Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla

Kannen kuva: Sjöhistoriska museet. Kansi: Emmi Kyytsönen, Karppidesign. Teoksen mukaan ruotsalainen vuos

Ensimmäinen reaktioni oli tuohtumus. Ei, pikemminkin vaistomainen torjunta, sekin lievää sorttia: Taisin ajatella näin: Jos Ruotsin kuningaskunta on harrastanut orjakauppaa, älkää sotkeko siihen Suomea, vaikka olimme vuosisatoja Ruotsin itäinen maakunta! Mutta dosentit Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat tehneet seikkaperäistä tutkimustyötä eikä teoksen Orjia ja isäntiä luettua voi pestä suomalaisten käsiä putipuhtaiksi. Meikäläisiä oli mukana siksi, että vaikutusvaltaisimmat suomalaiset olivat osa Ruotsin kuningaskunnan virka- ja valtakoneistoa.

1950-luvulla Ruotsissa herättiin tietämään myös oman maan rahdanneen ponnekkaasti orjia Afrikasta Karibialle. Määrät olivat marginaalisia orjien kuljetusten kokonaismassaan, 12,5 miljoonaan nähden. Ruotsalaiset kuljettivat 20 orjalaivallaan vuosina 1790−1820 Kuubaan 1 600 orjaa. Välisatama oli Ruotsin siirtomaasaarekseen Karibialta saaman Saint-Barthélemyn satama Gustavia. Gustavia sai nimensä kuningas Kustaa III:n mukaan. Kuningas oli ollut oman siirtomaan saamisessi liki pakkomielteinen.

Orjia ja isäntiä -teos kuvaa seikkaperäisesti ne hakkeet 1620-luvulta alkaen, joilla Ruotsi pyrki pääsemään siirtomaavallaksi muiden Euroopan siirtomaavaltojen joukkoon. Liki kahden vuosisadan mitassa yrityksiä oli moninaisia ja erityisesti niissä kunnostautui suomalaistaustaisia. Ensin perustettiin Uusi Ruotsi Delaware-joen varteen intiaaneilta ostetulle maakaistalle valtakunnankansleri Axel Oksenstiernan toimesta sekä Kustaa II:n Aadolfin ja hänen jälkeensä kuningatar Kristiinan siunauksella. Vuonna 1641 sinne siirrettiin 57 uudisasukasperhettä, ennen muuta metsätöihin tottunutta työväkeä, suurin osa heistä suomalaisia Värmlandista. Siirtokunta kesti 17 vuotta ja Hollanti valtasi lopulta alueen.

Kaksi alusta varustettiin myös matkalle Afrikan Guineaan kauppatukikohdan saamiseksi. Laivoista kuningattaren nimeä kantavan Christinan tiedetään vieneen orjia Guineanlahdelta Länsi-Intiaan (Karibialle) ja tuoneen sieltä tullessaan vuonna 1649 sokeria ja kultaa. Ensikokemus oli siis positiivinen.

Myös orjakauppa oli kaupantekoa. Ruotsilla oli jotain, mitä niin Euroopan mahtivaltiot Ranska ja Englanti kuin Afrikan orjamyyjät halusivat: rauta. Ruotsalainen rauta oli verrattomasti kestävämpää kuin muiden tuottama. Ruotsi vei Eurooppaan tankorautaa, rautalankaa, rautanauloja, rautalevyjä. Niistä taottiin työkaluja plantaaseille sekä kahleita orjien paon estämiseksi ja rangaistusten kidutustehon lisäämiseksi. Vastikkeeksi Ruotsi toi riisiä, sokeria, puutavaraa, indigoa ja eksoottista puuta hienostohuonekalujen valmistukseen. Ruotsin raudan kysyntä oli suurta.

1700-luvulla työn alle siirtokunnan hankinnassa pantiin Madagaskar, jota Intian valtameren merirosvot ”kauppasivat” Ruotsille saarelta saamaansa suojelusta vastaan. Sen rinnalla ponnisteltiin vaihtoehtoisesti myös läheisen Sainte-Marian saaren saamiseksi. Sitten tuli agendalle Agadir Pohjois-Afrikassa. Lopulta Ruotsilta loppuivat rahat hankkeiden edistämiseksi. Hankkeet käytännössä kuihtuivat Kustaa XII:n kuolemaan Norjan sotaretkeltä palattaessa. Orjia ja isäntiä -teos kuvaa kunkin hankkeen ponnistelut ja epäonnistumisten syyt varsin suurella tarkkuudella. Mitään vapaita alueitahan ei tuolloin enää ollut otettavissa. Ostaminen, vaihtokauppa tai sotilaallinen valtaus olivat ainoat keinot. Niin Afrikan rannikko kuin Karibiakin olivat jo Ranskan, Englannin, Espanjan, Hollannin ja Tanskan miehittämiä.

Tanskan? Sepä juuri Ruotsin kuninkaita jurppi. Tanska oli orjakaupan vuosisatoina varteenotettava siirtomaa, orjakaupan ja siirtomaakaupan harjoittaja, merkittävä ainakin verrattuna Ruotsiin. 1700-luvun loppupuoliskolla Ruotsi lämmitteli menetetyn suurvalta-asemansa hiilloksilla haluten vimmaisesti muiden Euroopan valtioiden joukkoon siirtomaavallaksi. Mutta se oli liikkeellä muihin nähden kovin myöhään: Siirtomaakauppa kukoisti. Orjakaupan kultakausi oli sen sijaan ohittanut huippunsa. Täydennystarve väheni, kun orjat saivat jälkeläisiä.

Karibialla tähtäimessä oli pitkään viljava, plantaasiviljelyyn sopiva, Espanjan hallussa ollut Tobago, Barima Etelä-Amerikan jokisuistossa nykyisessä Venezuelassa sekä Puerto Rico. Haluttuja tuotteita olivat ylellisyystarvikkeiden lisäksi sokeri, puuvilla ja rommi. Lopulta Ranskan kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena Ranska lupasi Ruotsille palkkioksi liittolaisuudesta ja saamistaan huoltokuljetuksista saaren Karibialta, kun se olisi sellaisen ensin valloittanut meneillään olevassa merisodassa Englannilta. Omistaan Ranska taisi sellaisen lopulta antaa, piskuisen, karun, viljelykelvottoman ja pohjavedettömän Saint-Bartélemyn saaren. Kustaa III matkusti Pariisiin ratifioimaan saaren siirtosopimuksen. Näin Ruotsista oli tullut siirtomaavaltio 1784. Hanketta oli neuvotellut ja ratkaisevasti edesauttanut Ruotsin Pariisin suurlähettiläs, Pernajan Malmgårdin kartanossa syntynyt suomalainen kreivi Gustaf Philip Creutz (1731−1785).

Edellä listatuissa hankkeissa oli toiminut muitakin suomalaissyntyisiä: Tobago-yritelmässä Turun akatemian kansleri, Harvialan ja Vuojoen kartanoiden isäntä, kreivi Hans Axel von Fersen; Afrikkaan perustettavassa kauppa- ja viljelykoloniassa uusmaalainen upseeri Ulrik Nordenskiöld ja hänen veljensä August. Veljesten isä Carl Fredrik omisti Mäntsälän Frugårdin ja Sipoon Eriksnäsin kartanot ja kuului Ruotsin tiedeakatemiaan. Toiseen suuntaan toimijoitakin oli. Madagadkar- ja Agadir-hankkeet lopulta torppasi Turun akatemian kanslerina toiminut, Ruotsin korkea virkamies Carl Gustaf Tess. Afrikan retkikunnan lähettämistä Kustaa III:lle ehdottaneesta ja retkikuntaan osallistuneesta Carl Wadströmistä tuli kiivas orjuuden vastustaja hänen nähtyään, millaista barbariaa orjien runnominen laivojen ruumaan oli.

Oliko näillä siirtomaatoimijoilla kädet veressä? Oli ja ei ollut. Euroopan laajuinen orjakaupan vastainen liike alkoi 1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksesta eli niinä aikoina, kun Ruotsi pääsi siirtomaatavoitteessaan täyttymykseen. Orjakaupan vastaliike eli vaikuttavimmillaan kuitenkin Englannissa, joka vuonna 1807 sääti lailla orjakaupan laittomaksi. Ranskassa valtaan noussut Napoleon oli hyväksynyt orjakaupan uudelleen. Ruotsissa kasvaneesta vastarinnasta oltiin hyvin tietoisia.

Vereen ryvettyivät ennemminkin siirtokunnan eri kuvernöörien kädet, sillä rutiköyhällä saarella ainoa toimeentulolähde oli orjakauppa ja orjalaivojen välisatamana toimiminen, siis orjien välitys reheville sokeri-, puuvilla- ja riisiplantaasisaarille. Saint-Barthëlemyn ensimmäiseksi kuvernööriksi nimitettiin 1784 suomalaistaustainen majuri Salomon Mauritz von Rajalin (1757−1825). Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli rakennuttaa asuntoja, satamaa ja teitä sekä turvata vedensaanti vedenkeruualtain. Rakentaminen tehtiin orjatyövoimalla. Rajalin oli määrätietoinen ja aikaansaapa. Gustavian kylä kasvoi pikkukaupungiksi. Rajalin julisti pian Saint-Barthëlomyn Gustavian vapaasatamaksi. Se osoittautui kauaskantoiseksi ratkaisuksi saaren kasvun ja hyvinvoinnin kannalta. Liiketoiminta ja orjakauppa saivat tärkeän välietapin.

Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen teos viipyy saaren eri kuvernöörien tekemisissä ja aikaansaannoksissa. Välillä koettiin hyviä aikoja ja rahaa tuloutettiin Tukholmaan, välillä meni huonosti. Koska plantaasit eivät menestyneet, pikkutiloilla viljeltiin tupakkaa, bataattia, maissia, durraa, kasviksia ja erilaisia hedelmiä. Väestö oli monikansallista, ranskalaisia asui saarella eniten. Sokerinsa Ruotsi joutui edelleen ostamaan Amsterdamin kauppiailta.

Kuvernöörejä tuli ja meni. Vaikka eri kuvernöörien kaudet ovat tärkeitä Ruotsin piskuisen kalliosaaren hallinnon historiassa, vaiheiden läpikäynti oli itselleni vähiten kiinnostava osa muuten kovin kiehtovassa teoksessa. Henkilöt ovat painuneet historian unhoon, jos heitä oli Ruotsissa koskaan edes tunnettu. Nordenskiöldin veljessarjaan kuulunut Otto Henrik oli puuhamiehenä perustamassa Ruotsille Länsi-Intian kauppakomppaniaa. Hän oli kauppakomppanian suurin suomalaisosakas. Kaikkein suurin oli kuningas itse.

Kauppakomppanialla oli alusta lähtien lupa harjoittaa orjakauppaa Afrikassa ja Angolan rannikolla. Ensimmäinen hanke orjalaivan varustamiseksi kaatui kuitenkin sodan puhjettua Venäjän ja Ruotsin välille. Sotaan liittyi Anjalan liiton nimellä tuntemamme suomalaisupseereiden kirje Katariina Suurelle Suomen itsenäistämiseksi Venäjän tuella. Itsevaltaista Kustaa III:ta vastaan tähdännyt Anjalan liitto paljastui. Johtohenkilöistä yksi teloitettiin. Kaksi kirjeen ensimmäiseksi allekirjoittaneista upseereista, Robert Montgomery ja Olof Wilhelm Leijonstedt lähetettiin elinikäiseen vankeuteen Saint-Barthëlemyn saarelle. Molemmat herrat olivat siis suomalaisia. Charmantista, kielitaitoisesta naistenmiehestä Montgomerystä tuli teoksen mukaan seurapiirivanki. Minään vankeina heitä ei saarella kohdeltu. Ruokapöytä notkui aina runsaita ruokalajeja ja naisia miehellä riitti. Kun Kustaa III murhattiin, miehet saivat armahduksen. Se ei kuitenkaan enää tavoittanut heitä. Montgomery kuoli muutama kuukausi kuninkaan murhaa myöhemmin vuonna 1792. Orjia ja isäntiä kertoo Montgomeryn tarinan yhdeksän kiinnostavan sivun mitassa. Se on yksi kirjan kiehtovimmista tarinoista. Sairaanloinen Leijonstedt menehtyi pian upseeritoverinsa jälkeen.

Länsi-Intian kauppakomppania ajautui lopulta välirikkoon saaren hallinnon kanssa.

Luonnollisesti Orjia ja isäntiä -teos kertoo orjien kohtelusta Karibialla ja Ruotsin erittäin ankarasta orjalaista. Saaren oikeus saattoi joskus tuomita orjanomistajan sakkoihin lain salliman kohtuuttomasti ylittäneestä orjansa ruoskinnasta. Orjat nousivat useita kertoja kapinaan Karibiassa, monesti varsin menestyksellisesti, vaikka kapinat kukistettiin äärimmäisen brutaalisti. Enin osa naisorjista teki saarella sisätöitä. Ei ollut epätavallista, että pienten tilojen omistajamies työskenteli itsekin peltotöissä miesorjiensa tai orjansa kanssa. Orjia oli hinnakasta pitää enemmän, kuin tilalla koettiin tarvittavaksi.

Karibian saarten historia heijasti aikansa Euroopan ja Amerikan historiaa. Ranskan ja Englannin välinen sodankäynti 1700-luvun lopulla ja Yhdysvaltain vapaussota heijastuivat saarten orja- ja tuotekauppaan. Saaret saattoivat vaihtaa omistajaa tilanteen mukaan. Kun Englannin ja Yhdysvaltain välillä puhkesi sota, Yhdysvallat osasi hyödyntää taitavasti Saint-Barthélemya oman vientikauppansa keskuksena hoitamalla kauppaa puolueettoman Ruotsin lipun alla purjehtivilla laivoilla. Ruotsalaishallinto väärensi asiakirjat amerikkalaisten hyväksi ja korjasi taloudellisen hyödyn kannattavasta sopimuksesta. Amerikkalaisilla on 1800-luvun alussa jo meriherruus.

Aaltonen ja Sivonen ovat tutkimuksissaan löytäneet yksityiskohtaisiakin tietoja Saint-Barthélemyssä 1800-luvun alussa asuneista suomalaisista. Kirjassa on kuvauksia heidän häistään, lapsistaan ja kuolemastaan. Merimies oli tyypillinen saarelle ajautunut.

Vuonna 1812 Ruotsi päätti liittyä Napoleonin vastaiseen koalitioon Englannin, Venäjän ja Itävallan rinnalle. Englanti lupasi Ruotsin kruununperilliselle Kaarle XIV Kustaalle ranskalaisilta valloittamansa Guadeloupen saaren. Englanti sai vastaavasti kauppaoikeuden eräissä Ruotsin satamakaupungeissa. Guadeloupen vallanvaihtoon lähetettiin Loviisassa syntynyt 24-vuotias Ruotsin kauppa- ja valtiovaraintoimikunnan ensimmäinen sihteeri Carl David Skogman (1786−1856). Skogman on toinen suomalainen kyky, jonka vaiheita Karibialla ja hänen osaltaan myöhemmin Tukholmassa Orjia ja isäntiä seuraa useamman sivun verran. Ruotsin toive laajentaa ”siirtomaavaltaansa” ajoi kuitenkin karille jo kahta vuotta myöhemmin, kun Ranska otti tuottoisan sokerinviljelysaaren Guadeloupen uudelleen hallintaansa. Skogman teki Karibia-vaiheen jälkeen vielä komean uran ulkomaankaupasta vastaavan kauppakollegion johdossa ja hänet kutsuttiin Ruotsin akatemian jäseneksi. Carl Davidin isä oli Loviisan seurakunnan kappalainen.

Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen kuvaavat teoksensa loppupuolella orjuudenvastaisen liikkeen vaiheita ja ennen muuta paisumista Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Perussyitä orjakaupan loppumiseen/ lopettamiseen oli kaksi. Talouden muutos teki orjakaupan tarpeettomaksi. Merkantilismi menetti asemansa monopolienvastaisille vapaan talouden opeille, jollaisia Pohjoismaissa oli kehitellyt kokkolalainen Andres ”Antti” Chydenius ja vuosikymmen myöhemmin skotlantilainen Adam Smith teoksellaan Kansojen varallisuus. Orjuus vähentää tuottavuuden kasvua, väitti Smith perustellen sitä työhön sitoutuneisuudella. Talousteorioiden rinnalla syntyi ideologinen, humaani orjuudenvastainen abolitionistien kansanliike. Liikkeeseen sisältyi kampanjoita, kuten sokeriboikotti, jossa oli mukana kerralla peräti 300 000 englantilaista. Orjakaupan vastustusadressiin kirjoitti nimensä 400 000 englantilaista. Voimakas painostus pakotti Englannin parlamentin lopulta kieltämään orjakaupan. Orjuutta se ei sinänsä vielä lopettanut.

Karibialla historiaa teki Haitin orjakapina, jonka kukistamiseksi Napoleon lähetti joukkoja. Lopuksi Napoleon joutui antamaan periksi ja hän tekee teon, jonka hän on toistava 1812 vetäytymisessä Venäjältä: Hän jättää armeijansa oman onnensa nojaan. Ranskan tappiot [Karibialla] olivat kahden viimeisen vuoden aikana noin 40 000 miestä. Kun Haiti julistettiin itsenäiseksi 1804, se oli Yhdysvaltain jälkeen Amerikan toinen ja Karibian ensimmäinen itsenäinen valtio. Orjuus oli murtumassa.

Kun Englannin orjuuden vastaisen liikkeen lähetti Anders Sparrman vetosi vuonna 1788 kuningas Kustaa III:een orjuuden kieltämiseksi ja alamaisten harjoittaman orjakaupan salpaamiseksi, Kustaalla oli ”pokkaa ilmoittaa, ettei kukaan hänen valtakunnassaan ollut ottanut osaa orjakauppaan ja että hän huolehti siitä, ettei näin vastaisuudessakaan tapahdu”.  Se oli kuninkaan suusta silkkaa valhetta. ”Turmeltuneiden maiden joukossa Ruotsi oli pahin”, sivalsi Yhdysvaltain kaupallisena edustajana Gustaviassa esiintynyt Robert M. Harrison kirjeessään maansa ulkoministerille. Kaupallinen edustaja syytti kuvernööriä ja hänen vävyään myös orjakaupan harjoittamisesta. Tuolloin elettiin jo 1800-luvun toista tai kolmatta vuosikymmentä. Kuvernöörinä toimi saaren aiempi oikeudenhoitaja Johan Norderling.

”Kun Ruotsin säädyt keskustelivat 1840-luvun puolivälissä orjien vapauttamisesta Saint-Barthélemyllä, halusivat useat puheenvuorojen käyttäjät päästä irti rasitteeksi käyneestä siirtokunnasta”, kirjoittavat teoksen tekijät. Irrottautuminen oli kuitenkin hidasta. Ruotsi halusi kuulla saaren asukkaiden mielipidettä. Italian kiinnostus hylättiin, mutta Ruotsin suunnitelmissa oli saada joko Yhdysvallat tai Ranska kiinnostumaan saaren omistuksesta. Lopulta sopimus Ranskan kanssa saatiin tehdyksi ja Ruotsi luovutti siirtomaansa maaliskuussa 1878. Ruotsin lippu laskettiin Gustaviassa alas kansallislaulun sävelten kaikuessa ja tilalle nostettiin Ranskan lippu Marseljeesin tahdittamana.

Ruotsi oli ollut siirtomaavalta 94 vuoden ajan. Oli tavoiteltu kunnia ja taloudellisia etuja ja lopulta langettu muun Euroopan silmissä häpeään. Pimentoon painettu jakso omaakin historiaamme on nostettu Orjia ja isäntiä -teoksen myötä päivänvaloon.

Kirjoittajat ovat välttäneet teoksensa raskautta jättämällä lähdeviitteet pois. Hyvä niin. Mutta sivuille ohjaavaa henkilöhakemistoa kaipasin. Jouko Aaltonen on Aalto-yliopiston dosentti, dokumentaristi ja tutkija, Seppo Sivonen yleisen historian dosentti.

Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla. Into 2019, lähteineen 317 sivua. Teoksessa on kuvitus.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s