Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä

Aino Kallas oli yhteiskunnallisempi kirjailija kuin on totuttu ajattelemaan. Vuoden 1905 kansannousu näkyy hänen tuotannossaan Viron kansan sorron ja kärsimysten väkevänä esiinnostamisena.

Aino Kallaksen (1878–1956) elämä oli kaikessa erikoislaatuisuudessa mitä suurinta draamaa. Draaman alalaji oli monelta osin tragedia. Sen voi sanoa naisesta, joka joutui kokemaan kaikkien läheistensä kuoleman, kuopustaan lukuun ottamatta – ennen muita isänsä, veljensä, peräti neljän lapsensa sekä miehensä ja rakastettunsa − yhden toisensa jälkeen ja kunkin kovin eri tavoin. Menetysten joukkoon liittyi myös Aino Kallaksen elämänkerran kirjoittamisen käynnistänyt Elsa Enäjärvi-Haavio 1951.

Oli siis korkea aika saada tämän upean ja laajan kirjallisen tuotannon tehneen taiteilijan elämäkerta. Kallas-tuntijamme Kai Laitisen viimeiseksi jääneestä teoksesta Aino Kallaksen maailma on kulunut liki 40 vuotta. Elämäkerran kirjoittajalla Silja Vuorikurulla on aiheeseensa taustaa. Hän väitteli vuonna 2012 aiheenaan Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti. Hän toimii myös Aino Kallaksen nimikkoseuran puheenjohtajana.

Kirjallisuustutkimuksessa oli toki ennen Vuorikurua havahduttu tutkimaan Kallasta. Vuonna 2006 ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa, Kukku Melkaksen, Maarit Leskelä-Kärjen ja Virossa Leena Kurvet-Käosaaren. Yhdestäkään niistä ei ole kuitenkaan elämäkerraksi. Väitöskirjoista ensimmäinen oli Kai Laitisen vuodelta 1973 aiheena Aino Kallaksen tuotannon päälinjat ja taustat.

Elämäkerta on järjestelmällisesti etenevä tutkimus, niin myös Aino Kallas. Maailman sydämessä. Vuorikuru tekee useita vahvoja painotuksia. Ensimmäinen niistä on isän, suomalaisuuden suurmiehen Julius Krohnin traaginen hukkuminen purjehdusretkellä vain 53 vuoden iässä. Aino, isänsä silmäterä, ”Päivänkukka” oli tuolloin vasta kymmenvuotias. Isän kuolema kulkee mustana juonteena läpi Ainon elämän ja tulee läpi monissa hänen teoksissaan, kuten esikoisromaanissa Kirsti ja omaelämänkerrallisimmassa työssä, Katinka Rabe.

Toisen vahvan painotuksen saa elämänkerrassa Raamattu, ennen muuta Vanha testamentti, jonka Aino tunsi läpikotaisin ja jonka kieli leimallisesti hedelmöitti Kallaksen luomaa omaa kieltä. Tätä löydöstään Vuorikuru on analysoinut jo väitöskirjassaan, ja elämäkerrassa se on teosesittelyissä tiiviisti mukana. Toiseksi vaikuttajaksi Vuorikuru nostaa Goethen.

Kolmas elämäkerran painotus on suhde Eino Leinoon, joka Vuorikurun purkamana vaikuttaa olleen paljon vakavampi kuin mihin itse olin uskonut. Aviopuolisoiden, Aino ja Oskar Kallaksen välillä puhuttiin jo avioerosta ja Oskar kiristi vaimoaan yhteisten lasten menettämisellä.

Suomalais-virolainen kirjailija

Aino Krohnin ja Oskar Kallasin rakkaus oli roihahdus, mutta avioliitto oli myös pettymys. Kun Oskaria kalvettiin Virossa tämän diplomaattiuran aikana, Aino kärsi miehensä kaltoinkohtelun vuoksi.

”Joku on kulkenut tieni poikki”, muistan Aino Krohnin kirjoittaneen päiväkirjaansa hänen kohdattuaan Kaarlo-veljensä virolaisvieraan, kansanrunouden tutkijan Oskar Kallaksen. Välittömiksi salakihloiksi leimahtanut rakkaus johti vuonna 1900 vihkimiseen Helsingissä ja nuoren parin muuttoon Oskarin yliopistollisen työn myötä pariksi vuodeksi Pietariin.

Aino Kallakseksi muuttunut Aino Krohn/Suonio menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Hänen koko myöhempi elämänsä häilyi kahden kulttuurin ja kansan välissä. Kuuluisan suomalaisuusmiehen tytär kirjoitti koko elämänsä ajan tuotantonsa suomeksi ja julkaisija oli Otava. Kaikki hänen teoksensa arvioitiin Suomen lehdistössä. Mutta apurahojen jaossa Aino koki tulleensa toistuvasti torjutuksi ”omat ensin” –periaatteella. Se loukkasi häntä suuresti. Tosin parista teoksestaan hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Tukijoihin Suomessa kuului useamman kerran Alfred Kordelinin säätiö.

”Minä tunnen: en kuulu enää kumpaankaan, en Suomeen enkä Viroon. Ja kun kuolen, saa tuhkani sirottaa keskelle valtamerta”, kirjailija tuskaili päiväkirjalleen vuonna 1926 kielteisten apurahapäätösten masentamana.

Hänen tuotantoaan vironsivat Gustav Suits, Friedebert Tuglas ja Johannes Aavik, kunnes Aino Kallas pystyi kirjoittamaan teoksensa suomen kielen rinnalla samanaikaisesti myös viroksi.  Hän ammensi aiheensa viron kansan kärsimyksistä ja myyttisistä tarinoista, kuten monet hänen virolaiset aikalaiskirjailijat tai aiemmin eläneet.

Mutta virolaiskirjailijaksi ei häntä Viron kansalaisuudesta huolimatta oikein ole omaksuttu. Sen pystyin päättelemään käymällä läpi kaiken hänestä kirjoitetun Viron kirjallisuuden laajassa historiateoksessa Eesti kirjanduslugu. Maininnat ovat melko toisaikaisia eikä Aino Kallas ole saanut omaa otsikkoa kuten muut virolaiskirjailijat.

Tyrmäävä takaisku tuli, kun hänen näytelmänsä Imant ja hänen äitinsä valmistui Tarton Vanemuisessa Liina Reimanin tähdittämänä. Tämän, myöhemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksi säveltämän, Mare ja hänen poikansa -nimellä tuntemamme teoksen koettiin halventavan virolaisten kansallistuntoa. Näytelmällään Aino Kallas halusi kuitenkin kuvata äidin rakkauden ylivoimaisuutta. Postimees-lehden murskaavaan kritiikkiin kiirehtivät muut kilpaa yhtymään.

”Aino Kallas ei ollut enää edellisvuonna kiitelty kahden kansan kirjailija vaan suomalainen, joka tahallisesti ja tietoisesti hyökkäsi Viroa vastaan”, kajahti tuomio.

Aino pakollisessa hoviasussa laahuksineen ja strutsinsulkineen nostatti Virossa julkisen metelin. Lähde: Kai Laitinen: Aino Kallaksen maailma.

Yhdentekeväksi oli muuttunut Aino Kallaksen Viron menneisyydestä aiheensa ammentanut tuotanto ja se Viron ja virolaisen kulttuurin tunnetuksi tekeminen, jota Aino Kallas Lontoon lähettilään Oskar Kallaksen puolisona oli näkyvästi ja valtaisassa määrin tehnyt Iso Britanniassa kahdentoista vuoden ajan.

Mediahyökkäys ei ollut ensimmäinen. Silja Vuorikuru kuvaa Lontoon diplomatian kangistuneita etikettejä ja pukeutumiskoodeja, joihin liittynyt kuva Ainosta hoviasussa oli herättänyt melkoisen metelin köyhän maan diplomaattisen edustuksen pröystäilystä.

Suomalaisessa lehdistökritiikissä yksi oli armoton ylitse muiden, V. A. Koskenniemi. Koskenniemi ei sulattanut Kallaksen novellien arkaistista kieltä, jolla juuri kirjailija on luonut omaleimaisen maineensa. Mutta kun hauras, koditon ja omaisensa menettänyt Aino Kallas eli sotavuosien pakolaisena Tukholmassa, juuri Koskenniemi teki aloitteen Jenny ja Antti Wihurin säätiön elämäntyöpalkinnon myöntämisestä Aino Kallakselle. Vailla tuloja ja suuressa niukkuudessa sinnitellylle Kallakselle ehdotus oli äärimmäisen tärkeä.

Mutta palkinnon sai sääntöjen mukaan antaa vain Suomen kansalaiselle. Siihen mennessä Suomi ei ollut myöntänyt kansalaisuutta yhdellekään Neuvostoliiton kansalaisiksi luokitelluille. Nyt asialle annettiin vauhtia ja presidentti J.K. Paasikivi vahvisti myöntöpäätöksen ripeässä tahdissa. Aino Kallas palkittiin nykyrahassa noin 30 000 euron arvoisella palkinnolla, Suomen kansalaisuuden takaisin saaneena, kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Arkaistinen kieli sai ravintonsa Raamatusta

Vanhatestamentillisen kielen vaikutus Aino Kallaksen arkaistiseen kieleen on yksi hienoimmista Silja Vuorikurun erittelyistä. Aino tunsi 1800-luvun kieliasuisen Raamattunsa tarinoineen hyvin eikä välittänyt uudemmista Raamatun käännöksistä.

Raamatun traagisen tarinan Bathsebasta Aino Kallas kirjoitti näytelmäksi tavoitellen sen avulla kirjallista läpimurtoa. Hän lähetti käsikirjoituksensa luettavaksi Suomen Kansallisteatterin entiselle johtajalle Jalmari Hahlille vuonna 1910. Hahlin palautteen hän koki murskaavaksi. Läpimurroksi tarkoitetun tekstinsä hän hautasi kertoen hävittäneensä sen.

Rathseban onkin uskottu tuhoutuneeksi, kunnes – kuten Vuorikuru epilogiosassa väitöskirjansa tekovaiheista kertoo – näytelmä kokonaisuudessaan löytyi Viron kirjallisuusmuseon Kallas-arkistosta Tartosta. Kävi myös ilmi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on kaiken aikaa ollut avaamaton mikrofilmirulla näytelmästä.

Vaikka Bathseban kohtalo oli Aino Kallakselle raskas, Vuorikurun mukaan kirjailija ymmärsi myöhemmin sen suuren merkityksen myöhemmän tuotantonsa omintakeiselle kielelle.

Vuorikuru julkaisi Bathseban väitöskirjansa liitteenä.

Kallaksen omaleimainen, vanhahtava kieli tulee esiin Lasnamäen valkeassa laivassa, trilogiassa Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian sekä lukuisissa Viron menneisyydestä aiheensa ammentaneissa novellikokoelmissa. Vieras veri -kokoelman päätösnovellia Gerdruta Carponai Vuorikuru sanoo nimitetyn Aino Kallaksen Eeden-myytiksi, se kun kasvaa Raamatun luomiskertomuksesta ja lankeemuksesta. Raamatullinen uhri- ja sovitusajattelu kuultaa läpi monesta työstä, kuten vuoden 1905 kansannousun innoittamana kirjoitetuista novelleista Bernhard Riives, Vanhan Orgin kuolema ja Yksi kaikkien edestä.

Kaikissa suurissa Kallaksen tarinoissa ytimessä on kielletty rakkaus ja rakkauden myötätuoma tuho, kuolema. Rakkauden ja kuoleman teemojen yläpuolelle Vuorikuru nostaa kuitenkin kaipauksen:

”Kallasta on pidetty usein rakkauden kuvaajana, mutta kaipuun tunne on sitäkin toistuvampi. Sota-aikaiset runot synkensivät tuotannon tumman pohjavärin mustanpuhuvaksi. Kuoleman oheen ei enää kietoudukaan rakkaus vaan suunnaton suru.”

Rakkaus haltioitti

13 vuotta Into K. Inhaa nuorempi Aino Krohn (1878−1956) oli Inhan epäonnisen rakkauden kohde.

Aino Kallaksesta ei siis sovi kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta. Kaunis nainen herätti ihastusta ja oli sille altis itsekin. Nuoruuden promootiokavaljeerista Edvard Reinistä tuli Ainon ensimmäinen ihastuksen kohde. Häntä seurasi Ainolle vakavampi ystävyys kuopiolaissyntyiseen Herman Stenbergiin. Ainoon vuorostaan rakastui Into K. Inha, jonka innovatiiviset yritykset päättyivät surullisesti.

Sitten tuli Oskar, avioliitto ja lapset. Avioliitto ei kuitenkaan täyttänyt Ainon sille asettamia odotuksia. Oskar oli hyvin vanhoillinen ja uskonnollinen. Aino tuli heti raskaaksi, samoin vastoin tahtoaan uudelleen liki heti esikoisen, sairaalloisen ja pian menehtyneen Lembit-vauvan jälkeen.

Tarttoon muuton jälkeen Oskarin ja Ainon ”hoviin” kuului psykiatri ja kulttuurivaikuttaja Juhan Luiga, Oskaria paljon nuorempi mies, jonka kanssa Ainolla syntyi hyviä ja syviä keskusteluja. Aino rakastui Luigaan, mutta huomasi lopulta jäävänsä ilman vastarakkautta.

Vuonna 1916 Aino ihastui palavasti koulutoverinsa Elli Forssellin mieheen, latvialaiseen kuvataiteilijaan Janis Rozentählsiin. Myöskään häneltä Aino ei saanut vastaihastusta ja ”suhde” kuihtui Rozentälsin ennenaikaiseen kuolemaan saman vuoden lopussa.

Aino oli Oskaria kohtaan kyllästynyt ja välinpitämätön. Sitten elämään tuli Eino Leino. Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhde kesti neljä vuotta ja päättyi lopulta vuonna 1921 Leinon mentyä äkillisesti naimisiin Hanna Laitisen kanssa. Ainon pitkät viipyilyt Helsingissä eivät jääneet Oskar Kallakselta huomaamatta ja avioparin välisistä riidoista tuli raivoisia. Vuorikuru ei esitä konkreettisia päätelmiä Leino-suhteen pohjimmaisesta laadusta, mutta lukijan on lupa ymmärtää, että muutakin puuhattiin kuin istuttiin vieretysten.

Aino rakasti Leinoa aidosti ja pohti avioeroa. Kun uutinen Leinon kuolemasta tavoitti hänet Yhdysvalloissa, se jyrsi syvältä. He olivat olleet julkisen juoruilun ja paheksunnan kohteina. Siksi Aino ei uskaltanut seuraavalla Helsingin vierailullaan vielä käydä Eino Leinon haudalla Hietaniemessä.

Vuorikurun elämäkerran suuria ansioita on erittely siitä Aino Kallaksen ja Eino Leinon tuotannosta, missä rakastavaisilla on hedelmällinen vuorovaikutus. Kirjoittaja löytää varsin paljon konkreettisia esimerkkejä lähtien Ainon Reigin papista ja Leinon Juhanna-herttuan ja Catharina Jagellonican laulusta. Nautin suuresti kaikista tällaisista tekstit purkavista ja merkityksiä etsivistä analyyseista.

Prologista ja epilogista

Prologia lukiessani tunsin närkästystä hienon Kallas-elämäntyön tehneen Kai Laitisen puuttumisen johdosta. Mutta se sai sitäkin upeamman oikaisun elämäkerran epilogissa Loppuunkulumaton elämä, missä Silja Vuorikuru antaa täyden tunnustuksen Laitiselle.

Epilogi on kaikkinensa hyvin laadittu yhteenveto ja tiivistys. Tauno Pylkkäsestä tuli merkittävä Kallaksen tuotantoa musiikin kielelle siirtäjä.

Aikansa käännetyin suomalaiskirjailija, maailmankansalainen ja hienon kirjailijauran tehnyt Aino Kallas on saanut hyvin ansaitsemansa, upean ja kiinnostavasti kirjoitetun elämänkerran.

Aino ja Oskar Kallaksen hauta on Hietaniemen vanhassa osassa korttelissa 15.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS 2017, hakemistoineen ja liitteineen 322 sivua.