaatimattoman tykistöupseerin elämäntarina laajeni salapoliisiromaanin mittoihin. Pushkareffin hahmo alkoi häämöttää itsenäisen Suomen historian ja venäläisen emigranttiyhteisön taustasta kuin valokuva kehiteliuoksessa”, Joffe kuvaa kiinnostuksensa heräämistä.
Suomi ja venäläiset pakolaiset
Suomeen pyrki bolševikkivallan seurauksena Venäjältä kymmeniä tuhansia pakolaisia, suurin osa heistä kauttakulkumatkalaisia. Virallisen arvion mukaan meille jäi jo ennestään täällä asuneen kuuden tuhannen ”vanhavenäläisen” lisäksi 7 000 pakolaista, Kirill Pushkareffin mukaan kuitenkin enemmän, 18 000. Tämän luvun Pushkareff sisällytti kirjeeseensä valkoisen armeijan ylipäällikön Petr Wrangelin äidille, paronitar Maria Wrangelille antaessaan 1930-luvun alussa selontekoa venäläisemigranttien asemasta Suomessa.
Pushkareffin kirje Maria Wrangelille on tyhjentävä tiivistys emigranttien asemasta Suomessa. Muutenkin Eleonora Joffe on päässyt tutkimuksessaan käsiksi Pushkareffin kirjeenvaihtoon, jota hän on taitavasti hyödyntänyt teoksessaan.
Emigrantit olivat varsin koulutettuja, kielitaitoisia ja aloitteellisia. He työllistyivät hyvin, vaikkakin useimmiten koulutustaan vastaamattomiin ruumiillisiin töihin. Venäläisten pakolaisten suuria työllistäjiä olivat Fazerin makeistehdas, Arabia ja Kaapelitehdas. Fazerilta löysi paikkansa myös Kirill Pushkareff, lahjakas ja kielitaitoinen ammattiupseeri.
Nuorelle Suomen valtiolle oli äärimmäisen tärkeää olla tietoinen niin rajantakaisista mielialoista ja tapahtumista kuin emigranttien aikeista ja puuhista Suomen maa-alueelta käsin, etenkin kun valkoisen armeijan hajonneet rippeet Euroopassa verkottuivat tehokkaasti ja käynnistivät sissi- ja terrori-iskuliikkeensä. Se ei tuolloin tuntunut perusteettomalta: bolševikkien kannatus Neuvosto-Venäjällä oli kaikkea muuta kuin vakiintunut ja vastarintasoluja oli Venäjän suurkaupungeissa viljalti.
Yksi Eleonora Joffen kirjan minua järisyttäneistä lukukokemuksista oli ajan ”kutistuminen”. Bolševikkivallankaappaus ei ollutkaan enää kaukana historiassa, vaan aivan lähellä, vain muutamien vuosien päässä. Euroopassa ja Venäjällä kuohui, ainakin maan alla, ja Neuvostoliitoksi julistautuneessa valtiossa mustat autot liikkuivat öisin.
Suomi tarvitsi Kirill Pushkareffin kaltaista, suhteita laajalti omaavaa, kielitaitoista upseerimiestä. Hänestä tuli Etsivän Keskuspoliisin ahkera ja luotettava agentti Fazerin päivätyönsä ohessa. Kaksoiselämä johti kuitenkin Pushkareffin erottamiseen venäläisestä klubista, jonka toimihenkilö hän oli kaiken aikaa ollut. Samana vuonna, 1927, EK palkkasi Pushkareffin ulkomaalaisten kuulustelijaksi.
”Hän ei ollut enää petturi, vaan arvovaltainen turvallisuuspoliisin työntekijä – ainakin omissa silmissään”, Joffe luonnehtii Kirill Pushkareffin aseman muuttumista, myös taloudellisesti.
Eleonora Joffe kertoo osana Pushkareff-tarinaansa ”sankarinsa” läheisimpien kavereiden tarinat. Toinen heistä on Pushkareffin entinen työtoveri ja myöhemmin Euroopassa äärioikeistosta henkisen kotinsa löytänyt Viktor Larionoff ja toinen on runoilija Ivan Savin alias Juho J. Savolainen, ukrainalaistuneen merimies Juhan Savolaisen pojanpoika. Hänen kirjallisuuslehdessään Dni nashei žizni ilmestyi myös Pushkareffin runoja. Joffe on sisällyttänyt Mannerheimin kuriiri -kirjaan kaksi hienoa näytettä Hannu Mäkelä suomentamana.
Ja näinhän lopulta kävi?
Kenraali Wrangel perusti vuonna 1924 Pariisissa Venäläinen Yleissotilaallinen liiton ROVS:n. Sen keulakuvana oli Ranskassa asuva suurruhtinas Nikolai Nikolaevitš, keisari Nikolai I:n pojanpoika, jonka oikeana kätenä toimi kenraali Aleksandr Kutepov.
Kenraali Wrangel sai vuonna 1928 kotiinsa Belgiaan vieraaksi Venäjältä sotilaspalvelijansa veljen, joka istui Wrangelin keittiössä yhden päivän ajan. Pian sen jälkeen Wrangel sairastui ja kuoli kuukauden kuluttua. Vuonna 1930 kenraali Kutepov katosi Pariisissa keskellä kirkasta päivää matkallaan kirkkoon. Silminnäkijöiden mukaan hän oli sivuuttamassa kookasta autoa, josta nousi ulos miehiä pakottaen hänet autoon. Lähellä seisonut ”poliisi” osoittautui valeasuiseksi.
Wrangelia ROVS:n johtoon seurasi Pohjoisten alueiden kenraalikuvernööri ja valkoisen Pohjoisen armeijan päällikkö, kenraali Jevgeni Miller. Järjestön tiedustelupäällikkönä sekä Millerin avustajana ja luottohenkilönä järjestössä toimi kenraali Nikolai Skoblin. Kun järkiään kaikki äärimmäisen salaisesti Neuvostoliiton rajan yli solutetut terroristiryhmät jäivät heti kiinni ja muutenkin epäonnistumista seurasi aina uusi outo epäonnistuminen, petturikin häivähti joidenkin mielessä.
Varojen ehdyttyä Millerin onnistui löytää vuonna 1934 ROVS:lle edullisemmat tilat emigranttiliikemies Sergei Tretjakovin, Tretjakovin gallerian perustajan pojanpojan talosta aavistamatta, että Sergei Tretjakov oli Neuvostoliiton salaisen poliisin OGPU:n (KGB:n edeltäjän) agentti ja että kaikki ROVS:n tiloissa puhuttu ja sieltä soitettu nauhoitettiin kerrosta ylempänä ja kelat lähtivät suoraan Moskovaan.
Tretjakov ei ollut suinkaan ainoa. Iäkäs kenraali Miller alkoi vihdoin epäillä lähintä avustajaansa Skoblinia ja jätti ennen tämän oudontuntuista tapaamiskutsua pöydälleen varoituskirjeen. Kun se lopulta luettiin, huumattu Miller jo matkasi diplomaattipostilaatikkoon teljettynä rahtilaivalla Tanskan salmien läpi kohti Leningradia. Millerin kohtalon voi vain arvata. Skoblin katosi jäljettömiin.
OGPU:n oli onnistunut värvätä pahasti velkaantunut Skoblin ja hänen tunnettu venäläinen laulajatarvaimonsa Plevitzkaja leveän elämän palkkiolla Neuvostoliiton agentiksi. Muutenkin Neuvostoliiton salaisen poliisin koura tuntui ulottuvan kaikkialle.
Väistämättä Joffen kirjan hurjia käänteitä lukiessa tuli mieleen nykyajan tapahtumat vaikka Joffe toteaakin, ettei ihmiskaappauksilla ja murhilla KGB enää onnistunut yhä hyvin kuin ennen sotia. Kirkkain esimerkki on entisen KGB:n miehen Aleksandr Litvinenkon myrkyttäminen poloniumilla vuonna 2006 Lontoossa.
Emigranttivastarinnan voima suli toiseen maailmansotaan mennessä. Entä kirjan ”sankari” Kirill Pushkareff itse? Vapauduttuaan Neuvostoliiton vankeudesta vuonna 1955 hän palasi vanhan työnantajansa, uudelta nimeltään SUPO:n palvelukseen. Pushkareffille oli kuitenkin tehty Neuvostoliitossa selväksi, ettei hän tule milloinkaan vapautumaan, ellei allekirjoita sitoutumista KGB:n agentiksi. Pushkareff allekirjoitti.
Tehtaankadun kiristyspanta kiristyi kerta kerralta yhä kovemmilla tehtäväksiannoilla. Pushkareff, uudelta nimeltään Kyril Cornell, jäi kiinni ja irtisanottiin SUPO:sta. Hänet tuomittiin vuonna 1962 Helsingin hovioikeudessa maanpetoksesta puoleksitoista vuodeksi vankeuteen ja menettämään neljäksi vuodeksi kansalaisluottamuksensa. Punavuoressa elänyt ja myöhemmin erilaisilla käännöstöillä ja tulkkauksilla itsensä elättänyt Kirill Pushkareff kuoli vuonna 1984.
Mannerheimin kuriiri? Oli hän sitäkin, Mannerheimin tapailija ja viestien välittäjä.
Entä onko sivistykseemme jäänyt ruma aukko, kun emme ole tienneet Kirill Pushkareffista? Tuskin. Ei Eleonora Joffe nosta päähenkilöään jalustalle. Hän kertoo Pushkareffin erikoislaatuisen elämäntarinan kautta kiehtovasti ja mukaansa tempaavasti Venäjältä paenneista ja heidän maanalaisesta toiminnastaan niin Suomessa kuin läntisessä Euroopassa historiaa, jonka edes auttava tunteminen lukeutuu yleissivistyksen piiriin. Siinä tarinassa Pushkareff on liima.
Annelin kirjoissa 