Katri Merikallio: Tarja Halonen. Erään aktivistin tarina

Hersyvä, valoisa, huumorintajuinen. Määrätietoinen, itsensä likoon laittava, ulkoasiainministeriön pomona vaativa mutta tarvittaessa empaattinen, päätöksentekijänä kova ja siksi myös pelätty.  Äksy, kipakka ja ärtyvä. Ajattelussaan nopea, älykäs, omaksuu helposti uusista asioista oleellisen. Oikeudenmukaisuudentajuinen, solidaarinen. Suurien linjojen hahmottaja. Nokkela ilopilleri, joka osaa laukaista syntymässä olevan pattitilanteen. Vaikuttamishaluinen (synonyyminä myös vallanmaistuvuudelle). Hauska ja luonnollinen. Sielultaan puhdasverinen maailmanparantaja. Toimittaja, tietokirjailija Katri Merikallion teoksesta Tarja Halonen, Erään aktivistin tarina nousee viljalti luonnehdintoja, joista yhdistettäessä rakentuu sangen selväpiirteinen kuva viime vuosikymmenten yhdestä merkittävimmistä poliitikoistamme ja vaikuttajistamme niin kotimaassa kuin kansainvälisillä areenoilla.

Kirja on lämmin, asiallinen ja viisas. Lukijassa kasvaa sen äärellä aito kunnioitus kirjan päähenkilöä kohtaan. Tarja Halonen piirtyy syvän kunnioituksemme ansaitsevana ja ansainneena ihmisenä ja kansalaisena.

Tarja Halonen on korostanut tavallisuuttaan, juuriaan Kallion plikkana, mutta on paljolti päinvastainen: epätavallinen, suorastaan harvinainen, erikoislaatuinen, monessa mielessä poikkeuksellinen. Siitä on helppo vakuuttua Merikallion vetävän teoksen äärellä. Tämän sanon, vaikken kuulunut hänen kannattajiinsa, kun hän pyrki presidentiksi vuonna 2000. Mieltäni hiersi hänen ilmoituksensa neljä vuotta aiemmin (”Tällä kertaa äänestän miestä.”), kun Suomi oli hyvin lähellä saada historiansa ensimmäisen naispresidentin, vieläpä hiipuvasta ruotsinkielisestä vähemmistöstämme.

Halonen on ainoa presidenttimme, jonka arvomaailma on aidosti kummunnut kansalaisjärjestöjen ravitsevasta humuksesta. Poliitikoille ja vaikuttajille kasautuu sivutehtäviä ja luottamustoimia, usein enemmän kuin he ehtivät hoitaa. Tarja Halosen osalta kuva poikkeaa yleisestä. Hän on toiminut ruohonjuuritason kansalaisjärjestöissä koko aikuisen ikänsä, ei vain tullut mukaan koputtamaan puheenjohtajan nuijaa. Puheenjohtajuus ei ole koskaan ollut muodollisuus. Hän on kasvattanut vartensa ja lehtensä kansalaisjärjestöjen mullasta, pyrkinyt sen kautta parantamaan eri kansalaisryhmien ja vähemmistöjen olosuhteita ja asiantiloja, milloin asteittain, milloin rakenteellisemmin, kuitenkin realismintajuisesti ja maltillisesti, aina pidemmälle katsoen ja ratkaisua hakien.

Merikallion kirja ei ole elämäkerta. Kirja peilaa ennen muuta Suomen muutosta Tarja Halosen elämänvaiheiden kautta ja kuvailee sitä, miten järjestötausta on heijastunut Halosen työssä vallankäyttäjänä – ministerinä, presidenttinä ja myöhemmin kansainvälisenä vaikuttajana. Viimeisestä tiedämme varsin vähän. Merikallio avaa siihen vakuuttavat näköalat.

●●●

Teoksen lumoavinta ainesta on lähihistorian valotus päähenkilön elämäntarinan juoksutuksessa. Tarja Halosen ja Pentti Arajärven kesäpaikka on Karjalohjalla läntisellä Uudellamaalla, jonne myös Halosen äidinpuoleisen suvun juuret yltävät. Siellä eli hänen vuonna 1881 syntynyt mummunsa Ida Öfverström, joka synnytti seutukunnan tuntemalle mutta jälkipolvilta tietämättömäksi jääneelle miehelle neljä lasta. Vanhin heistä oli Saima, Saima-täti, jonka luokse Tarja lapsena lähetettiin moneksi kesäksi. Nuorin oli Lyyli, Tarjan äiti.

Vaikka Karjalohja ei ollut vuoden 1918 kapinan ydinaluetta, sisällissota tunkeutui myös sinne. Vuonna 1906 rakennetusta Karjalohjan työväentalosta tuli punakaartin pääpaikka, mutta Halosen mukaan ”enemmän kuin aseita siellä jaettiin maitoa ja perunoita”.  Karjalohjalailta lähdettiin rintamille. Idalle työväentalosta tuli tukikohta, jonne hän pakeni lapsilaumansa kanssa. Halonen ei tunne mumminsa mahdollista osallisuutta sotakuukausina.

Työväentalo on yhä ylväästi pystyssä. Halonen vie sinne myös Katri Merikallion.
”On se edelleen komea”, viejä kommentoi esittelemäänsä rakennusta.

Merikallio on kertonut Tarja Halosen pitäneen selkeät rajat siinä, minkä verran hän kertoo yksityisyydestään halutessaan pitää kiinni oikeudestaan siihen ja varjella sitä mutta tietäen, että liika salaaminenkaan ei olisi soveliasta. Meillä kansalaisilla on luonnollinen tiedonhalu, myös henkilöihin yltävä uteliaisuus. Politiikan toimittajilla se kuuluu suorastaan toimenkuvaan. Tällaista siivilöin Halosen kertomasta:

Lyyli-äiti muutti 22-vuotiaana Helsingin Kallioon, töihin osuuskauppaan, ja muutti ruotsinkielisen nimensä Loimolaksi. Hän tapasi nuoren savolaismiehen Vieno Halosen ja pariskunta vihittiin vuonna 1942. Vuotta myöhemmin syntyi tyttövauva, Tarja. Kun rintamalta kunniamerkkeineen palannut isä kohtasi vauva-arjen, hän teki omat ratkaisunsa: lähti eräänä päivänä ostamaan kioskilta lehteä ja jätti palaamatta. Vuonna 1950 Lyyli-äiti avioitui 31-vuotiaan Thure Forssin kanssa. Hänestä tuli Tarja Haloselle biologista isää realistisempi isä.

Koti oli pieni niin kuin muillakin kalliolaisilla perheillä, yksiö Hämeentiellä. Yhden huoneen lisäksi siinä oli keittokomero ja kylpyhuone. Yleensä Kallion asunnoissa asui myös alivuokralainen. Tarjan kodissa eli pari talvea sukulaistyttö Kerttu sekä Thuren sisarentytär, orvoksi jäänyt Helena. Häntä Tarja oppi pitämään sisarenaan.

Lapsista tuli kalliolaisen ajattelun mukaan huolehtia kaikissa olosuhteissa. Erilaisuuden sietäminen oli pärjäämisen elinehto, niin kodeissa kuin pihamailla. ”Meillä on aina ollut sellaista laajaa sietokykyä, täällä on aina ollut kaikenlaista”, kuvaa Halonen kalliolaista elinympäristöään. 

”Meillä oli köyhää, mutta köyhää oli naapureillakin. Helsinki oli kaiken kaikkiaan köyhä, ja koko läntinen Eurooppa oli pommitettu hajalle. Minun mielikuvani on, että köyhyys ei mitenkään pistänyt silmään. Oli saatu rauha, ja ihmiset olivat optimistisia sen suhteen, että elämä kyllä muuttuu paremmaksi.”

Teoksesta saa kuvan, että juuri Kalliosta tuli lukuisten varhaisimpien sosiaalijärjestöjen kantakaupunki, sosiaalisen edistymisen edelläkävijäalue. Marsalkka Mannerheimin Lontoossa asunut sisko Sofia Mannerheim järkyttyi näkemästään köyhyydestä, suorastaan kurjuudesta ja osti lainarahan turvin Toiselta linjalta kaksikerroksisen talon ja perusti sinne Lastenlinnan. Sinne perustettiin äitien ja heidän lastensa turvakoti ja rakennuksen halkokellarissa aloitti toimintansa vuonna 1922 Suomen ensimmäinen virallinen lastenneuvola. Kirja kuvaa esikuvan vaikutusta: Vuonna 1944 edellytettiin lailla jokaiseen kuntaan perustettavaksi äitiys- ja lastenneuvola. Vuonna 1922 Mannerheimin Lastensuojeluliitto kehitti äitiyspakkauksen esiäidin, kiertokorin perustarvikkeineen. Valtio otti siitä kopin vuonna 1938 ja eduskunta sääti lain äitiysavustuksesta. Teologi Sigfrid Sirenius rantautti brittiläisen esikuvan mukaisen setlementtiliikkeen Suomeen. Hän perusti liikkeen työkeskuksen Kalliolan Sturenkadulle. Siellä kävi myös nuori tyttö Tarja Halonen leikkimässä, askartelemassa ja urheilemassa aavistamatta, että aikuisena hän tulisi puheenjohtajana luotsaamaan liikettä neljän vuosikymmenen ajan. Setlementtiliike ja Kalliola ovat Tarja Halosen sydäntä lähellä edelleen.

Tarja Halonen tuntee Suomen sosiaalipolitiikan ja sosiaalisten kansalaisjärjestöjen historian. Kirja antaa niistä tiiviin yhteenvedon. Järjestöissä toimi tuhansia tavallisia ihmisiä pannen itsensä likoon yhteiseksi tai muiden hyväksi. ”Heille monelle yhteisöllisyys oli arvo itsessään ja vastuu kanssaihmisistä kuului maailmankatsomukseen.”  Lause on mielestäni koko teoksen ydinlause ja kuvaa osuvasti kirjan päähenkilöä itseään.

●●●

Työväentaustainen Tarja oli poikkeus myös kouluttautumisurallaan. Hän luonnehtii itseään koululaisena kuuntelevaksi salapingoksi. Muuten hän oli kuin ikäisensä, hullaantui 25 000 kirkuvan tytön ja pojan joukossa Paul Ankan konsertista Linnanmäellä 1959, haltioitui James Deanista ja Marlon Brandosta, kävi elokuvissa ja koki kansainvälistä fiilistelyä ranskalaisten laivastovierailuilla. Ansioon hän hakeutui nuorena. Ensimmäinen työpaikka oli Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa tsupparina ja kirjeiden lajittelijana. Kun Tarja Halonen pyrki ja pääsi tuoreena ylioppilaana Helsingin yliopistoon oikeustieteelliseen tiedekuntaan 1963, hän joutui siitä lähtien hankkimaan opintorahansa ja toimeentulonsa tienesteillään, tekemään palkallista työtä päivisin ja lukemaan ilta- ja yöaikaan. Kovin maistui rankalta lukijasta, joka saattoi sentään muutamia vuosia myöhemmin keskittyä opiskeluunsa täysipäiväisesti, tosin kirpaisevan pankkilainan turvin.

Oikeustieteellistä tiedekuntaa Halonen kuvaa kokemastaan poikkeavaksi maailmaksi. Henki oli konservatiivinen ja kaukana siitä työväenluokan solidaarisuusaatteesta, johon hänet oli kotona opetettu. Kotona oli äiti korostanut minän sijasta me-ilmaisua. ”Vasta silloin yliopistolla minulle tuli ensi kertaa tämä oivallus, että haa: myös `minä` voi olla tärkeä, että jokainen ihminen on tärkeä,  ei ainoastaan tämä ´me`.” 

1960-luku oli kansalaisliikkeiden kulta-aikaa. Paremman maailman puolesta toimivat liikkeet synnyttivät eriytyneitä uusia liikkeitä. Suomi rakensi kansalaistensa sosiaaliturvaa viimeisimpien Euroopan maiden joukossa. Jako hyvä- ja huono-osaisiin oli syvä ja huono-osaisille Suomi oli kova maa. Marraskuun liike pyrki parantamaan asunnottomien, vankien ja alkoholistien viheliäistä asemaa. Liike oli yksi lukuisista kuusikymmenluvulla syntyneistä. Tietoisuuteen nousi myös käsite ”kolmas maailma”. Halonen seurasi molempia sivusta, muttei mennyt toimintaan mukaan, ei vielä.

Sitten hän sai juristin paperit, vuosi oli 1968. Hänet valittiin SYL:n sosiaalisihteeriksi. Kaksi vuotta kestänyttä pestiään hän kutsuu toiseksi korkeakoulukseen. Tehtävä oli hyvin vaativa ja työsarja valtaisa. Hän pani itsensä täysillä likoon. Suurimmiksi opiskelijoiden ongelmiksi hän koki mielenterveyspalveluiden sekä muun ennaltaehkäisevän terveydenhuollon, erityisesti seksuaalivalistuksen puuttumisen. Hän lobbasi kaikella taidollaan kansanedustajia, joiden käsissä asioiden korjaaminen oli. Tuloksiakin saatiin, ja järjestöjä alettiin kuulla asiantuntijoina ministereiden työryhmissä. 

”Juuri SYL:ssä alkoi muotoutua Halosen poliittinen profiili ja kirkastua ne teemat, joiden parissa hän työskenteli vuosikymmeniä eteenpäin. Usko kansalaisjärjestöihin oli paalutettu”, Merikallio kirjoittaa.

●●●

Katri Merikallion kirjalle ei tee oikeutta lopettaa, kun kirjaa on kuvannut ensimmäisen neljänneksen verran. Tiivistän ainakin. Tarja Halosen myöhempää elämää tunnemme näet rahtusen paremmin.  

SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen palkkasi nuoren Halosen juristiksi SAK:hon. Vuosi oli 1970. Naisjuristin ei ollut miesvaltaisessa keskusjärjestössä helppoa, mutta hänellä oli jo kokemusta oikeudenkäynneistä ja hän oli määrätietoinen. ”Ammattiyhdistysliikkeeseen päätyivät usein ne, joilla oli vahva oikeudenmukaisuuden tunne, ja Halosella se tunne oli aivan erityisen voimakas… Piti selkeästi olla heikomman puolella”, teoksen kirjoittaja tiivistää. Halonen oli maltillinen ja perusteli monesti neuvottelutien edullisemmaksi lakkoon menemisen sijasta. Lakkohaluisia kuumakalleja poliittisen jakautuneisuuden ja valtataistelun vuoksi riitti.

Muistammeko vielä, mistä lomaltapaluuraha sai alkunsa? Hakosen SAK-kauteen se osui. Aloite tuli Metalliliitosta, kun parissa vuodessa 80 000 ammattimiestä jätti palaamatta vuosiloman jälkeen töihin. Useimmat olivat siirtyneet lomaviikkoina korkeampien palkkojen houkuttamina Ruotsiin. 1970-luvun alussa ajettu uudistus oli suuressa määrin myös työnantajien etu.

Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen Halonen liittyi yllättävän myöhään, 1971. ”Ensin pitää löytää itsensä, jotta voi löytää intohimonsa. Sen jälkeen voi sitoutua”, hän selittää myöhäistä poliittista sitoutumistaan. Yksityiskohta: Hänen ensimmäinen jäsenanomuksensa Kallion työväenyhdistykseen vuonna 1970 hylättiin! Mutta sitten tulikin vientiä. Pääministeri Kalevi Sorsa palkkasi SAK:n nuoren juristin eduskuntasihteerikseen. Yhteistyöstä Sorsan kanssa tuli kolmen vuosikymmenen mittainen. Muistammehan vielä yhteistyön loppuvaiheilta lehtikuvan, missä Tarja Halonen istuu Kalevi Sorsan polvilla. Hän oli tuolloin Suomen ulkoasiainministeri ja pyrkimässä pian Ahtisaaren paikalle/ jälkeen presidentiksi. Kuvasta oli luettavissa Sorsan revanssihenki.

Kirjan poliittisesti mielenkiintoisinta antia oli itselleni Halosen kausi ulkoministerinä. Ministeriö oli viimainen paikka. Eivät häntä sinne kaikki hyväksyneet. Oli kädenvääntöjä, joissa virkamies ja ministeri mittasivat ranteittensa kestävyyttä. Tärkein niistä lienee ollut alivaltiosihteeri Jaakko Blombergin pöytälaatikossa muhinut turvallisuuspoliittinen selonteko, jonka laatijat pyrkivät saattamaan eteenpäin ohi ministerin. Halonen voitti Sorsan avulla kisan ja selonteko sai vahvasti muuttuneen luonteen. Ihmisoikeuspainotus tuli keskeiseksi juonteeksi, suorastaan punaiseksi langaksi, olihan ihmisoikeuksia edistävä Euroopan neuvosto Tarja Halosen henkinen koti ja Halonen neuvoston kasvatti.

Halonen jatkoi kansanedustaja- ja ministerikausinaan pitkään kansalaisjärjestötoimintaansa. Kirja kertoo toiminnasta Vanhus- ja Lähipalveluliitto Vallissa, laajasti Chilen solidaarisuusliikkeestä Augusto Pinochetin fasistisen vallankaappauksen jälkeen sekä Tarja Haloseen leiman iskeneestä toiminnasta seksuaalisen tasa-arvon puolesta Setan puheenjohtajana. Aikuinen tytär Anna oli syntynyt vuonna 1978 suhteesta pitkäaikaisen elämänkumppanin Kari Pekosen kanssa. Se ei suojannut leimaamiselta. Sen sijaan ulkoministeri Alexander Stubb välttyi leimasta suostuttuaan Setan hyvän tahdon lähettilääksi.

Setan vauhdittamana on tehty monet suuret uudistukset, niistä tärkeimpänä ensimmäinen kansalaisaloitteen pohjalta uusittu tasa-arvoinen avioliittolaki vuonna 2017. Halonen kuvaa Setaa eräänlaiseksi menestystarinaksi. ”Pitää uskaltaa olla itse luomassa uutta valtavirtaa”, hän sanoo.

Yhtälailla merkittävä on Haloselle ollut toiminta aikaansaavan juristikollegan Jacob Södermanin jälkeen romanisasiain neuvottelukunnassa Ronkissa.
”En ajatellut silloin samoin kuin Setaan mennessäni, että nyt tulee tuulinen paikka, mutta myönnettävä on – Ronk oli aika vaativa homma.”  
Halonen rakensi kontaktisiltaa hallinnon ja romanivähemmistön välillä. Romaniasioiden edistämistä Halonen jatkoi myös presidenttinä ollessaan: Euroopan neuvoston yhteyteen koottiin romanien oma foorumi, jonka kymmenistä Euroopan eri romaniryhmistä koostuva 75-jäseninen edustajisto antaa neuvostolle lausuntoja romaneja koskevissa asioissa. Erästä presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhliin kutsun saanutta romania huimasi muutos  entisajoista. ”Siinä piti pyytää vaimoa nipistämään, että voiko tämä olla totta”, sanotaan romani Väinö Lindbergin kertoneen kokemastaan.

●●●

Erään aktivistin tarina -kirja kuvaa tien tasavallan presidentiksi ja monet Halosen tekemät aiemmasta poikkeavat linjaukset korkeassa virassa.  Hän halusi aidosti olla koko kansan presidentti, vaikka siirtyi virkakautensa jälkeen taas vanhan puolueensa jäseneksi. Presidenttivuosien alussa tuli kitkaa monien silmäätekevien demareiden kanssa, sillä monet uskoivat heidän tiensä olevan linnaan avoin. Halonen pani sille tiukan sulun. Puoluekanta ei saanut ratkaista, kuka pääsi puheille.

Teoksen loppuosa kuvaa Tarja Halosen kansainvälistä toimintaa YK:n sateenvarjon alla presidenttivuosien päätyttyä. Useista korkeista tehtävistään, joihin häntä olivat pyytämässä milloin pääsihteerit Kofi Annan, milloin Ban Ki-moon tai Antonio Guterres, en ollut tiennyt tuon taivaallista. Niissä hän on puskenut eteenpäin YK:n kestävän kehityksen ohjelmaa ja siinä erityisesti lapsen oikeutta turvalliseen syntymään ja terveeseen lapsuuteen. Erilaiset YK:n tehtävät ovat työllistäneet häntä vuosien ajan.

Ban Ki-moon mukaan Halosen merkitys on ollut suuri erityisesti seksuaaliterveyden ja -oikeuksien edistämisessä maailmalla. Näin hänen kerrotaan luonnehtineen Halosta usean kansainvälisen komitean puheenjohtajana:
”Hän on nöyrä, hyvä kuuntelemaan, kärsivällinen ja erilaisia näkemyksiä harmonisoiva. Olen huomannut, että hän onnistuu luomaan ilmapiirin, jossa näkemysten vaihto ja keskustelu virtaavat hyvin vapaasti.”

Upeasti sanottu, mutta kyllä Tarja Halonen on uransa aikana saanut kuulla myös muuta: vulgääri, punainen susinarttu, ateisti (erosi 1970-luvulla kirkosta kirkon naispappeuden vastarinnan vuoksi mutta liittyi myöhemmin uudelleen; ”En ole ateisti.”), lesbo (todellisuudessa äiti ja aviovaimo). Kohtuuttomuus ja ilkeämielisyys ovat haavoittaneet:
”Minua ei yhtään suututa, jos asioista otetaan kiinni, mutta minä en tahtonut millään kestää sitä, että ihmisenä ja naisena, ulkomuodoltani ja vaatteiltani ja sanomisiltani ja puhevialtani – kaikesta mahdollisesta minua haukuttiin. Se loukkasi. Tiedän hyvin, ettei sellaisesta tarvitsisi välittää, mutta kyllä sellainen ilkeämielisyys satuttaa.”

Paljon olisi tarinaa, myös kuvaamataidon, teatterin tai viron kielen ja kulttuurin intohimoisesta harrastuksesta, mutta tulkoon lopuksi tarina, joka kertoo Halosen taidosta nauraa itselleen. Halonen sai viljalti kritiikkiä tyylittömästä pukeutumisesta. Ulkoministerinä ollessa hänelle painotettiin hatun välttämättömyyttä säädyllisessä pukeutumisessa. Norjan virkamatkalleen hän tälläsi hiuksilleen bambukuiduista punotun baskerin. Lentokentälle vastaan saapunut pääministeri Gro Harlem-Brundland sanoi kuitenkin heti: ”Kuule tyttö, ne jotka ovat saaneet vallan kansalta, eivät pidä hattua. Ne, jotka ovat perineet sen, pitävät hatun. Työnsin hatun taskuuni”, Halonen kertoo.

Katri Merikallio on kirjoittanut kiinnostavan teoksen, joka on paljon sivumääräänsä tuhdimpi. Hieno, kohdettaan ja kansalaisaktiivisuutta kansanvallan juurimultana arvostava teos, joka ei onneksi lankea yli-ihannoinnin houkutuksiin. Suuri mutta kuitenkin ihmisen kokoinen tarina. Poliitikosta kertovaksi kirjaksi vetävä ja magneettimainen; ei kuitenkaan millaisesta tahansa poliitikosta, vaan humaanista juristista, ihmisestä, jota keskitytään kuuntelemaan silloin, kun hän ottaa asioihin ja ilmiöihin kantaa, viisaasti ja punnitusti ajatuksensa ilmaisten. Hyvin sanottu kun on myös hyvin ajateltu.

Katri  Merikallio: Tarja Halonen. Erään aktivistin tarina. Into 2020, 244 sivua ja kirjallisuusluettelo.