Ilja Repin: Mennyt aika läheinen

Ilja Repin oli synnynnäinen ihmisluonteen tuntija ja jos hän olisi valinnut kuvaamataidon sijasta kirjallisuuden, hän olisi varmasti kohonnut parhaiden venäläisten kertojien joukkoon.” Näin Repiniä luonnehtii teoksen Mennyt aika läheinen esipuheessa Valdemar Melanko, teoksen suomenkielisen laitoksen toimittaja. Oli helppo uskoa arvion oikeellisuuteen alettuani lukea Repinin teosta. Se on kielellisesti ja kerronnallisesti mestarillinen. Tämä vuonna 1986 Profiili-sarjassa ilmestynyt teos osui sattumoisin silmiini mieheni isän kirjahyllystä. Teos ilmestyi suomeksi ensikertaa vuonna 1970.

Käytin nuukailematta ja hidastellen keskisen kesän aikani tämän kiehtovan teoksen lukemiseen. Erityistä ajankohtaisuutta sille toi Ateneumin taidemuseossa elokuun loppuun nähtävänä oleva Ilja Repinin taiteen näyttely. Näin sen kesäkuussa.

Ilja Repinin osin muistelma-, osin omaelämäkerrallisella teoksella on dramaattinen historia. Ennen Venäjän vallankumousta Repin tapasi kirjoittaa laajoja tekstikokonaisuuksia aikansa tunnetuista taiteilijoista, ystävistään. Niistä, taiteilijoista ja heidän teoksistaan, oli koostunut varhempi kirja, jolle suunniteltiin uutta painosta. Mutta kaikkein tärkein puuttui: Repinin kirjoittama kertomus itsestään.  Repin ryhtyi töihin ja kirjoitti lapsuudestaan, nuoruudestaan ikonien korjausmaalarina sekä vuosistaan Pietarin Taideakatemiassa. Vuonna 1917, taiteilijan ollessa jo yli 70-vuotias, valmistui taiteilijan allekirjoittama taittovedos, mutta levottomana ja sekasortoisena vallankumousvuonna kustantajaa ei kirjalle löytynyt. Kirjaan esipuheen kirjoittaneen Kornei Tšukovskin onnistui painattaa vuonna 1922 erillispainos Volgan lauttureista kertovasta pitkästä luvusta. Vuonna 1924 hän ehdotti valtion kustantamolle koko teoksen julkaisemista ja luovutti kustantamoon varhemman taittovedoksen. Leningradia kohtasi tulva. Vedokset tuhoutuivat. Tšukovskille oli jäänyt vain kasa korjaamattomia oikovedoksia ja pari toisistaan poikkeavaa käsikirjoitusta. Lopullinen teos ilmestyi vasta vuonna 1937. Repin oli tuolloin jo kuollut.

Valdemar Melankon konstruoimassa suomenkielisessä laitoksessa on hieman poikkeava sisältö.  Liki puolet teoksesta on Repinin kirjoittamaa omaelämäkerrallista osuutta, josta puuttuvat kuitenkin vanhuus ja Suomen vuodet. Niitä hän ei ehtinyt koskaan kirjoittaa. Teos sisältää ajan tunnetuista taiteilijoista Repinin kirjoittamia lukuja, mutta karsitusti Melankon valikoimana. Mukana olevista yksi tärkeimmistä kertoo Repinin ystävyydestä kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Häntä Repin kuvasi useassa maalauksessaan. Täydennyksenä on burlakeista eli Volgan lauttureista kertova jakso sekä vavahduttava kuvaus tsaari Aleksanteri II:n murhaa yrittäneen Karakozovin hirttämisestä Pietarin teloituspaikassa, Smolenskin kentällä. Repin oli ystävineen yksi tuhansista mestausta läsnä seuranneista kaupunkilaisista.

•••

Ilja Repin (1844–1930) oli syntyisin Ukrainasta ja siellä, Tšugujevin kaupungin liepeillä hän eli lapsuutensa. Mummu piti kaupungin ulkopuolella kestikievaria.

”Pitkän käytävän kautta menimme usein kyökin puolelle ja toisinaan näimme ajomiesten syövän päivällistä.
Talvella, kun ulkona oli kova pakkanen ja ilta pimeni, Motrja-täti, joka muistutti vaatemyttyä, seisoi pitkään portin luona, piteli lyhtyä kädessään ja odotti matkustavaisia.
Kun suuri kuormasto, jossa saattoi olla parikymmentä ajopeliä, tuli kohdalle, hän meni lähemmäksi ja alkoi kutsua pehmeällä, laulavalla äänellään.
– Tulkaa sisään, arvoisat vieraat, tulkaa sisään!
Kuormasto pysähtyi, huurteiset, paksusti puetut ihmiset lähestyivät häntä.
– Mihin te nyt enää jatkatte, yön selkään!…”

Repinin perhe kuului siirtolaväkeen. Heidän juridinen asemansa oli liki yhtä huono kuin maaorjien. He olivat kruununtalonpoikia, jotka määrättiin perhekuntineen siirtoloihin. Ymmärsin sotilassiirtolat keskeiseksi osaksi vanhan Venäjän puolustusjärjestelmää. Miehet voitiin komentaa milloin vain armeijan palvelukseen ja naiset raskaisiin rakennustöihin. Isä oli yritteliäs, vaurastuva hevoskauppias, mutta kun käsky armeijan riveihin tuli, perhe köyhtyi.

”Isän lähdettyä meistä tuli orpoja. Hänet oli ”karkotettu” hyvin pitkälle. Kotona oli ikävää ja köyhää ja minä olin usein nälkäinen. Mutta leipä oli erittäin hyvää kun siihen sirotteli karkeata, harmaata suolaa, mutta sitäkin sai vain vähän kerrallaan.
Me köyhdyimme jatkuvasti.
Isästä ei ollut mitään tietoa; näimme hänet vain kerran sotilaana, hänellä oli päällään harmaa sotilasmantteli. Hän näytti surkealta, vieraantuneelta. Äiti itki nyt koko ajan ja teki erilaisia ompelutöitä…”
Teki sen aikaa, kunnes hänet muiden kylän naisten tavoin määrättiin tiiliä tekemään. Niitä tehtiin haisevalla jätealueella ja työ oli raskasta.

Hevoset olivat Ilja Repinin lapsuudessa välttämättömiä. Kalmukit kesyttivät villihevosia raa`asti ja säälimättä. Repinin lapsuudenkuvauksissa joutuu lukemaan hevosten sydämettömästä kohtelusta, yliraskaiden kuormastojen vedättämisestä ilman lepoa. Ajurin ruoska löysi hanakasti väsyneen hevosen selkänahkaan. 

Nuori Ilja osoitti varhain taidokkuutta tallentaa alustalle näkemäänsä. Hänet pantiin topografiakouluun ja hänestä tuli kirkkomaalari, ikonostaasien ja ikoneiden korjausmaalari, jonka taito ja pettämätön värisilmä herättivät huomiota.

Taiteilijuuteen vaadittiin vuosien kurinalaisia opintoja pääkaupungissa Keisarillisessa Taideakatemiassa. Ikonimaalarina mainetta saatuaan Repinin oli ylitettävä oma Rubikon-virtansa ja matkattava talvella suuren hevosten vetämän postivaunun katolla Ukrainasta Moskovan kautta Pietariin, kaupunkinen väli tosin kolmannen luokan vaunussa höyryjunassa. Jokaisella opiskelijalla tuli olla joko varakkaat vanhemmat tai rahakas mesenaatti. Moni vauras ylimys tavoitteli mesenaatin statusta. Ilja Repinkin sellaisen löysi näytetöillään tarjottuaan ensin turhaan palveluksiaan ikoniverstaissa ja kilpimaalaamoissa. Ruhtinas lupautui maksamaan hänen akatemiamaksunsa.

Mutta Taideakatemiasta hänet käskettiin ensin piirustuskouluun, josta hänet jo muutaman kuukauden päästä komennettiin akatemiaan. Piirustuskouluvaiheesta koitui kuitenkin mielenkiintoinen hyöty, ystävyys Iljaa vanhemman ja jo kuuluisan taidemaalari Ivan Kramskoin kanssa. Kramskoi oli koulun vieraileva opettaja. Kramskoi istutti Repiniin taidesuuntakapinallisuutta.

•••

Ilja Repinin maalaus nyt Ateneumin

Teoksen Mennyt aika läheinen läpikäyvä punainen lanka on kertomus venäläisen kansallisen kuvataiteen synnystä ja siihen liittyvästä henkien taistelusta eri koulukuntien välillä. Keisarillinen Taideakatemia oli valjastanut koko opetuksensa antiikin klassismin, tarkennettuna italiaisen klassismin sääntöjen ja aiheiden tarkkaan noudattamiseen. Mitään poikkeamia ei sallittu.  Ymmärtääkseni Kramskoi oli yksi niistä 13 loppututkintoa vaille jääneestä kuvataiteilijasta, jotka erosivat akatemiasta siksi, ettei heidän sallittu tehdä lopputyötä itse valitsemastaan aiheesta.

Repin on taltioinut kirjalliseen asuun makoisan väittelyn, joka tapahtui ajan tunnetun ja sapeikkaimman kriitikon Vladimir Stasovin ja akatemian linjaa kiivaasti puolustaneen historiamaalari H.I. Semiradskin välillä.

Semiradskin näkemyksen mukaan akatemia edusti korkeinta, puhtainta ja kauneinta, mitä ihmisnero on luonut korkeammasta maailmasta, omasta sielustaan. Hänen mukaansa sen edelle stasovilaiset olisivat asettamassa arkisen elämän jokapäiväisiä ilmiöitä, siis ihmiselämän jokapäiväisiä latteuksia. Stasoville taas Kreikan antiikin veistokset näyttävät kastraateilta Hollannin suurten mestareiden, Rembrandtin, van Dycken ja Halsin, mestarillisten töiden rinnalla. Repin opiskelijaystävineen oli hengessä Semiradskin puolella.  ”Renesanssin ajan maalaukset olivat meille kaikki kaikessa, hollantilaisia me emme arvostaneet. Klassisistit pitivät Rembrandtia toisen luokan piirtäjänä. Elävyyttä, taiturimaista tekniikkaa pidettiin akateemisten sääntöjen mukaan merkkinä taiteen rappiosta. Emme olleet edes kiinnostuneet Rembrandtista ja hänen työnsä olivat mielestämme keskeneräisiä ja melkeinpä maneerisia”, Repin kirjoittaa muistelmissaan. Myöhemmin nähtyään Hollannin suurten mestareiden töitä museoissa hän tiesi erehtyneensä.

Ilja Repin: Kurskin kuvernementin ristisaatto (Ateneumin näyttelyä)

Stasov: Antiikin veistoksissa ei ole hiventäkään totuutta, ne ovat ideaaleja, keksintöä. Taideakatemian italialaisen klassismin tuotokset ovat akateemisia pyhäinjäännöksiä. Parhaat nuoret voimat koulutetaan turhaan apinoimaan. ”Kuin yrittäisimme herättää henkiin vainajan… Tuloksena on pelkkä valhe. Meillä on omat kansalliset tehtävämme, on osattava nähdä oma elämä ja kuvattava sitä, mitä ei vielä ole koskaan kuvattu.”

Vastaväite: Tuohikurpposet, hevoskiesit ja harmaat vinot tönöt edustavat rumuutta, eivät taidetta.

Taideakatemia antoi linjakiistassa siinä määrin periksi, että perusti laatukuvamaalareiden linjan, jonka se kuitenkin pian lopetti. Laatukuvamaalarit perustivat taiteilijaseuran ja kiertonäyttely-yhdistyksen (Peredvishnikit) alkaen levittää kansanaiheisia maalauksia eri puolille maata.  Ilja Repinistä tuli Stasovin ystävä ja he tekivät yhdessä laajan museokiertueen Euroopan metropoleihin. Repin nousi tunnetulla tuotannollaan venäläisen kansallisen kuvataiteen kärkinimeksi kautta taidetta tuntevan maailman. Hänen kuuluisin maalaus on Burlakit Volgalla eli Volgan lautturit.

•••

Ilja Repin näki burlakeja Pietarissa ja kiinnostui heistä aiheena. Nuori nerokas maisemamaalari Feodor Aleksandrovitš Vasiljev yllytti ja innosti Repinin pitkälle matkalle Volgalle tavoitteena tavata lauttureita raadannassaan aidossa ympäristössä. Vasiljev hommasi matkaan tarvittavat varat ja Repin otti myös veljensä mukaan.

Mutta ensin lyhyt sivuloikka Feodor Vasiljeviin (1850–1873). Taiteen tuntijat ovat sijoittaneet tämän nuoren neron taiteen Šiškinin ja Kramskoin välille. Hänen kohtalokseen koitui kuitenkin menehtyä keuhkotautiin vain 23 vuoden iässä. ”Hänen soinnukas äänensä, tarttuva naurunsa, lumoava älykkyytensä, jota täydensi terävä, suorastaan julkea pilkallisuus sekä nuorekas pursuava elämänhalu valloitti jokaisen. Kaikki tunsivat vetoa tuota onnenpekkaa kohtaan ja hän itse käsitti nopeasti ja selvästi kaiken ympärillään tapahtuvan ja tempaisi näyttämölle ilmestyvät ihmiset heti mukaan elämänsä leikkisään komediaan.”
Siis kuin taidemaailman nuorena kuollut Puškin!

Hänen kanssaan Repin siis matkasi jokilaivalla ja asui viikkoja kylässä Stavropolista etelään. He kohtasivat kaikkialla pimeää taikauskoa, mutta kun naapuritaajaman lukutaitoinen kirjuri oli tulkinnut heidän Keisarillisen taideakatemian leimoin varustetun suosituspaperinsa, kyläläisten silmissä he tuntuivat olevan tsaarin suojeluksessa. Mutta kansanihmisiä heidän oli vaikeaa saada mallikseen edes rahasta. Malleille se olisi merkinnyt oman sielun myymistä.

Ilja Repin kohtasi burlakien joukossa miehen, jonka silmistä hän oli lukevinaan syvempää kuin muiden surkeaan työhön ajautuneiden. Miehen nimi oli Kanin ja hänet Repin halusi maalata ja sen tekikin. Hänet näemme lauttureiden surkean letkan kärjessä. Kyläläisiltä hän sai tietää Kaninin olevan virkaheittopappi, joka virkansa menetettyään oli toiminut kymmenen vuotta laulajana lukkarin toimessa. Katsokaamme Volgan lauttureiden kärkiburlakia tuon tiedon valossa!

Volgan lautturit osti itselleen suurruhtinas Vladimir Aleksandrovitš, Aleksanteri II:n kolmas poika ja tsaari Aleksanteri III:n pikkuveli. Suurruhtinas sijoitti maalauksen biljardihuoneensa seinälle. Sieltä se oli kuitenkin enimmän osan poissa, sillä maalaus haluttiin kiertämään tärkeimmissä näyttelyissä.

Ensin oli Wienin maailmannäyttely. Maalauksen vieminen vieläpä Venäjän ulkopuolelle herätti yläluokassa raivoa ja syvää isänmaallista loukkaantumista. Lautturit olivat nopeasti jo katoava kurjalistoryhmä, huonoa mainosta ylpeälle Venäjälle. Ja heidänlaisiaan Repin siis levitteli maailmalle. ”Saatan kuvitella kuinka hovi ja aristokraatit vihaavat tuota kuvaa”, Repin kirjoittaa teoksensa Mennyt aika läheinen lopussa.

Teos kuuluu Venäläisen taiteen museon kokoelmiin Pietarissa.  Elokuun 29. päivään saakka se on esillä lukuisten muiden Ilja Repinin hienojen teosten rinnalla Ateneumin taidemuseossa. Vielä ehtii! Lippu on ostettava ennakkoon netistä.

Ilja Repin: Mennyt aika läheinen. WSOY 1986, 282 sivua. Suomennos Mirja Rutanen.

P.S.
Kohtasin Volgalla raataneet burlakit keväällä myös Ali Sadik-Oglin suurenmoisen tataarieepoksen ensimmäisessä osassa Nizam – tataari. Nizam sai ahdingossaan apua burlakkityökolonnan johtajalta, joka rinnastui oitis Repinin tapaamaan virkaheittopappiin. Hyvästä yhteiskunnallisesta asemastakin voi tippua syvälle. Nizamin kohtaama burlakki oli viinariippuvuutensa myötä työnsä, perheensä ja sukulaisensa menettänyt entinen opettaja.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s