Elokuva ja kirjallisuus

Virginia Woolf oli uuttera esseisti.  Essee Elokuvataide sisältyy suomennettuun kokoelmaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Virginia Woolf oli uuttera esseisti. Essee Elokuvataide sisältyy suomennettuun kokoelmaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Ensimmäiset kolmiulotteiset elokuvat ovat tavoittaneet yleisönsä. Kun Virginia Woolf kirjoitti esseensä Elokuvataide (julkaistu suomeksi kokoelmassa Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Teos 2013), elokuvasta puuttui ääni. Tuskin ääntä osattiin edes kaivata, sillä liikkuvan kuvan tenho oli häkellyttävä.

Valkokangaskuva rikkoi todellisuuden totutut rajat. Woolfin näkemissä filmeissä saattoi kuningas kätellä jalkapallojoukkuetta tai ratsastajan hevonen laukata voittoon. Katsoja oli läsnä, eikä kuitenkaan ollut:

”[Kuva on muuttunut] todellisemmaksi tai kenties todelliseksi toisella tavoin kuin arjessa havaitsemamme todellisuus… Elämä näyttäytyy sellaisena kuin se oli silloin kun emme itse osallistu siihen… Hevonen ei heitä meitä selästä. Kuningas ei tartu käteemme. Aallot eivät kastele jalkojamme…”

Katsoja on läsnä, tässä ja nyt, ajassa jota ei enää ole:

”… tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuotta sitten. Katselemme maailmaa, jonka yli aallot ovat jo pyyhkineet. Morsiamet astuvat Abbeysta, airuet hehkuvat intoa, äidit kyynelehtivät, vieraat ovat onnellisia, ja kaikki on ohi ja mennyttä. Sota repäisi kuilun tämän viattomuuden ja tietämättömyyden jalansijoihin. Mutta siten me silloin tanssimme ja pyörähtelimme, siten aurinko silloin paistoi ja siten pilvet kiitivät aivan loppuun asti. Aivot lisäsivät nämä tiedot siihen, minkä katse näkee kankaalla.”

Uudelle ilmaisumuodolle, elokuvalle, ei kauan riittänyt taltioida häitä, ratsastuskilpailuja tai kuninkaan kättelyjä. Se tarvitsi tukevampaa ruokaa, ja sitä se haki hyvistä tarinoista. Niitä löytyi kaunokirjallisuudesta.

Kun erinomaisesta romaanista tehdään elokuva, kirjan lukeneet katsojat pettyvät lähes säännönmukaisesti. Näin kävi myös sanataituri Virginia Woolfille. ”Romaanin ja elokuvan liitto on luonnonvastainen”, hän julisti. Woolfin esimerkkinä on Leo Tolstoin Anna Karenina. Ensimmäinen tuho oli tapahtunut jo teosta käännettäessä, kuten voimme lukea Woolfin kirjallisuusesseestä Venäläinen näkökulma (sama kokoelma):

”[englanninnosten perusteella] arvioidaan kokonaisen maan kirjallisuutta ilman sen tyyliä. Kun sanat vaihdetaan venäjästä englantilaisiksi, sanojen merkitys muuttuu aina hieman, katoaa sanojen sointi, paino ja aksentti suhteessa toisiinsa. Jäljelle on jäänyt vain karkea toisinto lauseen alkuperäisestä sisällöstä. ”

Mutta takaisin esseeseen Elokuvataide. Mitä tapahtuu Anna Kareninalle nyt, kun se muutetaan elokuvaksi. Virginia Woolfin kuvaa sen näin:

Elokuvataiteen tunnetuin Anna Karenina on Greta Garbo. Viimeisin Anna on Keira Knightley.

Elokuvataiteen tunnetuin Anna Karenina on Greta Garbo. Viimeisin Anna on Keira Knightley.

”Katse sanoo: Tässä on Anna Karenina. Eteemme ilmaantuu aistillinen mustaan samettiin sonnustautunut nainen helmet kaulassa. Aivot huutavat: Tuo ei ole Anna Karenina sen paremmin kuin kuningatar Viktoriakaan! Aivot näet tuntevat Annasta oikeastaan vain hänen mielensä – viehkeytensä, intohimonsa, epätoivonsa – kun taas nyt painottuvat hänen hampaansa, helmensä ja samettinsa. [Mykkä]elokuva jatkaa: ”Anna rakastuu Vronskiin” – toisin sanoen mustaan samettiin pukeutunut nainen heittäytyy sotilaspukuisen herrasmiehen käsivarsille ja pariskunta suutelee äärimmäisen antaumuksellisesti, erittäin harkitusti ja loputtoman ilmeikkäästi suunnattoman hyvin varustetun kirjaston sohvalla. Näin horjahtelemme ja kompuroimme maailman kuuluisimpien romaanien läpi. Näin tavaamme romaanit lukutaidottoman koulupojan tuhertamina helppoina sanoina. Suudelma on rakkaus. Rikki paiskattu tuoli on mustasukkaisuus. Leveä hymy on onnellisuus. Kuolema on ruumisvaunu. Millään tällaisella ei ole vähintäkään yhteyttä Tolstoin kirjoittamaan romaaniin, ja vasta kun lakkaamme yrittämästäkään yhdistää kuvia kirjaan, voimme arvella joistakin matkan varren kohtauksista – esimerkiksi siitä kun puutarhuri leikkaa nurmikkoa tai siitä kun puu ravistelee oksiaan auringonpaisteessa – mihin elokuva voisi pystyä, jos se jättäytyisi omien keinojensa varaan.”

Woolf oli vakuuttunut siitä, että elokuvan ulottuvilla on luvuttomia vertauskuvia tunteille, jotka vain vielä eivät olleet löytäneet ilmaisuaan. Hän kertoo esimerkin valkokankaalle syntyneestä tahattomasta kauhuefektistä.

Liki sata vuotta myöhemmin meillä on mielikuva elokuvataiteesta ja elokuvaviihteestä, joka on hionut omimmat ilmaisukeinonsa. Silti edelleen elokuvan tenho perustuu tarinalle. Hyvistä tarinoista on krooninen tarve. Niitä napataan vaivattomimmin kaunokirjallisuudesta. Yhä siis elokuva tekee väkivaltaa hienolle romaanille pelkistämällä ne juoneksi ja katsojassa kuvien herättämiksi tunteiksi.

Ja yhä me kuvittelemme ”tuntevamme” kirjan siksi, että olemme katsoneet sen tarinan pohjalta tehdyn elokuvan. Niin monelle riittää silkka käsitys juonesta.

Keskinkertaisesta romaanista voivat taitava käsikirjoittaja, ohjaaja, kuvaaja ja leikkaaja tehdä hyvän elokuvan. Laadukkaasta romaanista sellainen onnistuu ani harvoin.

Mainokset
Kategoria(t): Esseet, Kulttuurihistoria Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s