Timo omaksui pärjäämisen eetoksen – ulkoisesti. Selviytyäkseen hän takertui aluksi villamyssyynsä, joka pantiin hänen päähänsä kun hänet lähetettiin pois kotoa. Selviydyttyään keuhkokuumeestaan Ruotsin kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa hänet vietiin kasvattikotiin. Hän käpertyi kasvattivanhempien Alma ja Gustav Bengtssonin pöydän alle ja oli puhumaton viikkoja. Eipä ollut yhteistä kieltäkään. Vuosikymmeniä myöhemmin hänen ruotsinsuomalainen tyttärensä Anna sai lukea lastensairaalan vanhaa potilaskertomusta. Sen mukaan ”ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä, ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.”
Koko elämänsä hän oli poika, jonka äiti oli lähettänyt pois. Hän oli yksi kymmenistä tuhansista suomalaisista sotalapsista, jotka talvisodan loppuviikkoina lähetettiin Ruotsiin turvaan. Hän menetti Suomesta kotinsa ja kielensä, mutta kaipaus jäi. Sörjen som blev.
Surusta ja suomalaisuudesta kertoo Anna Takasen romaani Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta. Anna Takanen on jälkimmäisiä, Ruotsiin viedyn ja siellä elämänsä läpi eläneen sotalapsen Timo Takasen tytär. Kaltaisiaan hän tapaa aikuisuudessa monia. Sellainen oli yksi sairaan isän hoitajista. Sellainen oli Annan hierojaterapeutti Lena. Taustat paljastuivat sattumalta.
Vaikka kumpikaan heistä, isä ja tytär, eivät olleet kokeneet sotaa, he ovat sodan uhreja. Sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana, Anna Takanen tietää. Siksi hän kirjoitti esikoisromaaninsa Sörjen som blev. En berättelse.
Mutta aluksi oli vain Saara ja Väinö, kaksi toisilleen riittänyttä nuorta:
”Hyttyset kiertelevät sukkajalkojen ympärillä, ja viileän iltanenän ympärillä parveilee mäkäriä. Saaran muodot sulavat kun hän ajattelee kasteenraikasta ruohoa ja sitä että pääsee Väinön käsien ja suun kieriteltäväksi ja saa Väinön koko kaipauksen puhkeamaan syliinsä. Hän seisoo elokuisella niityllä hymy täydessä kukassa ja odottaa odottamistaan.”
Heistä tuli nopsasti pikku perhe: Saara, Väinö, esikoinen Timo ja kuopus Leevi. Heistä jäi yksi kokoava muisto, lainavaatteissa otettu valokuva. Leevi istuu äidin polvella, Timo ”seisoo lattialla Saaran oikealla puolella tummassa villatakissa jonka alla on paita, ja hänellä on polvihousut, villasukat ja varsikengät. Myös hänellä [kuten Leevillä] on pieni solmio ja sama kampaus [lyhyt, otsatukallinen].
Syttyi sota ja vie aivan jatkosodan alussa Väinön. Saarasta tuli leski. Pikku-Timoon oli iskenyt jos keväällä 1940 hentoa ruumista ravisuttanut, polttava keuhkokuume. Kun lapsia alettiin siirtää Ruotsiin, sairas Timo lähetettiin lääkärin ehdotuksesta. Helsingin rautatieasemalle lyyhistynyttä Timoa ei nostettu lähtevään junaan. Paikalle osunut lotta siirsi hänet syrjään. Timo vietiin lentoteitse Ruotsiin, ensin parannettavaksi keuhkokuumeesta. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun syöpä on levinnyt nyt jo liki 80-vuotiaan Timon koko sisäelimistöön, hän soperteli puhetta junasta, johon hän ei ”ehtinyt. Juna suistui raiteiltaan ja kaikki lapset kuolivat”. Kyseessä oli Iittalan junaturma 4. maaliskuuta 1940, kun rankasti myöhässä etelään matkannut pikajuna ei pysähdysmerkistä huolimatta pysähtynyt Iittalan asemalla ja törmäsi Kalvolassa vastaantulevaan sotalapsia kuljettaneeseen erikoisjunaan.
”Asema ja junat oli sota-ajan määräysten vuoksi pimennetty. Junat törmäsivät yhteen niin rajusti, että molempien junien veturit ja alkupäässä olleet vaunut murskautuivat. Sotalapsia kuljettaneen ylimääräisen junan veturi ja ensimmäiset vaunut syttyivät palamaan, ja suurin osa turman uhreista menehtyi palon takia. Onnettomuuden uhreista 23 oli lapsia kuljettaneessa junassa ja kahdeksan pikajunan matkustajia.” (fi.wikipedia.org/wiki/iittalan_junaturma).
Anna Takasen romaani on viiltävä, koskettava, herkkä ja rujosta tarinasta huolimatta kaunis. Se kertoo rakkaudesta, jonka ei sallittu ilmetä vapaasti. Oli kaksi äitiä, suomalainen Saara, joka kaipasi Ruotsiin lähettämäänsä pientä Timoa rajattomasti, ja oli ruotsalainen Alma, jonka vanhemmat olivat pakottaneet naimisiin väärän miehen kanssa. Rengille ei talon tytärtä ollut annettu. Omia lapsia Gustavin kanssa ei syntynyt. Korvikkeeksi otettiin suomalainen sotalapsi. Timolle tämän ollessa jo nuori aikuinen Gustav ilmoitti aikovansa adoptoida hänet. Sen seurauksena Timo poltti tulipesässä Suomen passinsa. Hän oli tehnyt yrityksen palata kotiin Kuorevedelle. Suomen koti sylkäisi kuitenkin hänet uudelleen pois. Syynä oli Saaran toinen mies Eemil. Hän ei sietänyt Saaran ensimmäisen avioliiton lapsia ja osoitti vihansa avoimesti. ”Silmät märkivät kellanpunaisina ja viina lietsoo pahansuopaisuutta.”
Timo oli ollut Bengtssoneilla lapsityövoimaa (nykypäivän ilmaisulla) ja Gustavin remmi oli heilunut vähästä. Timo sai eri kohtelun kuin perheen toinen kasvattilapsi, ruotsalainen Axel.. Jouluaattona Axel saa joululahjan, Timo ei, sillä Suomesta ei ole tullut pakettia. ”Jos et ole kiltisti, sinut lähetetään takaisin Suomeen ja siellä on sota. Hurja sota. Ja sota tappaa lapsia pommeilla.” Axel-veli ajautui aikuisena juopoksi ja teki itsemurhan pillereillä ja väkiviinalla. Se satutti Timoa kovasti, samoin kuin Saara-äidin toisesta avioliitosta syntyneen Railin julma itsemurha Helsingissä asettamalla kaula rautatiekiskolle.
Timo opetteli pärjäämisen eetoksen. Hän, suomalainen Timo Takanen, selviäisi omin voimin kun on pakko, itse esteensä raivaten. Hänestä tuli poliisi, oman talon rakentaja ja Irenen kanssa perheen perustaja. Eetoksestaan huolimatta hän ei ollut ehjä. Hän piti muistot ja tunteet sisällään, sinne haudattuina. Anna tietää ja tahtoo, että ne tulevat sieltä ulos, hänenkin tähtensä. Myös hänen on oltava sinut oma suomalaisuutensa kanssa. Hän oli ruotsalaisena ja ruotsinkielisenä koulukiusattu. Pahimmat kiusaajat huusivat hänelle ”Finne på pinne luktar inge!” ja pitelivät nenäänsä. He hakkasivat hänet ja veivät hänen pienen ilonaiheensa, tuoksukumin. Syynä kiusaamiseen oli hänen sukunimensä nen-pääte. Lapsi löysi oman turvakeitaansa: ”Seitsenvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi talli on minun paikkani maailmassa.”
Traumaattisista kokemuksista huolimatta rakkaus murtautuu teoksessa sulkuporttien takaa. Se sädehtii Saara-mummin silmistä ja se elää väkevänä veljesten Timon ja Leevin välillä kielimuurista huolimatta. Leevin tunteman Timo-lojaaliuden vuoksi Eemil yritti kerran tappaa Leevin. Pesutupakamarista tuli silppua, mutta Leevin onnistui karata kirveen terän ulottumattomiin, lähisukulaisten hoiviin.
Tärkein sulkuportti avautuu lopulta, kun Anna isäänsä yhteydet katkaistuaan kiristää tämän lupaamaan kertoa vanhoista muistosta hänelle. Isä toteutti sen aidoilla tapahtumapaikoilla ja vei tyttärensä tässä tarkoituksessa Suomeen. Mutta ennen välien katkolla oloa isä oli huutanut tyttärelleen:
”Unohda Suomi. Mitä tekemistä Suomella on sinun opintolainojesi, sinun köyhyytesi kanssa, Anna? Suomi on unohtanut minut, joten asiaa on turha miettiä. Lopeta tuo tonkiminen. Minä en tarvitse mitään, kuuletko? En mitään. Älä sinä sano minulle minun kodissani, mitä minun pitää tai mitä minun ei pidä tehdä.”
Teatteriammattilainen, näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Anna Takanen valmisteli vuosia isän kokemuksia valottavaa näytelmää Fosterlandet Göteborgin kaupunginteatteriin yhdessä näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja näytelmäkirjailija Lucas Svenssonin kanssa. Kun Isänmaa esitettiin, se avasi jonkin vielä säilyneen itseymmärryslukon isässä. Näytelmästä tuli menestys. Sitä esitettiin myös Tukholmassa ja Svenska Teatern i Helsingforsissa. Siitä tuli merkityksellinen ruotsinsuomalaisille, erityisesti Ruotsiin jääneille sotalapsille ja heidän lapsilleen. Anna valittiin myöhemmin Vuoden ruotsinsuomalaiseksi naiseksi.
Anna Takasen esikoisteos kouraisee lukijaa syvältä. Todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin rakentuva romaani koskettaa lukijaa väkevästi riippumatta siitä, monennettako sotasukupolvea hän itse edustaa. Kirjan kielikuvat ovat vahvoja ja omintakeisia. ”Isä huutaa sanatonta lapsenhuutoaan.”; ”Kuuluu yhä selvemmin, että hän vaikenee.”; ”Sota teki suomalaisista vahvoja ja vammaisia.”; ”Pyydän häntä luottamaan siihen, että äiti on luonnonsatama, joka on suojassa kaikilla säillä” (isälle ennen tämän kuolemaa); ”Pyydän kaikkia odottajia kantamaan häntä hellästi ja kevyesti viimeiselle taipaleelle läpi elämän neulansilmän.” (isän hautajaiset) jne. Teoksesta tulvii ymmärrys ja lämpö. Kerrassaan hieno marketin kirjaosastolta ostoskoriini löytynyt teos!
Anna Takanen: Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta. Gummerus 2020, 266 sivua. Suomennos Leena Vallisaari. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.
Annelin kirjoissa 