”Joku on kulkenut tieni poikki.” Tuon hätkähdyttävän lauseen kirjoitti 1800-luvun lopulla päiväkirjaansa nuori Aino Krohn kohdattuaan ensimmäisen kerran virolaisen Oskar Kallasin, tulevan aviomiehensä. Lause nousi mieleeni, kylläkin eri merkityksessä, luettuani Tiina Laitila-Kälvemarkin vaikuttavan romaanin Valon ja pimeän sonaatit. Myös rakastumisen roihusta riivittynä lauseessa on sitä draaman voimaa, joka kantoi lukemaani romaania.
Valon ja pimeän sonaatit on ruotsinsuomalaisen Tiina Laitila-Kälvemarkin neljäs teos. Olen lukenut niistä kolme. Kirjan ostaessani tiesin saavani laatua. Silti Kärsämäellä syntynyt kirjailija tunnetaan Suomessa luvattoman huonosti. Hänen teoksensa Karkulahti (jonka lukiessani sijoitin juuri Kärsämäelle) kipusi Euroopan Unionin kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Pidin Karkulahdesta valtavasti.
Valon ja pimeän sonaateissa on tarina tarinassa. Lukijasta riippuu, kumman sisälle hän sijoittaa kumman. Romaani on kuin kaksi samaan suuntaan luikertelevaa polkua. Välillä ne kiemurtelevat toisistaan etäämmällä, välillä liki sivuavat, mutta eivät risteydy. Kirjan päähenkilöt, polkusuonet, ylittävät kyllä itsensä. Ylittäessään he löytävät itsensä piilotetut puolet. Vain kipeät, jopa häpeälliset omakuvat tunnistamalla voi käynnistyä eheytyminen. Molemmat heitä tarvitsevat eheytymisensä, heistä nainen kipeämmin kuin mies.
●●●
Valon ja pimeyden sonaatit on erikoislaatuinen juonitarina. Juoni ei merkitse tapahtumien runsautta, vaan luottamuksen syntymistä, avautumista, oman menneisyyden kätkettyjen asioiden lausumista ääneen. Saara Martelilla ei ole muuta mahdollisuutta. Hän on ammatillisen uransa ja avioliittonsa pohjalla, ihmisyytensä rotkossa.
Neljännesvuosisadan Pariisissa asunut Saara on palannut lapsuutensa kotikuntaan Teerimäelle ja säästöjen huvettua hän elää eläkeläisäitinsä siivellä.
”Hän ei milloinkaan saisi Ranskaa oikeasti omakseen.
Suomen hän oli unohtanut. Teerimäen. Muualla Suomessa hän ei ollut koskaan asunutkaan.
Hän oli unohtanut jatkuvan kahvinjuonnin. Ja pullansyönnin. Kaikki korvapuustit, voisilmäpullat, rahkapullat ja pitkot. Possumunkit, berliininmunkit ja munkkirinkilät. Viinerit. Lusikkaleivät, unelmatortut, täytekeksit ja marjapiirakat.
… Pariisissa ihmissuhteet perustuivat pitkiin ja kiivaisiin keskusteluihin, Teerimäellä konkreettisiin tekemisiin…”
Kaikkien vuosikymmenten jälkeenkin hän oli silkka väärennös, ikuinen maahanmuuttaja.
”Kaikki nämä vuodet hän oli ollut suomalaisuuden edustaja Ranskassa, La Finlandaise. Se oli ollut hänen identiteettinsä, peili, jonka kautta hän oli katsonut itseään, ja uskonut näkemäänsä:
Nyt hän tajusi, että sekin oli ollut valhetta.
Ei hän osannut suomea enää. Ranskaa hän ei ollut koskaan oppinutkaan. Hän oli osannut heitellä ilmaan suukkoja ja sutkautuksia tuntematta itseään kömpelöksi ja naurettavaksi. Hän ei pitänyt lautaselle valuvista, haisevista juustoista tai limamaisista ostereista, ei osannut intoilla uusien beaujolais-viinien saapumisesta kauppoihin…”
Nyt käsikirjoitukset palaavat kustantajilta takaisin eivätkä valtalehdet julkaise enää hänen kolumnejaan, vaikka ennen tavoittelivat niitä. Saaran huippujournalistin ja kirjailijan maine tahriintui Ranskassa käydyn oikeusprosessin myötä. Suomen kielen syrjäisyys ja tuntemattomuus auttoivat vuosia siinä, että hänen plagiointitehtailunsa paljastui niinkin myöhään.
Äiti asuu nyt yhdessä veljensä lesken, Saaralle Oili-Oili-tädin kanssa. Oili-Oili on Saaran vapaamielinen ja huumorintajuinen ymmärtäjä ja neuvoja. Lapsuudestaan Saara muistaa äitinsä pysähtymättömänä touhuajana ja sen Tiina L−K ilmaiseen tehokkaalla toistolla:
”Äiti kylvi ja kitki ja rapsutti ja nyppi ja kuopi ja kasteli, isä korjasi ja rakensi ja porasi ja halkoi ja pinosi, kokosi ja maalasi lennokkeja tai makasi pimeässä huoneessa, kaksinkertaisten täkkien alla ja tuhersi itkua.”
Ah, kuinka nautin moisesta ilmaisuvoimasta!
Mutta Teerimäelle palaamistaan Saara oli ollut julkkis ja sellaistahan suomalaiset janoavat. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, Paavo Nurmen, Armi Kuuselan ja sen sellaisten jälkeen oli nälkä Suomen tunnettavuuteen. Saara Martel, komean ranskalaismiehen nainut selviytyjä täytti suomalaisten menestystyhjiötä. Haastatteluja näkyi kuvalehdissä ja Saaran kasvot tulivat TV:stä tutuiksi. Etenkin Teerimäellä hän oli julkkis. Uudessa elämäntilanteessa tarvitaan kiertoilmaisuja ja verukeselityksiä. Sapattivuosi tai sairasloma kelpaavat selityksiksi toistaiseksi. Saara nielee bentsodiatsepiiniä kuin hengityksen raikastimia.
Saaran asiat ovat huonosti. Hän on toimeentuloton ja vailla tietoa, miten alkaisi elättää itseään. Kirjoittaa hän osaa. Häntä ei ole jättänyt ainoastaan aviomies Yvan kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen, vaan myös aikuistuva tytär Pauline, joka ei suostu puhumaan äitinsä kanssa edes puhelimessa. Pariisin upea koti jäi Yvanille ja hänen uudelle naiselleen Laurielle. Tappio oli Saaralle myrkyllisen suolainen: Laurie on Saaran silmin noista kahdesta rakastuneempi, lattarintainen, mitättömän näköinen nainen, jolla on paksut sukkahousut ja paksupohjaiset arkiset kävelykengät, kun taas Saara oli ollut Yvanille tämän sanoin vaaleatukkainen, kaunis ”Pohjosen aurinko ja yötön yö”.
●●●
Sinä ylioppilaskesänä, kun Saara neljännesvuosisata sitten oli lähdössä aupairiksi Pariisiin, Teerimäellä siepattiin 13-vuotias partiopoika keskellä kirkasta päivää. Mikael Helenius, kanttori Helena Heleniuksen lapsi katosi helteisenä kesäpäivänä lyhyehköllä kävelymatkallaan partioleirille. Katoaminen sai kansainvälistäkin julkisuutta. Kaikki kynnelle kykenevät etsintävoimat haravoivat maastoa ja vesistöjä, turhaan. Virallisten etsintöjen loputtua hyödyttöminä äiti jatkoi epätoivoista etsintäänsä ulottaen sen kaikkialle Suomeen, ovelta ovelle.
Sieppaaja uhreineen jäi kiinni seuraavan vuoden toukokuussa. Hän oli Mikaelin isoveli, poika, jonka äiti oli luovuttanut adoptoitavaksi heti synnytyksen jälkeen. Sieppaus oli paljolti kosto äidille, mutta sieppaajalla, Mikaelin tätä Solistiksi nimittämällä, oli siepatulle asetettu tehtävä. Kun tehtävä oli lopulta kuukausien yrittämisen jälkeen onnistunut, isoveli oli valmis pääsemään uhristaan eroon surmaamalla tämän. Niin hän oli tehnyt muillekin suureen sävellysteokseensa valitsemilleen. Hän äänitti lasten itkua. Itkun tuli olla oikeanlaista, lohdutonta, surullista, ei pelon, raivon tai kauhun kyllästämää.
Kanttori Heleniusta ja hänen poikiaan yhdisti sama piirre: absoluuttinen sävelkorva. Mikael aistii kaiken kuulemansa ja näkemänsäkin sävelinä ja sävellajeina. Elämä on hänelle musiikkia.
Kun sieppaaja saatiin pidätetyksi ja Mikael vapaaksi, pojan suusta ei tullut yhtään sanaa. Ei ole tullut 25 vuoteen. Kukaan ei tiedä, ei hän itsekään, tuliko hänen mykäksi. Fyysistä selitystä lääkärit eivät löydä. Syvä traumareaktio ainakin on kyseessä. Kukaan ei saa tietää, mitä yhdeksän sieppauskuukauden aikana tapahtui, missä he asuivat, missä liikkuivat ja mitä kaikkea Mikael joutui kokemaan.
Äiti ja poika eivät jääneet Teerimäelle. Joitakin aikoja sitten Mikael kuitenkin palasi vanhaan kotikuntaansa, puhumattomana arpinaamaisena kummajaisena. Hänen toimeentulostaan Teerimäellä ja ihmisten suhtautumisesta Tiina Laitila-Kälvemark ei liioin kerro. Eräänä päivänä Saara törmää häneen ja tunnistaa hänet poikkeuksellisen tummista silmistä. Yläasteella kaikille oppilaille nimikoitiin koulun aloittavista lapsista oma kummioppilas. Saarasta oli tullut Mikaelin kummi. Mikaelin silmiä ei voinut unohtaa vuosikymmenienkään jälkeen.
●●●
Kahden juurettoman elämänorvon välille syntyy kontakti, hiuksenohkainen aluksi. Saara hivuttautuu ovensuuhun kuuntelemaan Mikaelin pianonsoittoa pimeässä. Soitto lumoaa hänet seesteisyydellään ja rauhoittavuudellaan. Musiikki sitoo heidät uusiin hetken kestäviin kontakteihin. Saara saa lyhyitä yksityiskonsertteja. He huomaavat suuntaavansa kävelylenkkejään samoille alueille ja lopulta rohkaistuvat kävelemään samaan suuntaan, miltei rinnatusten.
Koska äänetön kävely tuntuu luonnottomalta, Saara puhuu. Hän alkaa kertoa menneisyydestään. Mikaelin suusta kimmahtavat yllätysäänet paljastavat, ettei Mikael ole mykkä vaikka on itsekin niin luullut. Kirjan tarinan mitassa häneltä alkaa tulla puhetta, yksittäisinä sanoina tai lauseina tosin. Mikaelin puhe on kirjoitettua tekstiä. Hän alkaa pudotella Saaran äidin postilaatikkoon kirjeitä, aluksi muutaman lauseen mittaisia, vähitellen pidempiä. Hän haluaa kertoa tarinansa, mutta aluksi hän ei muista enempää kuin pelonsekaisen aavistuksen ennen sieppaajan raskaan kouran laskeutumista takaa hänen olkapäälleen. Mikael olisi voinut vielä paeta, mutta hän oli kuin hypnotisoitu mustien silmien porautuvasta katseesta.
●●●
Saaran on pakko oksentaa ulos koko häpeällinen menneisyytensä kuulemalla se itse ääneen puhuttuna, asteittain tehtynä tunnustuksena. Lukuisia vuosia nuorempi Mikael, häntä kouluvuosina ihaillut kummioppilas, on siihen mitä sopivin: Mikael ei lavertelisi. He ovat yksinäisiä ja juurettomia, mykkä outo musiikkimies ja Saara, kouluvuosina ikäistensä suosikki.
Mikael pystyy asteittain palauttamaan muistiinsa sieppauskuukausien tapahtumia ja hän kirjoittaa tarinansa kymmeninä paperiliuskoina Saaralle. Tarina on rankka. Sieppaajan kiinnijäännin mahdollisti Mikaelin havainto, että sieppaaja kangistuu kauhusta nähdessään käärmeen. Ratkaisevan osan saa kyy, jonka Mikael oli houkutellut maitojauhepohjaiseen pulloon ja ratkaisevan piston jälkeen saanut sen sinne takaisin. Kyy pisti sieppaajaa kaulaan. Mikaeliin liitettiin myöhemmin lehtivalokuvan johdosta kutsumanimi käärmepoika.
Kaksi rinnakkain kulkevaa polkua eivät risteydy keskenään. Mikael lähtee Teerimäestä havaittuaan iltapäivälehdessä uudelleen heränneen sensaationälän. Mutta sitä ennen hän jäljestää Saaralle kodintapaisen. Joskus sen, Holman taloksi kutsutun, omisti Pentti Holma, Mikaelin sieppaajan biologinen isä. Risteymä sekin, toisenlainen tosin.
Lukijalle jää varmuus, että Mikael ja Saara kohtaavat vielä, tavalla tai toisella. Mikaelin kirjallisen elämäntarinan Saara polttaa avonuotiolla. Hän muistaisi sen kyllä. Mikael on suonut hänelle oikeuden hyödyntää hänen tarinaansa halutessaan parhaaksi katsomallaan tavalla.
Tässä tarinassa klassisella musiikilla on keskeinen merkitys. Mikael tulkitsee musiikkia mutta myös säveltää, omaa valon ja pimeän sonaattejaan. Hän lähtee Teerimäestä, kun viisiosainen sonaatti on valmis ja Saara on saanut kuulla sen. Sonaattien valot ja varjot kuultavat pianonkoskettimien läpi Emmi Kyytsösen tyylikkäässä kannessa.
Tiina Laitila-Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit. WSOY 2023, 352 sivua.
Annelin kirjoissa 