Delia Owens: Suon villi laulu

Aina siitä asti, kun Barkley Cove vuonna 1751 oli asutettu, yksikään lainvartija ei ollut ulottanut toimivaltaansa sahapalmujen takaisille seuduille, 1940- ja 1950-luvuilla sheriffi oli pannut mantereelta marskimaalle karanneiden vankien perään vainukoirat, ja sheriffin toimistolla pidettiin yhä varmuuden vuoksi koiria. Jackson jätti kuitenkin useimmiten suolla tapahtuneet rikokset tutkimatta. Miksi mennä väliin, kun roskasakin lurjukset tappoivat toisiaan?

Nyt tilanne on vallan toinen. Barkley Covessa sijaitsevan Western Auto -liikkeen omistajan aikuinen poika, hiljattain naimisiin mennyt Chase Andrews on löytynyt kallo murtuneena ja toinen jalka outoon asentoon vääntyneenä vanhan palotornin juurelta. Chase Andrews ei kuulunut rämealueen roskaväkeen, ei sinne päinkään. Pellavatukkainen Chase oli herättänyt kylällä ihastusta jo pikkupoikana. Hän on seudun oma charmantti jalkapallosankari, komistus joka pienemmissä piireissä tiedettiin naistenmieheksi.

Vaikka mikään tapahtuneessa ei varsinaisesti viittaa rikokseen, ylhäällä tornissa olevan toisen lattiaristikon asiaan kuulumaton aukinaisuus ja vesiselvän Chasen putoaminen aukosta herättää sheriffi Jacksonin epäilyt. Kyseessä täytyy olla murha. Tragediaan liittyy muutama muukin kummallisuus. Chasen kaulassaan aina kantama simpukkakoru on kadonnut kuolinyönä eikä palotornin lähellä tai ympäristössä näy ainokaisiakaan jalanjälkiä lukuun ottamatta ruumiin löytäneiden kahden pikkupojan jättämät. Ei siis edes uhrin itsensä. Kaiteissa ei ole sormenjälkiä, ei edes Chasen. Sellaiseet on siis pyyhitty.

Kun kyläläisiä ei käy epäileminen, sheriffi kohdistaa huomionsa rämelikkaan, jo aikuistuneeseen, suoalueella yksin erakkona elävään outoon Kye Clarkiin, vaikka palotorni sijaitsee kaukana rämealueesta Barkley Coven kylän toisella puolella. Kyen ja Chasen tiedetään seurustelleen takavuosina ja silmukkakoru oli Kyen rakastetulleen antama lahja.

Delia Owensin Suon villi laulu ei ole dekkari, vaikka tarinassa yritetään selvittää Chase Andrewsin outoa kuolemaa ja loppuosassa istutaan käräjiä, missä 25-vuotiasta Kyeta, oikealta nimeltään Catherine Danielle Clarkia syytetään murhasta. Syyttäjä vaatii kuolemantuomiota. Kyen, rämelikaksi, liejukanaksi, susilapseksi ja suorotaksi haukutun, lukija oppii tuntemaan vaikenijana. Edes puolustusasianajaja ei saa hänestä paljon irti. Vankilakopissa viruessaan hän kaipaa kiihkeästi rämealueelle, suon ja rannikon lintujen, ruokkimiensa ystävien joukkoon. Hän on elänyt koko elämänsä niiden kanssa. Hän on liudentunut luontoon niin kuin ihminen vain voi luontoon liudentua. Villieläinten tavoin hän on aina havainnoinut valppaasti ympäristöä ja sulautunut tarvittaessa maastoon.

Sellistä taivasta tuskin näkyy ja ympärillä ovat harmaat betoniseinät.

Suon villi laulu on kiehtova, eriskummallinen ja järkyttävä tarina hylätystä lapsesta ja hänen sinnittelystään mahdottomantuntuisissa olosuhteissa. Lapsen maailma romahti, kun eräänä päivänä äiti paiskasi oudolla tavalla asuinrötiskön verannanoven kiinni ja marssi pois katsettaan kääntämättä, nätisti pukeutuneena ja matkalaukkuaan kantaen. Kye ei tulisi näkemään äitiään koskaan, kilttiä, iloista ja rakastavaa äitiä, joka juoposta ja väkivaltaisesta miehestään huolimatta yritti taikoa lapsilleen ehjän, puhtaan ja hyvän lapsuuden. Tuona päivänä äidin väkivallan vastaanoton mitta valui yli reunojen. Hän ei jaksanut enää ja pelastaakseen itsestään edes tähteet hän kenellekään selittämättä hylkäsi miehen lisäksi yhteiset neljä lastaan, Kyen heistä nuorimpana.

Kye oli äidin lähdettyä kuusivuotias linnunluinen, paljasjalkainen laiheliini. Ei perheessä kaikille riittänyt kenkiä, eikä oikeankokoisia vaatteitakaan. Äiti oli jo vuosia tehnyt itselleen työvaatteita ja lapsille jotain päälle pantavaa omista paremmista leningeistään, leningeistä ajalta ennen perheen romahdusta ja putoamista Pohjois-Carolinan suistoalueelle erakoituneiksi rämeasukkaiksi.

Delia Owens kertoo Suon villi laulu -kirjansa mitassa Kyen sinnittelyä heitteille jääneenä pikkulapsena ja varttumista murrosiän kautta aikuiseksi. Ei vain äiti lähtenyt, vaan pian hänen jälkeensä isoveli ja molemmat siskot ja lopulta hävisi teille tietämättömille tai kuoli jonnekin suolabyrintin mutiin myös juoppo isä. Isän kanssa Kyellä oli kymmenvuotiaana yksi helpompi vuosi, kun moottoriveneellä kalastellut isä suostui ottamaan myös Kyen merelle. Mutta isän raittiimpi kausi jäi lyhytaikaiseksi: äidiltä vuosien viiveen jälkeen tullut kirje sai hänet juomaan taas. Enää Kye ei päässyt isän mukaan. Mutta hän oli oppinut veneen käytön idean. Isältä oli jäänyt vene rantalaguunille.

Kirja on pakahduttavan täynnä Amerikan vähäosaisten selviytymistä. Isän elämän alamäelle löytyy selitys, sota-ajan tapahtuma, jonka salatusta häpeästä hän ei koskaan saa unohduksen armoa. Sen kanssa hän eli yksin pystymättä paljastamaan menneisyyden raukkamaista menettelyään kenellekään. Rikkoutuneen polvensa vuoksi hän sai kuukausittain pientä veteraanikorvausta, josta ripe lohkesi äidille perheen ruoka-ainesten ostoon ja enin osa valui rommina kurkusta.

Suon villi laulu on kuitenkin ennen muuta ainutlaatuisen kaunis kuvaus villistä luonnosta, missä ihmisen jalanjälki ei juuri näy. Kye elää simpukoita keräten, niitä ainoalle tuntemalleen ihmiselle, venelaiturilla bensa-asemaa ja pientä rantakioskia pitävälle mustalle, ihmisten hylkimälle Jumpinille. Jumpin ei tunne Kyen todellista lohduttomuutta eikä utele, mutta sorrettuna värillisenä hänellä on sydäntä, päättelykykyä ja hienotunteisuutta. Varovasti hän alkaa vaimonsa kanssa auttaa Kyeta toimittamalla hänelle kyläläisten hylkäämiä käytettyjä vaatteita, maksuna simpukoista, joita hän ei aina tarvitsisi. Kye, joka oli siirtynyt käyttämään siskoiltaan tähteeksi jääneitä erikokoisia kehonpeittimiä, pystyy nyt pukeutumaan myös ”säällisesti”. Hänestä kuoriutuu norjavartinen kaunotar.

Kye ei ole käynyt koulua. Koulusta hän karkasi ensimmäisenä päivänä tultuaan nimitellyksi ja pilkatuksi. Hän on pitkään luku- ja kirjoitustaidoton eikä tunne numeroita tai rahan arvoa. Mutta sitten hän tutustuu Tateen, pellavapäiseen onkijapoikaan, joka hänen eksyttyä rämelabyrintissä ensimmäisellä veneseikkailullaan johdatti hänet rämeikön läpi kotipoukamaan.  Vuosia Kye vakoilee kaislikoiden ja pensastojen takaa Tatea, muttei uskalla näyttäytyä. Hänen ollessaan 14-vuotias naisenalku tutulle reitille kannon päälle on ilmestynyt amerikanharmaahaikaran sulkatöyhtö. Kye on jo vuosia keräillyt luonnon pikkuaarteita mökkitönöön ja piirtänyt niitä. Sinne seinäkokoelmiinsa hän ripustaa sulan. Seuraavana aamuna kannolta löytyy tropiikkilinnun pyrstösulka. Kye nauraa riemuissaan. Näin hän kannon aarteiden välityksellä ystävystyy ja alkaa seurustella Taten kanssa. Kye saa villikalkkunan raidallisen pyrstösulan ja yöhaikaran hopeisen töyhdön sekä kasvimaasiemeniä ja itse hän tuo kannolle vastalahjana valkopäämerikotkan pyrstösulan. Kaikki sulkalahjat ovat harvinaisia löydöksiä. Kye ja Tate tietävän sulkien perusteella myös sulan menettäneen linnun iän ja sukupuolen. He osaavat lukea luontoa.

Kyen ja Taten välille kehittyy ystävyys ja molemminpuolinen eroottinen sähköisyys. Kye on kuin tulessa, mutta pitää molemmat kontrollissa. Tate opettaa Kyen lukemaan ja kirjoittamaan. Kye on nopea ja ahnas omaksuja, ja murrosiässä hän kuroo kiinni kouluttomuutensa aiheuttaman perusvajauksen.

Suon villi laulu on kaunis tarina rakkaudesta, joka kuitenkin katkeaa murheellisesti. Yliopisto-opiskelu vie Taten eikä tämä lupaustensa mukaisesti palaa. Teos on myös tarina Kyen toisesta rakkaudesta, Barkley Coven nuoreen hurmuriin Chase Andrewsiin. Näissä kahdessa rakkaustarinassa on kyse ystävyydestä, luottamuksesta, seksuaalisuudesta, luottamuksen pirstoutumisesta ja Chasen tapauksessa avoimesta petoksesta. Avioliittopuheitten varjolla Chase saa Kyen luovuttamaan tälle neitsyytensä. Kokemus on pettymys: hätäisesti kopeloineet kädet olivat ottamassa, eivät jakamassa ja antamassa. Heti sen jälkeen Key silmiin osuu paikallislehti, joka uutisoi Chasen kihlautuneen toisen kanssa. Hänet, ”helmikaulanauhatytön”, Key oli nähnyt monet kerrat Point Beachin hiekkarannalla Chasen ja muiden kylän nuorten, ikäistensä, seurassa. Heidän nauravaan joukkoonsa hän itsekin oli halunnut.

Kirjan ydintä on yksinäisyys ja joutuminen ylenkatsotuksi, köyhyyden vuoksi halveksituksi ja ulkopuoliseksi sekä luonnon eläimet ihmisten seuran ja hyväksynnän kompensaatioina.

Kun Chasen suhde Kyeen on loppunut, Kye joutuu kerran Chasen raiskausyrityksen uhriksi ja pelastuu tilanteesta vai täpärästi. Chasen ajattelussa Kyen kuuluu olla hänen käytettävissään hänen niin halutessa.

Tämä on perusasetelma, kun Barkley Covessa käydään oikeutta Chase Andrewsin murhasta. Kyen kohtalo on paikallisista kootun valamiehistön käsissä. Heille hän on rämelikka, vaikka nyt Taten määrätietoisuuden ansiosta hänen valtava luonnontuntemuksensa on realisoitunut ensimmäisenä luontoteoksena kauppojen näyteikkunoihin. On ilmestynyt seudun ”itseoppineen tiedenaisen” Catharine Danielle Clarkin upean tarkka piirros- ja tekstiteos Itärannikon merisimpukat. Ennen vangituksi tulemistaan Kye on jo ehtinyt koota aineistoa muihin rämeseudun luontokirjoihin ja kustantaja on hankkeista innostunut.

Suon villi laulu ilmestyi viime vuonna ja on nyt lukevaa maailmaa kohahduttanut bestseller. Siksi tarinassani seuraa stoppi. Jätän siis lokkiensa, haukkojensa, haikaroittensa, kilpikonniensa ja simpukoittensa luokse kaipaavan Kyen Barkley Coven vankilaselliin odottamaan valamiehistön ratkaisua lohtunaan käräjätalon kissa Sunday Justice, joka on livahtanut Kyen selliin ristikko-oven alta.

Suon villi laulu on traaginen, upea ja kaikkinensa lohtua ja uskoa valava, kaunis ja mieleenpainuva teos räme-Kyestä ainaisine karhunvatukkahilloineen, maissipuuroineen ja maissileipineen. Tapahtumat Owens on sijoittanut vuosiin 1952−1970. Mitä Pohjois-Carolinan rämeseudulle kuuluu nyt, sitä en tiedä. Taten kertoman mukaan alue oli tuolloin uhattu kuivattaa ja ottaa rakennusmaaksi. Tate ja Kye tiesivät, että marskimaan merkitys seutukunnan ekologialle on valtava. Soiden suunniteltu kuivattaminen nostaa ekologisen tasapainon horjuttamisessa nykylukijan mieleen jotain peruuttamatonta vaikkei ehkä mittasuhteiltaan yhtä dramaattista kuin meneillään oleva Amazonin sademetsien hävitys.

Suon villi laulu -bestsellerissä on koukuttava juoni. Juoni dominoi ja siihen itsekin rakastuin. Owen on laatinut teokselleen ennalta aavistamattoman ja hyvin erikoislaatuisen lopun. Tarinan lopetus onkin todellinen yllätysten yllätys, jolla Owen poikkeaa ”normibessellereiden” kirjoittajista.
Mutta teos on sittenkin tarinaansa enemmän Delia Owensilta ekologinen hätähuuto.

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY 2020, 414 sivua. Suomennos Maria Lyytinen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Viihderomaani Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s