Anton Hansen Tammsaaaren viisiosainen Totuus ja oikeus alkaa teoksesta Maan lupaus. Sen tarina kertoo raivaajista 1860-luvulta lähtien.
Viron kansalliskirjailijan Anton Hansen Tammsaaren (1878−1940) teos Maan lupaus aloittaa viisiosaisen Viron historiaa kuvaavan romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarjan Tammsaare kirjoitti Viron ensimmäisen tasavallan aikana vuosina 1926−1933.
Olen lukenut Maan lupauksen kahdesti: kirjan ilmestyttyä suomeksi 2002 sekä nyt. Lukukokemukset poikkesivat toisistaan yllättävän paljon.
Maan lupaus ajoittuu 1800-luvun loppupuoliskolle Viron 700-vuotisen maaorjuuden loppumisen jälkeisiin vuosikymmeniin. Maarahvas on saanut oikeuden ostaa ja vuokrata maata ja ryhtyä itsellisiksi talonpojiksi. On maan nälkä. Niin on myös romaanin keskushenkilöllä Andresilla. Hän on ostanut pienen Eesperen tilan Keski-Virosta Vargamäestä. Sinne hän muuttaa hevoskuormineen raskaana olevan vaimonsa, itseään nuoremman Kröötin kanssa aivan toiselta puolen Viroa.
Tammsaaren Totuus ja oikeus -sarjaa on verrattu oikeutetusti Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Sen tekee myös sarjan suomentaja Juhani Salokannel, joka on laatinut Maan lupauksen epilogiksi vertailevan artikkelin Pentinkulmalta Vargamäelle. Suosittelen siihen tutustumista.
A.H. Tammsaaren, Viron kansalliskirjailijan, kotimuseo on Tallinnan Kadriorussa ja patsas suomalaisturistien vakioreitillä Viru-hotellin eduspuistikossa.
Eittämättä samanlaisia suuren unelman eteen uurastajia ja itsensä revittäjiä ovat molemmat, Koskelan Jussi ja Vargamäen Andres. Andres pursuaa suunnitelmia ja haaveita. Miksi ei toteuttaisi niitä, sillä kumpikaan ei pelkää työtä, Krööt on vitkeä ja Andres vahva kuin härkä.
Koskaan Andres ei ole tuntenut sellaista iloa omasta työstään kuin kaivaessaan tuota ensimmäistä veto-ojaa ja kerätessään ensimmäisiä kiviä omalta pelloltaan, ja tuskin hän tuli koskaan sellaista tuntemaankaan. Siinä oli aivan kuin jonkinlaista ensirakkauden onnenvärinää ja juopumusta, josta aavistusta on vain sillä joka on sen itse joskus tuntenut. Aivan kuin kivi jonka nostat pellolta tai vierität lankkua pitkin vankkureille ei olisikaan kivi, ja multa jota lapiolla kaivat ei olisikaan tavallista multaa. Sitä multaa kukaan ei kaiva ei päivä- ei vuosipalkalla. Se on aivan omansa laista multaa, ja kivet ovat aivan erikoislaatuisia kiviä. Vankkureilta putoillessaankin ne kolisivat omalla tavallaan, ja aivan omalla tavallaan kolinaan vastaa lepikon kaiku auringon laskiessa.
Mutta pian pariskunta saa kokea, että maa antaa kitsaammin, kuin on luvannut. Tila sijaitsee huonoilla mailla. On loppumattomasti vetistä suota, kaiken tukkivia pajukoita ja ehtymättömät määrät kiviä pelloissa, joiden tulisi kuitenkin tuottaa elanto. Viikate ei pysty mättäitä puskevaan heinämaahan ja rakennukset antavat hädin tuskin alkajaisiksi suojaa asujilleen.
Mutta vuosien saatossa eteenpäin päästään ja Vargamäen Eesperen tila vaurastuu. Perunan ja suolasilakkaliemen lisäksi pöytään aletaan saada lihaa, sylttyä, itse tehtyjä makkaroita, vehnästäkin. Peltoa raivataan lisää, rakennuksia uusitaan ja suurennetaan ja karjaa lisätään. Aina vaan, sillä loppua ei ole tiedossa.
Koko teoksen ajan Andres hakee totuutta ja oikeutta. Vuosien myötä hän, rehellisenä pidetty mies, on valmis muuntamaan niitä tavoitteittensa suuntaisesti. Totuuden ja oikeuden vaade on hänelle ylinnä suhteessa lähinaapuriinsa Pearuun, Orun elin Tagaperen isäntään. Molempien totuus ja oikeus ovat perin patriarkaalista lajia rakentuen valtaan ja voimaan.
Pearun ja Andresin kieroutunut suhde on Maan lupaus -teoksen outoa ydintä. Pearun isävainaja on ollut Andresin kaltainen raataja, jotta pojan elämä muodostuisi helpommaksi. Helppouden Pearu onkin itselleen kuitannut. Hän tekee vähemmän kuin naapurissa Andres, mutta tuntuu rikastuvan ja saavan aina hyvän sadon. Orun pellot ovat hedelmällisempiä ja seutukunnan viljavimpia. Pearu hoitaa myös suhdetoiminnan pitäjän avainhenkilöihin ja osaa katsoa etunsa.
Naapurusten välillä muhii ajan myötä ääneen lausumaton kilpailu ja Andresissa kehittyy katkeruus. Andres päihittää Pearun miehisissä voimissa, Pearu Andresin tilansa tuloksissa. Miesten kemiat eivät kohtaa. Pearu on skoijari, joka hakee hauskuutta ja konnankoukkuja ajanvietteekseen. Andres on oikeudenmukaisuutta penäävä tosikko. Hänen maailmankuvaansa ei mahdu huumori.
Vähä vähältä miesten välille kypsyy yhteenotto, ensin yksi, sitten toinen. Tapaus tapaukselta ja loukkaava sutkaus sutkaukselta miehet ajautuvat toistensa verivihollisiksi. Rumimmillaan Andresin viha saa ylivallan, kun Eesperen pirttiin eksyneeltä Pearun koiralta suljetaan pakoreitit ja Andres ruumiillistaa sokean naapurivihansa viattomaan luontokappaleeseen.
Pearu aiheuttaa tahallaan Andresille vahinkoa ja välejä ratkotaan tavan takaa oikeudessa. Kuluu vuosia niin, etteivät naapurit näe toisiaan enää muualla kuin käräjillä tai krouvissa, missä viinanhuuruisten miesten välille kehkeytyy oitis julkinen riita.
Kun luin Maan lupauksen ensimmäisen kerran, maalaispaikan kasvattina sympatiani olivat raataja-Andresin puolella. En voinut nähdä mitään ymmärrettävää Pearun vahingonteossa, mitä hän tuntui pitävän ilkikurisuutena, ajanvietteenä ja huumorina. Pearu nostaa joka kevät tulvavesiä Eesperen niityille, rikkoo aitoja, siirtää rajoja, vierittää kiviä peltotielle ja piilottaa vaarallisia teräviä piikkejä paljasjalkaisten kulkureiteille.
Toisella lukemisella tunnistin myös Pearun tyhjiin kilpistyneet yritykset tehdä sovintoa. Anteeksipyynnöille ei tule vastakaikua, ei liioin Pearun harvinaisille hyville teoille. Niitä kuitenkin on, kun Pearu ja hänen renkinsä rehkivät tiepohjan parantamiseksi, jotta naapurin hyvä ja eläissään niin heleä-ääninen emäntä, Krööt, ei sinkoilisi arkkunsa laitoihin matkalla kirkonkylään haudattavaksi tai kun Pearu lähetää pyytämättä Tagaperen rengit ja hevoset vetämään talkoilla hirsiä Andresin kamarien rakennustyömaalle. Kun toinen tulee sovittelevasti aavistuksen vastaan, toinen vetäytyy tai reagoi iskulla.
Totuus ja oikeus. Kun Andres hakee uuteen avioliittoonsa kuulutuksia tehtyään ensin valittunsa, piika-Marin, raskaaksi, syntyvän lapsen tähden lopulta suostuva pappi ripittää pariskuntaa ankarasti:
”Mutta oikein ei ole se, mitä minä teen, pidä se mielessäsi sinä Vargamäen Eesperen isäntä. Sen tähden älä sinäkään vaadi naapuriltasi aina pelkkää oikeutta, vaan ajattele väliin armoakin. Oikeus kovettaa sinun sydämesi, vihastuttaa sinun mielesi, oikeus asettaa silmän silmää vastaan, hampaan hammasta vastaan. Minä, sinun sielunpaimenesi, en mittaa sinulle tänään oikeuden mukaan vaan armon mukaan, minkä tähden sinä sitten niin kovasti olet oikeutesi perään? Vaatikaamme Jumalan armoa, joka on kaiken järjen yläpuolella, se olkoon meidän oikeutemme.”
Armo ja armeliaisuus eivät mahdu Andresin oikeudentajuun, eivät, sillä loppuun asti hän hakee totuutta ja oikeutta Jahvelta Raamatusta, jonka toisiaan kumoavia lauseita hän heittelee riidoissa oikeassa olemisen pakkomielteessään. Oikeus on hänelle lopultakin ylivallassa, kunnes iän myötä voimat hupenevat ja niiden myötä valta.
Andres tappaa asenteillaan itseltään ja muilta työn- ja elämänilon. Vargamäessä tyrehtyvät nauru, laulu, pilailu ja tanssi. Huumorista ja myötätunnosta on tullut henkipattoja. Vain nuori sukupolvi näkee elämän toisin ja uskaltaa nousta uhmaamaan patriarkaalista mielivaltaa. Siinä ja lupauksessa nuoren Indrekin kouluunpääsystä siintää Maan lupauksen valonkajo.
Maan lupaus sisältää paljon perheväkivaltaa ja sydämetöntä eläinrääkkäystä, lapsilla silkasta ajankulusta. Siihen syyllistyvät aikuiset eivät ymmärrä langenneensa eläinrääkkäykseen, vaan uskovat toimivansa rangaistakseen ja antaakseen kidutuksen kohteelle opetuksen. Lukijaa jää lohduttamaan vain historian kulussa hitaasti aikaansaatu edistys. Se mitä Pearun ja Andresin kaltaiset miehet pitivät luonnollisina oikeuksinaan, ovat nyt yksiselitteisesti laittomuuksia.
Juhani Salokanteleen suomennoksessa ihailin kielen sujuvuuden lisäksi suvereenia taitoa kääntää vanhaa kieltä. Itseäni ainakin luuvat, pankot, parret, rakennuksen lakat, pilkkeet, pienat, kehlot, luokit, sahrapuut, länkien rahkeet ja viikatteen karat ihastuttivat ja virkistivät kuin lämmin kesäsade.
Anton Hansen Tammsaare: Maan lupaus. Otava 2002, 744 sivua. Suomennos Juhani Salokannel.
Annelin kirjoissa 