Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo

Viime vuosisadan merkittävin venäläinen romaani, niin teosta luonnehditaan. Vasili Grossman kirjoitti 20. vuosisadan Sodaksi ja rauhaksi tarkoittamansa jättiromaanin 1950-luvun suojasään vuosina uskoen vakaasti sen julkaisemiseen, olihan hänen suunnittelemansa teossarjan ensimmäinen osa Oikean asian puolesta julkaistu vuonna 1955 ja lisäksi palkittu. Nikita Hruštšev oli tuominnut Stalinin 1930-luvun näytösoikeudenkäynnit.

Mutta toisin kävi. Turvallisuuspalvelu KGB takavarikoi teossarjan toisen osan Elämä ja kohtalo käsikirjoituksen. Kirjailija ei saanut nähdä sen ilmestymistä. Hän kuoli syöpään 1964. Kommunistisen puolueen pääideologin Mihail Suslovin kerrotaan sanoneen, ettei Elämää ja kohtaloa tultaisi julkaisemaan ainakaan 250−300 vuoteen.  Alkuperäinen käsikirjoitus haudattiin KGB:n arkistojen uumeniin.

Ymmärsin Suslovia luettuani kirjan. Ei teos olisi voinut ilmestyä Neuvostoliitossa edes suojasään aikaan. Se kyseenalaistaa koko bolševikkijärjestelmän oikeutuksen rinnastaessaan Hitlerin ja Stalinin johtamat sentralismiin ja kollektivismiin perustuvat kansalliset valtiososialismit. Pohjimmaltaan kyse on siitä, ovatko ihmiset järjestelmää ja valtiota varten vai järjestelmä ihmisiä varten. ”Järjestelmä tehdään sitä varten, ettei ihmistä hallitsisi kukaan”, ilmaisee kantansa Stalingradissa talon ”kuusi kautta yksi” omavaltaiseksi ja kapinalliseksi leimautunut sotapäällikkö Grekov, erään sortin luutnantti Koskela.

Vasili Grossmanin kirja on yksilöllisten oikeuksien manifesti. Kollektivismiin perustuvassa järjestelmässä sellainen on myrkkyä.

Kahden valtiososialistisen järjestelmän yhtäläisyyksiin viittaamista Neuvostoliitto ei luonnollisestikaan voinut sietää. Yhtäläisyydet elävät rivien väleissä. Kerronta ei rajoitu vain Neuvostoliittoon. Vasili Grossman aloittaa teoksensa Kolmannen valtakunnan vankileiriltä, kommunistikaadereiden keskeltä.

●●●

Elämän ja kohtalon käsikirjoitus siis takavarikoitiin. Oli sentään onnistuttu piilottamaan pari kopiota. Ydinfyysikko Andrei Saharov mikrofilmasi käsikirjoituksen ja länteen salakuljetettu käsikirjoitus ilmestyi kirjana Sveitsissä kahta vuosikymmentä myöhemmin, ensin 1980 venäjäksi ja samana vuonna ranskaksi. Suomeksi teos saatiin yllättävän nopsasti, vuonna 1984, Esa Adrianin käännöksenä ja WSOY:n kustantamana. Neuvostoliitossa teos ilmestyi vuonna 1988 ennen järjestelmän romahtamista. Elettiin Mihail Gorbatšovin glasnost-aikaa. Mihail Suslov oli kuollut kuusi vuotta aikaisemmin.

Itseäni oli kaihertanut jo muutamat viime vuodet nolous siitä, että viime vuosisadan yksi merkittävimpiä suurteoksia oli yhä lukematta. Virinnyt uteliaisuus ei liene ollut riittävän polttava, koska se ei tullut mieleeni kirjastoasiointieni yhteydessä. Lopulta tajusin tutkia kotikirjastoamme. Elämä ja kohtalo löytyi sieltä sekä suomen- että venäjänkielisinä laitoksina.

Lapsemme Akselin antikvaarisesta kirjakaupasta ostama kappale, hinta 40 markkaa, sekä venäjänkielinen Venäjältä hänen tapansa mukaan antikvariaatista hankkimansa. Käytin suomenkielisen teoksen lukemiseen puolitoista viikkoa. Olipahan kokemus!

●●●

Elämä ja kohtalo -teoksen tarina sijoittuu muutaman kuukauden jaksolle syksystä 1942 kevääseen 1943. Tuolloin Wehrmacht ja Puna-armeija kävivät raivoisia taisteluja Stalingradin raunioissa sen raunioista ja Volgan vesiväylästä. Vasili Grossman (1905−1964) pääsi lehtimiehenä seuraamaan Stalingradin rintamatapahtumia, eräiden Saksan keskitysleirien tyhjennystä ja Berliinin valloitusta 1945. Suuri isänmaallinen sota tarjosi näin painavaa aineistoa aiotulle Sodan ja rauhan kirjalliselle vastikkeelle. Mutta teos on paljon muuta kuin sotaromaani, vaikka mittavat määrät kirjasta tapahtuvatkin Puna-armeijan yksiköiden ja Pauluksen 6. armeijan sekä sisällä että välillä noina suursodan kannalta käänteentekevinä kuukausina.  Teos on kuitenkin ennen muuta jättiläismäinen fresko, missä Grossman kuvaa neuvostokansalaisten elämää ja kohtaloita, heidän ajatuksiaan ja kokemaansa ja vie niiden kautta lukijan väkivaltaisen, kymmeniä miljoonia ihmisiä ruhjoneen vuosisadan pimeyden ytimiin.

Moskova on evakuoitu diplomaattikuntineen, hallintoineen, kirjailijoineen, Bolshoin baletteineen ja ulkomaisine kirjeenvaihtajineen Kuibyševiin Volgan varrelle (nykyiseen Samaraan). Moskovassa toimii kuitenkin Ljubljanka, turvallisuuspalvelun teilipöydän tehokas kuulustelukoneisto. Ja silmin nähden autioituneessa Moskovassa pysyttelee myös suuri Stalin.

Vankileirien saaristo saa lisää ihmisuhreja, vaikka mittavat määrät vankeja on siirretty rintamille. Vuoden 1937 oikeudenkäynneistä ei käydä älymystön kesken keskustelua edes vuosia myöhemmin, ei vaikka Leninin aikaisten vallankumousjohtajien julkiset tunnustamiset mitä mielikuvituksellisimpiin rikoksiin herättävät uskaliaita ajatuksia. Mutta keskustelua käydään natsien ylläpitämällä eliittivankien leirillä. Siellä on myös Neuvostoliitosta paennut mensevikki Tšernetsov:

”Muistatteko santarmieversti Strelnikovin? Hänkin teki työtään ilman käsineitä: kirjoitteli vääriä tunnustuksia puolikuoliaaksi pieksemiensä vallankumouksellisten puolesta. Mihin te vuoden kolmekymmentäseitsemän oikein tarvitsitte?” hän tivaa aatteessaan horjumattomalta Mihail Sidorovitš Mostovskoilta. Tšernetsov uskoo myös Stalinin tietävän, että ”sosialismi yhdessä maassa on rautaisen terrorin, leirien ja keskiaikaisten noitavainojen varassa”. (Siis yhden maan varaan rakentuva sosialismi).

Vasili Grossmanin teoksen ytimen sijoitin kirjan luettuani sen puoliväliin. Siinä Himmlerin leirihallintoedustaja, Obersturmbannführer Liss tuotattaa Mostovskoin kuulusteluun, mutta se osoittautuukin keskustelunhaluksi, josta Mostovskoin vaiettua tulee Lissin yksinpuhelu. Liss haluaa osoittaa kahden vastakkain sotivan järjestelmän samankaltaisuudet.
”Roskaa! Kuilua ei ole! Me olemme yhteisen olemuksen – puoluevaltion – muoto. Meidän kapitalistimme eivät ole isäntiä. Valtio antaa heille suunnitelman ja ohjelman. Valtio ottaa heidän tuotteensa ja voittonsa. He saavat kuusi prosenttia voitosta itselleen – se on heidän palkkansa. Myös teidän puoluekoneistonne määrää suunnitelman ja ohjelman ja ottaa tuotteen. Ne joita te sanotte isänniksi – työläiset – saavat niin ikään palkkansa teidän puoluevaltioltanne.”

Molemmissa maissa on Lissin mielestä kyse kansallisesta valtiososialismista. Mostovskoi torjuu Lissin vaikenemalla, mutta hän on käynyt sisällään omat kamppailunsa. Näin Grossman toistaa Mostovskoin varhempia itse-epäilyjä:
Entäpä jos hänet välistä, milloin vaihvihkaa ja milloin äkkiä häijysti valtaavat epäilyt olivatkin kaikkien rehellisintä, kaikkein puhtainta hänessä. Ja hän oli tallannut, torjunut, vihannut niitä. Kenties juuri niissä onkin vallankumouksellinen totuuden jyvä? Ne sisältävät vapauden dynamiikan!
”… Vaan ei, ei, enemmän! On sanouduttava irti siitä, jonka vuoksi on koko elämänsä elänyt, tuomittava se, jonka puolesta on kamppaillut, jota on puolustanut.
Vaan ei, ei, vieläkin enemmän! Tuomitseminen ei riitä – on sielunsa koko voimin, koko vallankumouksen intohimollaan alettava vihata leirejä, Ljubjankaa, veristä Ežovia, Jagodaa, Berijaa! Stalinia, hänen diktatuuriaan!

Vaan ei, ei, ei riitä! On tuomittava Lenin! Kuilun reuna!

Mostovskoi ei tuomitse. Hän vetäytyy kuilunsa reunalta. Hän tulee myöhemmin natsien teloittamaksi yhdessä muiden leiritovereittensa kanssa.

Saksa hioo huipputehokkaaksi teollisuudeksi juutalaiskysymyksen ”lopullisen ratkaisun”. Miehitetty Valko-Venäjä ja Ukraina puhdistetaan juutalaisväestöstä. Getosta lähettää pojalleen Viktor Pavlovitš Strumille, neuvostoliittolaiselle fyysikolle, pitkän jäähyväiskirjeen äiti Anna Semenovna, juutalainen lääkäri. Hänen matkansa on päätyvä keskitysleirin kaasukammioon. Neuvostoliitto toimi hienovaraisemmin. Antisemitismi vasta nostaa päätään. Kynnys pääsystä yliopistoon on nostettu juutalaisnuorille korkeaksi ja juutalaistaustaisia aletaan sysätä arvostettavien työtehtävien ulkopuolelle estämällä matkustus takaisin omaan työhön Moskovaan evakon jälkeen. Yhteyttä juutalaisuuteen ei kukaan erehdy epäilemään syyksi, ei edes luotettavien ihmisten kesken.  

Grossmanin teoksen henkilöt ovat korkeasti koulutettuja henkilöitä hallinnon ja tieteen parissa, vastuullisissa upseerien tai komissaarien tehtävissä tai he ovat näiden perhekuntaa. Henkilöt ovat älykkäitä ja moni myös ajattelee kriittisesti, mutta jokainen osaa pitää suunsa supussa. Vaikka laseissa olisi vodkaa piripintaan, ääneen lausuttu ajatus on tarkkaan punnittu. Aina on turvallisinta ehdottaa muille lasi suuren toveri Stalinin kunniaksi ja terveydeksi. Varomaton mielipide löytyisi  edestä. Kaikissa joukoissa on fundamentalistinsa ja ilmiannosta hyötyjänsä.

Kuitenkin pieniin piireihin osuu niitäkin, jotka ilmaisevat kiertoilmaisuin varovaisen epäilyksensä, ihmettelevät vuoden 1937 tunnetuimpia teloitettuja tai kollektivisoinnilla aikaansaadusta miljoonien ihmisten nälkäkuolemasta vaikenemista tai haikailevat lehtiä, jotka tyydyttäisivät uutisnälän ja jakaisivat tietoa. Tasavallan päälehden toimittaja Sagaidak ajattelee toisin, ajatteli jo silloin, kun hän kirjoitti kulakkien olevan ”kiusalla syömättä ja valtion kiusaksi kuolevat kyläkunnittain, pikkulapsineen, ukkoineen ja akkoineen päivineen”. Hän on ylpeä kyvystään saattaa lukijan tietoisuuteen oikeita, kasvattavia katsomuksia.

Elämä ja kohtalo kuvaa arkielämää, missä eri tason vallankäyttäjien byrokratia monimutkaistaa helposti ratkaistavat ongelmat, missä virkavalta johtaa luvanhakijan luukulta toiselle juoksutuksen jälkeen umpiperään, missä auttavat suhteet ja missä maan sisäinen passijärjestelmä kansallisuusmerkintöineen ohjaa yksilön asuin- ja matkustusoikeutta. Se kuvaa Puna-armeijaa, missä ammattiupseereiden yläpuolella korkeampaa päätösvaltaa käyttävät eritasoiset komissaarit, ideologian puhtauden valvojat ja agitaattorit.  Pataljoonankomissaari Krymov on yksi heistä, palavasieluinen bolševikki, joka ei tunne sääliä tai armoa hoipertelijoita kohtaan. ”Kulakkeja ei säälitä. Syyttömiä ei panna istumaan.” Hän on stalinistinen vallankumousmies henkeen ja vereen, itseään säästämätön puolueen uskollinen palvelija. Silti kansanvihollisia niittävä viikate osuu myös hänen kaulaansa ja mies kuskataan Ljubljankaan. Siellä hän lopulta kadottaa ylpeän ja varman entisyytensä ja etääntyy kannateltavine napittomine housuineen ja kengännauhattomine kenkineen viheliäiseksi loiseksi ja lihassärkykimpuksi. Enää ei tarvittaisi paljon tunnustuksen allekirjoitukseen.

●●●

Vaikka Vasili Grossmanin teoksessa on runsain määrin venäjänkielisiä henkilönimiä kutsuma- ja isännimineen ja kaikilla heillä on taustansa ja persoonansa, esille nousee yksi sukupuu. Sen keskushenkilö on fyysikko Viktor Pavlovitš Strum, joka tutkijaryhmänsä kanssa yrittää kokeellisesti todistaa kehitettyä teoriaa. Työ ei ota sujuakseen, sillä laboratoriokokeet tuottavat aina poikkeamia. He ovat pattitilanteessa, kunnes kevättalvella 1943 Strumin aivot tuottavat matemaattisen oivalluksen. Vaikka Grossmanin kirjassa ei kertaakaan mainita pyrkimystä atomin ytimen halkaisuun, lukija tietää fyysikkojen ”puhtaan teorian” johtavan ennemmin tai myöhemmin käytäntöön. Näin tapahtui Yhdysvalloissa ja samaan pyrittiin kuumeisesti natsi-Saksassa. Neuvostoliitto lienee ollut ”puhtaan fysiikan teoriassa” askeleen pari jäljessä.

Strumin uusi teoria herättää ihastusta. Vanha teoria lakkaa olemasta perusta, mutta tulee osaratkaisuksi uuteen. Mutta Strum on liian itsenäinen ja siksi kenties arvaamaton. Keskuskomitean tiedeosastolta tutkimusinstituutin johtajaksi nimitetty akateemikko Šišakov organisoi kurinpalautuksen, missä Strumilta odotetaan julkista katumista ja anteeksipyyntöä horjahtamisestaan ”talmudmaiseen” teoretisointiin, joka on vieraantunut sosialistisesta käytännöstä. Julkisesti häväisty juutalainen Strum ei saavu syytöskokoukseen. Kaikki entiset työtoverit kääntävät selkänsä ja hänet eristetään tiedeyhteisöstä. Sitten tapahtuu jotain ennalta aavistamatonta. Strum saa puhelun itseltään Stalinilta. Tieto Stalinin puhelusta leviää kulovalkeaa nopeammin ja yht`äkkiä Strum kutsutaan instituuttiin ja nostetaan kunnian kukkuloille. Päivänpaistetta kestää kuitenkin vain hetken. Strumin tarina päättyy traagisesti, häpeään ja itseinhoon. Hän on pakotettu vahvistamaan  allekirjoituksellaan kansainväliseen levitykseen sorvattu kirje, jonka sisältöä hän pitää karkeana, tökerönä ja pöyristyttävänä. Hän alistuu nimellään tuomitsemaan kaksi syyttömänä pitämäänsä lääkäriä, jotka järjestelmä on kehittänyt Maxim Gorkin murhaajiksi. Tapaus oli herättänyt huomiota lännessä. Kirjeellä haettiin oikaisua, vaikka teksti toimisi lännessä täysin tarkoituksensa vastaisesti.

Edes Strumin pitkäaikainen kollega ja entinen vanha ystävä, arka ja varovainen fyysikko Sokolov ei suostunut allekirjoittamaan. Isku on Strumille murskaava. Suostumalla itse allekirjoittamaan hän sälytti näin päälleen Sokolovin vaimon Marija Ivanovnan halveksunnan. Ja miten paljon hän on naista rakastanut ja rakastaa yhä. 

Kirja seuraa pitkässä juoksussaan Strumin vaimon Ludmila Nikolaevan äidintuskaa, kun hänen pojaltaan ensimmäisestä avioliitosta, sotaan joutuneelta Toljalta ei tule viikkokausiin kirjettä ja kun syyksi paljastuu haavoittuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti ei selviä Toljan menetyksestä, aivot eivät ota tietoa vastaan. Ludmilasta ja Strumista ei ole toistensa tukijoiksi, vaikka yritystä on. Vieraantuneisuus lisää heidän yksinäisyyttään.

Suvun ”kantaäiti” on 70-vuotias stalingradilainen Aleksandra Vladimirovna Šapošnika, jonka keski-ikäisiä lapsia ja heidän jälkikasvujaan Grossmanin romaani seuraa. Ludmilan lisäksi on sodassa kadonnut ja hävinnyt nuori Sereža (jonka lukija on tavannut kerran Stalingradin talossa ”kuusi kautta yksi”), Volgaan hukkunut Marusja ja hänen tyttärensä, talvijäisessä proomussa Volgalla vauvansa synnyttävä Vera sekä Ženja (Evgenija Nikolaevna) Šapošnika, Ljulbjankaan suljetun komissaari Krymovin vaimo. Parisuhde on ollut heikossa hapessa ja Ženja on teoksen mitassa aikonut avioon rakastettunsa, panssaripataljoonan komentajan, komean eversti Novikovin kanssa. Varmuus aviomiehen Krymovin syyttömyydestä saa Ženjan tekemään uusia ratkaisuja. Ženjan ratkaisu tuo mieleen Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan. Venäläinen kirjallinen traditio jatkuu!

Grossman etäännyttää lukijat kuvaamistaan henkilöistä. Heihin ei synny samaistumistarvetta, ellei sitten äiti-Ludmilaan tämän seistessä yli hyisen kylmän yön poikansa joukkohaudan äärellä tuijottaen Toljan nimeä vanerinpalassa. Ja sittenkin Novikoviin, ammattisotilaaseen, joka uhmaa hyökkäys- ja etenemistilanteissa suoria käskyjä säästääkseen miehiään joutumasta varmoiksi teuraiksi. Miesten säästäminen ei ole Puna-armeijan korkeimpia hyveitä.

Elämä ja kohtalo liitetään venäläiseen Gulag-kirjallisuuteen. On se sitäkin. Vanki Abartšuk nimettömällä kaivosleirillä sinnittelee ja vakuuttelee, ettei syyttä istumaan panna. Kuitenkin ”vähäinen määrä ihmisiä – joukossa hän – on pantu istumaan erehdyksessä, muita oli rangaistu syystä – oikeuden miekka oli rangaissut vallankumouksen vihollisia”. Niin kai uskoivat useimmat leireille tuomitut.

Elämä ja kohtalo kurkottaa ja yltää Gulag-kirjallisuutta pidemmälle rohkeassa neuvostojärjestelmän oikeutuksen kyseenalaistuksessaan. Se on kaunokirjallinen, poliittinen ja historiallinen fresko lähimenneisyyteen painuneesta pimeästä vuosisadasta.

Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo. WSOY 1984, 838 sivua. Suomennos Esa Adrian.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s